Kouluhistoriasta tuttu käsite ”kolmiokauppa” viittaa transatlanttiseen kaupankäyntiin erityisesti 1600-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, missä ainakin 12 miljoonan ihmisen joutuminen Afrikasta Amerikoihin orjakaupan seurauksena oli keskeisessä roolissa. Siinä kuljetettiin aluksi manufaktuuri- ja myöhemmin teollisuustuotteita, kuten alkoholia, metalliastioita, vaatteita ja tuliaseita. Afrikassa lasti vaihdettiin orjiin, jotka kuljetettiin Amerikkaan tai Länsi-Intiaan, ja paluumatkalla lastina oli esimerkiksi sokeria ja rommia. Määritelmä on toimiva Britannian, Ranskan ja Alankomaiden osalta, mutta kuten Essexin yliopiston globaalin historian vanhempi lehtori Sean Kelley The Conversation -artikkelissaan osoittaa, yleistys toimii paljon huonommin esimerkiksi Brasiliasta ja Karibialta olleiden plantaasinomistajien ja kauppiaiden kohdalla.

Kelley viittaa Voyages: The Transatlantic Slave Trade Databasen lukuihin, joihin on koostettu yli 80 prosenttia kaikista orjalaivojen matkoista vuosina 1514–1866. Lähes 40 prosenttia Amerikoihin päätyneistä orjista oli niiden mukaan tuotu Afrikasta aluksilla, jotka olivat lähteneet matkaan Uuden maailman satamista. Näin tulee esille, että länsieurooppalaiset suurvallat eivät olleet ainoita merkittäviä toimijoita globaalisti linkittyneessä orjakaupan verkostossa, eikä ollut olemassa yhtä ”transatlanttista” orjakauppaa: kolmiokaupan rinnalla käytiin runsaasti bilateraalista kauppaa, ja globaalilla tasolla kauppiasverkostot ulottuivat myös Intian valtameren rannoille.

Brasilia oli tärkein bilateraalisen kaupan harjoittajista, sillä sinne saapui arviolta hieman alle puolet Atlantin yli kuljetetuista afrikkalaisista, ja heistä ehkä jopa yhdeksän kymmenestä aluksilla, jotka olivat myöskin lähteneet matkaan Brasiliasta. Maan 1630–1650-luvulta lähtien harjoittama orjakauppa jatkui vielä senkin jälkeen, kun Britannia oli lakkauttanut sen vuonna 1807 ja Portugalista itsenäistynyt Brasiliakin muodollisesti vuonna 1830. Brasilialais-portugalilaiset kauppiaat vaihtoivat plantaasien ylijäämätuotteita, kuten sokeriruokomehusta valmistettua cachaçaa ja tupakkaa, orjiin Afrikassa. Intiasta kauppiasverkostot puolestaan saivat vaihdettavikseen tekstiilejä, ja kullalla sekä globaaleilla luottomekanismeilla oli omat roolinsa. Monet brasilialaiset orjakauppiaat olivat samalla itse laivanomistajia, ja heidän maanmiehensä kokosivat vangittuja sekä tavaroita Etelä-Atlantin rannikon satamiin.

Koska brittiläinen Royal African Company ei pystynyt toimittamaan haluttua määrää orjia Karibialle, niin erityisesti Barbadoksella osallistuttiin orjakauppaan 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alkupuolella, mutta huomattavasti Brasiliaa pienemmässä määrin. Plantaasituotteet rommin muodossa sekä lisäksi brittiläiset (ja intialaiset) tekstiilit toimivat vaihdon välineinä Afrikan satamissa.

Kelleyn mukaan ainoat Amerikoista käsin orjakauppaan osallistuneet kauppiaat, joiden tapauksessa kaupankäynti noudatti kolmiokaupan logiikkaa, olivat Uuden-Englannin siirtokunnista. Tuolloin valtaosa näistä orjista vietiin Karibialle mutta Yhdysvaltojen itsenäistymisen jälkeen omille markkinoille ja Kuubaan. Kuubassa plantaasiorjuus syntyi vasta 1700-luvun jälkipuolella, ja orjakauppa muuttui laittomaksi Britannian ja Espanjan välisellä sopimuksella vuonna 1820. Silti vähässä ajassa oli ehtinyt muodostua monikansallinen ja -kielinen kauppiaiden, pankkiirien, laivanrakentajien ja laittomasti toimineiden orjakauppiaiden verkosto, joka jatkoi toimintaansa 1860-luvulle.

Yhteiseksi piirteeksi tälle bilateraaliselle kaupalle Sean Kelley siis nostaa orjien kasvattamien ja korjaamien plantaasituotteiden vaihtamisen uusiin orjiin Afrikan rannikolla. Hänen johtopäätöksensä on, että suljetulta järjestelmältä kuulostava ”kolmiokauppa” ei anna edes länsieurooppalaisten kauppiaiden tapauksessa täysin oikeaa käsitystä Atlantin yli tapahtuneen kaupankäynnin ja sitä ylläpitäneiden verkostojen monimutkaisuudesta ja maantieteellisestä laajuudesta. Orjakauppa onkin paitsi itsessään synkkä varoitus menneisyydestä (onko se kokonaan menneisyyttä?), myös yksi osoitus kylmän bisneslogiikan osuudesta globaalin kaupankäynnin kehittymisessä.

Lähde:

Kelley, Sean: ”Transatlantic slave trade was not entirely ‘triangular’ – countries in the Americas sent ships out too”. The Conversation, 23 August 2018.