Mika Helander on toimittanut ajankohtaisen kirjan suomalaisesta ammattiyhdistysliikkeestä. Teoksen punainen lanka on ammattiyhdistysliikkeen reagointi globalisaation eri muotoihin muutaman viime vuosikymmenen aikana. Kirjan kirjoittamiseen on osallistunut viisitoista henkeä, joista monilla on linkki Helsingin yliopistoon. He ovat etupäässä tutkijoita, mutta mukana on myös ammattiyhdistyksissä toimivia. Varsinaisten artikkelien joukossa on lyhyitä tietoiskuja eri teemoista, kuten vuoden 2004 EU-laajenemisen siirtymäaikalaista. Liki neljäsataasivuinen kirja on hyvin toimitettu.

Lähtökohta on herkullinen. Toisaalta ammattiyhdistysliike on kansainvälisen työväestön solidaarisuuden edustaja ja toisaalta suomalaisen kolmikannan ahkera puolestapuhuja. Miten nämä lähtökohdat toimivat globaalissa ajassa, jossa tuotannon ja työvoiman liikkuvuus herättää kiivasta keskustelua ja pelkoja työpaikkojen menetyksestä? Kuinka ay-liike suhtautuu maahanmuuttajiin?

Kirjan alussa Mika Helander tekee katsauksen globalisaatio-käsitteeseen, jonka olennaisiksi piirteiksi ammattiyhdistysliikkeen kannalta nostetaan ”joustavuuden, osallistumisen ja yksilöllisyyden vaatimukset ja ideologiat” (s. 15) sekä irtautuminen valtiosta ja kansantaloudesta. Lisäksi elämismaailman tasolla globalisaatioon liitetään globalismin idea, jossa ”alkuperältään erilaiset ihmiset ja ilmiöt kohtaavat arjessa” (s. 17). Tämän lisäksi kirjoittaja pohdiskelee me ja muut -asetelman heikentymistä globaalina aikana, tai ainakin sen muutosta.

Useissa teoksen artikkeleissa tarkastellaan ammattiyhdistysliikkeen lähihistoriaa ja kansainvälisiä suhteita. Entinen SAK-ekonomisti Peter J. Boldt käy läpi SAK:n kansainvälistymistä ja pohtii laajalti EU-jäsenyyden mukanaan tuomia haasteita. Suomalainen ay-liike näyttäytyy pragmaattisena, tilanteisiin mukautuvana ja yllättävän sopeutuvaisena globaalin vapaakaupan vaatimuksiin. Tätä on motivoitu Suomen hyötymisellä maailmankaupasta, jota ilman nykyinen hyvinvointivaltio olisi Boldtin mukaan mahdoton. Helander nimittää sopeutumisstrategiaa ”postmarxilaiseksi” (s. 374). Samanaikaisesti on tosin kuulutettu kansainvälisen sääntelyn perään. Maria Svanström toteaakin: ”suomalainen ay-liike on internationalistisuuden sijaan erittäin nationalistinen edunvalvonnassaan, vaikka yleisellä tasolla esiintyykin ajatuksia globaalista oikeudenmukaisuudesta” (s. 91).

Ay-liike noudatteli ja noudattaa yhä pitkälti Suomen ulkopoliittista linjaa, mutta erään poikkeuksen muodosti Etelä-Afrikan vastainen boikotti 1980-luvun loppupuoliskolla. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton (AKT) 4.10.1985 tekemästä päätöksestä lähti liikkeelle tapahtumaketju, joka johti Etelä-Afrikan kaupan lähes täydelliseen pysähtymiseen. Tapio Bergholmin kiinnostava artikkeli tarjoaa kiehtovan kuvauksen tästä poikkeuksellisesta tapahtumasta. Rotusorron vastaisia toimia oli jo suunniteltu aikaisemmin, mutta vasta yleisen mielipiteen paine sai Suomen valtion lopettamaan kaupan ja näin epäsuorasti ottamaan kantaa kylmänsodan aikaiseen suurvaltapolitiikkaan, johon se ei yleisesti ottaen halunnut sotkeutua.

Mika Helanderin artikkeli ay-liikkeen kansainvälisistä yhteyksistä nostaa pohjoismaisuuden keskeiseen asemaan. Vaikka ”pohjoismaisuuden” loppua on ounasteltu pitkään, niin EU-aika näyttää nostaneen sen uuteen arvoon. Yhteinen historia ja samankaltaiset työmarkkinat tukevat pohjoismaisuutta, mutta myös liittoutumisen tärkeys yhteisiä EU-etuja ajettaessa. Sama huomio tehdään useissa muissa artikkeleissa. Tätä voi pitää kirjan yhtenä keskeisenä tutkimustuloksena. Pohjoismaisuus on siis muuntautumiskykyinen globalisaatiostrategia. Lisäksi EU-yhteys on jatkuvasti tärkeämpää. Helander toteaa myös, että ”ay-liike on suuremmassa määrin suuntautunut sellaisten maiden kanssa vuorovaikutukseen, jotka investoivat Suomeen kuin maiden joihin Suomi investoi” (s. 107). Riikka Lehtonen myötäilee Helanderin ajatuksia artikkelissaan ammattiliittojen kansainvälisestä yhteistyöstä. Hänen mukaansa pohjoismaisuus tosin jakautuu välillä (historiallisiksi) blokeiksi Tanska & Norja ja Suomi & Ruotsi (s. 151).

Viroa käsitellään tarkemmin kahdessa artikkelissa. Mats Nylundin mediatutkimus tarkastelee 2000-luvun alun uhkakuvaa virolaisten ”ryntäyksestä” Suomen työmarkkinoille ja osoittaa hienosti, kuinka uutistoimitusten menetelmät suodattivat alkuperäisistä tutkimuksista lähes tunnistamattoman kuvan: varovainen kiinnostus ja myönteisyys muuttuivat uhkaavaksi muuttoaalloksi, jossa lähes puolet virolaisista olisi muuttamassa Suomeen. Nylund keskustelee artikkelissaan myös kiinnostavasti moraalisten diskurssien liittämisestä uutisaineistoon ja siitä, että jopa neljännes hänen aikaisemmassa yhteydessä analysoimista uutisista käsitteli sitä mitä saattaisi tapahtua, eikä sitä mitä tarkkaan ottaen on tiedossa (s. 191). Eve Kyntäjän teksti käsittelee SAK:n Tallinnan toimiston syntyvaiheita ja toimintaa. SAK perusti vuonna 2002 Tallinnaan infotoimiston, jonka tarkoituksena oli kehittää Suomen ja Viron välistä työmarkkinayhteistyötä ja ehkäistä kahden kerroksen työmarkkinoiden synty.

Perttu Salmenhaara tutkii hallituksen vuoden 2006 maahanmuuttopoliittisen ohjelman syntyä ja ohjelman luonnetta. Ajankohtainen teksti nostaa esille maahanmuuttopolitiikan voimakkaamman painotuksen ”yhteiskunnallista valtaa omaavien intresseihin” kuin ”aihetta koskevaan tutkimustietoon (s. 225). Mikäli Salmenhaaran analyysi osuu kohteeseensa, niin sitä voi pitää jopa hälyttävänä. Maahanmuutto yhdessä väestön vanhenemisen kanssa lienevät kaksi keskeistä demografista trendiä lähivuosikymmeninä ja mikäli aiheeseen liittyvät yhteiskuntapoliittiset ohjelmat eivät perustu faktatietoon, niin tätä ei voida pitää suotavana kehityksenä.

Terveydenhuolto ja erityisesti lääkärin professio on yksi tarkemmin varjeltuja kansallisia ammatteja. Sirpa Wreden aihetta käsittelevä artikkeli tulkitsee ammattikunnan suojelun yhtenä keskeisenä syynä siihen, ettei entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneita lääkäreitä saatu nopeasti integroitua suomalaisille työmarkkinoille 1990-luvulla. Monet heistä ovat jääneet pysyvästi entisen ammattinsa ulkopuolelle (s. 261). Vaikka tilanne on tämän jälkeen muuttunut, niin siitä huolimatta on hyvin kummallista, että aikana jolloin työperäistä muuttoa rummutetaan ja valitellaan terveydenhuoltohenkilökunnan vähyyttä, kotimaiset ammattijärjestöt pitävät yllä (liian) tiukkoja vaatimuksia, vaikka sinällään taitojen yhteismitallistaminen on tärkeää. Hyvä esimerkki sisäänpäin lämpiävyydestä on Suomen Lääkäriliiton jäsenyys. Ulkomaalaistaustaiselta lääkäriltä edellytetään ”vanhemman kollegan” suositusta, kun taas suomalaisten osalta riittää, että on ”hyvämaineinen” (s. 268). Jokainen tehkööt omat johtopäätöksensä.

Suomalaisissa ammattiyhdistyksissä oli arviolta 15 000 maahanmuuttajajäsentä vuonna 2006. Rolle Alhon artikkeli käsittelee maahanmuuttajia Palvelualojen ammattiliitossa (PAM), jonka toimialoista monilla on paljon maahanmuuttajia. PAM:in arvion mukaan esimerkiksi 90 % laivasiivoojista on maahanmuuttajia. Monilla palvelualoilla järjestäytyminen on yleisesti ottaen matalalla tasolla, eikä Alho näe maahanmuuttajien sinänsä olevan haluttomampia liittymään ammattiyhdistyksiin, vaikka heidän yleinen järjestäytymistasonsa on (puutteellisista tiedoista huolimatta) selvästi alle keskimääräisen. Alho kuitenkin huomioi, että ”on merkkejä siitä, että yksityisille palvelualoille on syntymässä eräänlainen etninen alaluokka, joka työskentelee heikoilla työehdoilla, ja joka ei järjesty ammatillisesti” (s. 320). Vastaavia havaintoja voimistuvasta etnisestä lohkoutumisesta työmarkkinoilla on Suomessa aikaisemmin tehnyt muun muassa Annika Forsander useissa eri yhteyksissä.

Annika Forsander pohtii työmarkkinajärjestön asemaa portinvartijana. Käyttäen Rakennusliittoa esimerkkinä Forsander alleviivaa ammattiyhdistysten merkittävää roolia maahanmuuttajien edunvalvojana, joka viime kädessä on koko työvoiman etu. Lopuksi Mika Helander vetää kirjan keskeiset havainnot yhteen. Näistä on syytä nostaa esille se fakta, että kasvava osa suomalaisia työmarkkinoita koskevia päätöksiä tehdään maan rajojen ulkopuolella, kuten EU:ssa ja OECD:ssä. Tämä ei kuitenkaan yksiselitteisesti tarkoita suomalaisen, kansallisen roolin pienenemistä, vaan ennemminkin, että maan etuja tulee suojella uusissa paikoissa ja niiden ehdoilla. Tämä hankaloittaa kansainvälistä edunvalvontaa, mutta ei tee sitä mahdottomaksi, vaikka kasvava osa uudistuksista ”pannaan täytäntöön valtiovarainministeriön kehysbudjetoinnin avulla” (s. 370) ilman laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.

Ajankohtaisen maahanmuuttotutkimuksen kannalta tutkimus täyttää tärkeän aukon. Se kuvaa ay-liikkeen suhtautumista maahanmuuttoon viime vuosikymmeninä ja tarkemmin viime vuosina tapahtuneita (asenne)muutoksia ay-liikkeessä. Varauksellinen suhtautuminen (työperäiseen) maahanmuuttoon on muuttumassa avoimemmaksi ja maahanmuuttajien puolesta puhuminen nähdään tärkeäksi osaksi myös kotimaisen työvoiman aseman suojelua. Epäonnistunut EU-siirtymäaikalainsäädäntö, jonka lieveilmiönä muun muassa vuokratyövoiman (ns. lähetetyt työntekijät) käyttö yleistyi, on siis jäänyt jo taaksepäin. Kenties ay-liike voi muuttua tärkeäksi osaksi uutta maahanmuuttopolitiikkaa. Tämä olisi kaikkien etu.

Kokonaisuudessaan Going Global on erinomainen katsaus yhden keskeisen suomalaisen instituution, ammattiyhdistysliikkeen, reagoimisesta ja sopeutumisesta globalisaatioon. Teos käsittelee aihetta monipuolisesti ja tuo esille paljon uutta tietoa ja hyviä analyysejä ajankohtaisista asioista. Kirja on helppolukuinen ja siitä löytää pohdittavaa pitkäksi aikaa. Mikäli globaali muutosvauhti jatkuu nykyisellään, niin kirja kuitenkin vanhenee nopeasti, sillä teoksen artikkeleista on aistittavissa voimakas muutoksen henki. Nykyhetken kartoituksen lisäksi kirja tarjoaa myös hyvät eväät tuleville pohdinnoille. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille suomalaisista työmarkkinoista, maahanmuutosta, Euroopan unionista ja globalisaatiosta kiinnostuneille.