Viime aikoina Sibelius-keskustelu on vellonut paitsi lehtien sivuilla myös Agricolan arvostelupalvelimessa. Mia Grönstrandin ja Jukka Sarjalan kriittiset arviot Vesa Sirénin uudesta Sibelius-kirjasta, ja etenkin Sarjalan tervetulleen voimakas kritiikki tämän myytin uusintamista kohtaan avaavat uusi näköaloja myös tämän kirjan arvostelijalle. Aino Sibeliuksen (1871-1969) kirjekokoelman ilmestyminen jos mikä antaa mahdollisuuksia myytin purkuun ja kriittisempien sävyjen esiin nostamiseen. Kuten edellisestä jo huomaa, Aino Sibeliukseen keskittyvän kirjan arviota on vaikea aloittaa ilman viittausta säveltäjämestarin ylivoimaiseen kuvaan. Tästä eteenpäin tämän arvostelun on kuitenkin tarkoitus tarkastella Aino Sibeliusta itsenään, kiinnostavana naisena 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisen kulttuurisivistyneistön tärkeänä jäsenenä.

Kirjeiden kulttuurihistoriaa

Jo aiemmin Aino Sibeliuksen äidin, Elisabeth Järnefeltin kirjeiden toimittajana tunnettu SuviSirkku Talas on tehnyt ansiokkaan ja tärkeän työn toimittaessaan kokoelman Aino Sibeliuksen kirjeitä. Toistakymmentä vuotta Talas on uppoutunut Järnefeltien maailmaan. Niinpä tässäkin on näkökulmana ollut Aino nimenomaan Järnefeltien suvun jäsenenä; kirjeet ovat lähinnä hänen äidilleen ja sisaruksilleen kirjoitettuja. Talas on kartoittanut suurin piirtein kaiken perheen kirjeenvaihdon ja muun yksityisen materiaalin. Kirjaan on toki valikoitunut vain osa tästä runsaasta materiaalista. Kirjeitä kokoelmassa on 205, mikä tekee siitä sopivan kokoisen, hyvin luettavan ja omaksuttavan kokoelman. Talas on liittänyt mukaan Ainon muutamia kirjeitä kihlatulleen Jean Sibeliukselle ja muutamalle lähimmälle ystävälleen kuten Hilma Wiikille ja Anni Swannille.

Jotta päähenkilöön syntyisi enemmän näkökulmia on mukana kirjeitä myös hänelle, lähinnä äidiltä ja sisaruksilta. Nämä kaikki valinnat tekevät teoksesta laveamman ja kiintoisamman, toisaalta tämä toimituksellinen puoli herättää myös kummastusta lukijassa. Mitä on loppujen lopuksi valittu, ja millä kriteereillä? Kuinka suuri osa aineistosta on lukijan nähtävillä? Toimittajan tulkinnallinen työ korostuu tällaisessa kokoelmassa, mikä on toki oikeutettua, mutta silti mieltä jää kaihertamaan kaikki se, mikä jää näiden kirjeiden ulkopuolelle. On siis selvää, että suvun huolellisesti säilyttämä kirjemateriaali ansaitsisi vielä laajemmassakin mitassa päivänvalon – toivottavasti Talas jatkaa valitsemallaan tiellä. Hänen toimitustyönsä on huolellista: kirjeissä esiintyvistä tapahtumista ja ihmisistä löytyy useimmiten lisätietoja viitteissä, joissa on myös usein pätkiä vastauskirjeistä. Viittausten määrä ei kuitenkaan kasva liian suureksi ja kirjeisiin uppoutumista haittaavaksi. Kirjan ulkoasu ja taitto on hillityn kaunis. Tekstiä elävöittävät useat kuvat niin paikoista kuin ihmisistäkin, joskin erillinen kuvaliite olisi kuvien painojäljen kannalta vielä parempi vaihtoehto.

Aino Sibeliuksen kirjeet ovat syntyneet sivistyneistökirjeenvaihdon kulta-aikana. Niistä on tavoitettavissa hyvin sen aikainen kirjeiden kulttuurihistoria. Aineistoa on runsaimmin 1880-luvun lopulta 1900-luvun ensimmäisille vuosille, vuonna 1904 hankittiin Ainolaankin puhelin. Sen vaikutus kirjeiden kirjoittamisen konventioihin ja merkitykseen näyttäytyy suurena: kirjeet kulkevat harvemmin eivätkä näyttäydy yhtä elintärkeinä tiedon ja sosiaalisuuden välittäjinä kuin 1800-luvun puolella, vaikka niillä tärkeä asema säilyykin.

Kirjeet olivat kaiken yhteydenpidon tärkein väline 1900-luvun alkuun asti. Niiden kautta hoidettiin arkiset käytännön asiat, taloudenhoitoon liittyvät kysymykset, jaettiin jokapäiväinen elämä niin kotimaassa kuin matkoilla ollessa, pidettiin yllä yhteisöllisyyttä, oltiin vahvasti olemassa suhteessa toisiin ihmisiin. Kirjeet toimivat niin riemun, huolten kuin yksinäisyydenkin jakajina. Postinkulku oli nopeaa, ja senpä vuoksi kirjeitä odotettiin jatkuvasti, ja jos hiljaisuus kirjerintamalla alkoi kestää viikon tai kaksi oli huoli suuri. Tämä korostuu esimerkiksi Ainon ollessa ensimmäistä kertaa vuonna 1901 miehensä kanssa ulkomaanmatkalla Berliinissä ja Italiassa. Aino kirjoitti kotiin jatkuvasti, ja janosi tietoja äidistään ja sisaruksistaan, ja oli huolissaan kun mitään ei pitkään aikaan kuulunut. Tämän matkan aikaiset kirjeet ovat yksi yhtenäisimpiä ja parhaimpia jaksoja koko kirjassa, niin nautittavasti ja elävästi Aino kuvasi taiteilijaperheen arkea ja matkan juhlaa vuosisadan vaihteen Keski-Euroopassa. Perheen matkasta Rapalloon Aino kirjoitti kälylleen Saimi Järnefeltille huumaantuneesti:

"Meidän matkamme tänne oli erittäin onnistunut. Lepäsimme Baselissa ja sieltä läksimme aamulla tuorein voimin matkustamaan läpi Schweitzin. Se oli jotain niin ääretöntä että olimme aivan kuin hullut. Jannen kanssa istuimme koko päivän nenät kiinni ikkunoissa, ja voit kuvailla kuinka Janne ehti nähdä jos mitä ja aina vaan kauhistui jos mikä cypressi tai muu kumma meni minun huomaamattani ohitse. Se ihan niin että änkytteli innostuksesta. Lapsia sitten aina väliin knuffattiin ikkunaan katsomaan, niin että kyllä saat kuvan tämän herrasväen matkasta."

Kirjeiden kirjoittaminen oli jatkuva sosiaalinen velvoite, joka kuului ennen muuta perheenäidin tehtäviin. 1910-luvulta eteenpäin kirjeitä on hyvin harvakseltaan, ja jään surullisena pohtimaan, miten vielä paljon tehokkaampi kuin puhelin on nykyinen sähköposti ja kännykkä-yhdistelmä: meidän yksityisestä elämästämme ja arkipäivästämme jää vain murto-osa jäljelle.

Järnefeltien Aino

Ainon kirjeet piirtävät kuvaa nuoresta sivistyneistöperheen tytöstä aikuiseen monen lapsen äitiin ja vaativan puolison kumppaniin. Sibeliusten rakkaustarina kirjoittuu hyvin vähäisin vedoin kokoelmaan, muutamat kirjeet ennen odotettua kihlausta sekä kirjeet tulevalle miehelle kertovat Ainon onnellisista tunnelmista. Muutoin Jean Sibelius on sivuhenkilö kirjeissä. Pääosaan nousevat lämmin side äitiin sekä suhteet sisaruksiin: säveltäjä Armaaseen, kirjailija Arvidiin, taiteilija Eeroon, opettaja Elliin ja kriitikko Kasperiin. Järnefeltien perhe vaali sukuyhteyttä ja esimerkiksi luku- ja musiikkiharrastukset yhdistivät ja olivat keskeisessä osassa myös monissa kirjeissä.

Mielenkiintoiseksi kirjeissä kasvaa sisaruuden aspekti; Aino kirjoitti runsaasti kaikkien sisarustensa kanssa. Sisarusten välit olivat kiinteät ja läheiset, heidän kanssaan Aino kirjoitti niin arjestaan, taiteellisista elämyksistään kuin tunteistaankin. Traagisimpina, ja ehkä juuri siksi kiinnostavimpina sisarusjoukosta nousevat esiin Elli ja Kasper Järnefeltin hahmot. He edustavat vaiettuja puolia sivistyneistösuvuissa, tragediaa joka usein kätkeytyy julkisivujen taakse. Elli ei mennyt naimisiin, mutta hänellä oli kasvattipoika Juha. Hän pyrki löytämään itsensä ammatin ja työn sekä toisten hyväksi toimimisen kautta, mutta päätyi umpikujaan ja itsemurhaan. Kasper, jonka rakas puoliso kuoli pitkän sairastamisen jälkeen, asui loppuikänsä äitinsä kanssa, ja vaikka hän ansioituikin työssään kertoo kirjeenvaihto surullisesta ja aika yksinäisestäkin miehestä. Kuitenkin Järnefeltin suku näyttäytyy avarana ja sydämellisenä yhteisönä, joka koetti tukea heikompiaan. Ellin ja Kasperin kohtalot tai Ainon nuorimmaisen Kirstin kuolema kaksivuotiaana kertovat elämän ankaruudesta ja vakavuudesta. Sisaruksia, varsinkin Elliä, Kasperia ja Ainoa tuntuu yhdistävän ajoittainen alakulo. Tunteet eivät suinkaan ole kätkettyjä; suru, tuska ja ikävyys ovat kirjeissä melkeinpä hallitsevampia tunteita kuin ilo ja riemu, joista ehkä on ylipäätään vaikeampi ja ikään kuin "turhempi" kirjoittaa. Kirjeistä löytyy myös purkautumisen väylä, Aino kirjoitti seuraavasti vajaa kuukausi Kirstin kuoleman jälkeen veljelleen Kasperille:

"Omassa kodissa sitä sentään enemmän kaipaa ja muistelee. Et sinä usko, miten koville se ottaa, kun vähänkin koettaa itseänsä karaista ja ajatuksiansa tukahuttaa. Ne ovat kovia kokemuksia. Täytyy vaan alistua ja huokauksiansa torjua. Ja sentään tuntuu välistä, kuin tahtoisi sitä suruansa juuri helliä, ikään kuin pumpuliin sydämmensä ympärille kääriä, ettei ollenkaan muut vaikutukset pääsisi siihen koskettamaan, että se jäisi sillensä, etteivät tykytykset pienelle poismenneelle harvenisi."

"Elämä on väliin sellainen, että se vaatii kaikki voimat"

Kirjeissä elää niin perheenäidin arki monine velvollisuuksineen kuin Ainon sisäinen elämä. Aino piti koulua lapsilleen, Ainolaan muutettuaan hän keskittyi muun taloudenhoidon ohella hoitamaan rakasta puutarhaansa, lisäksi tulivat kaikki miehen työhön liittyvien käytännön asioiden hoito sekä ylipäätään koko sosiaalisen verkoston hoitaminen. Kirjeiden nainen ei silti niinkään ole kansainvälisesti kuuluisan säveltäjän puoliso vaan ennemmin sivistyneistönaisen arkea elävä äiti ja vaimo. Arjen historia kutoutuu marjojen säilömiseen, vaatehuoltoon, lasten sairasteluun, kesiin maalla, vierailuihin suvun kesken, Helsingin kulttuuririentoihin. Rivien välistä ja joskus suoraankin voi lukea taiteilijan vaimon vaativasta, usein kovin yksinäisestä roolista: "Tänään on Janne Helsingissä, ja minä söin juuri itsekseni illallista kaiholla ajatellen teitä, kun teillä on aina seuraa toisistanne, jota minä hyvin kaipaan. On ollut hyvin ikävä teitä sitten kuin sieltä läksin —" (kirje Elisabeth Järnefeltille 11.1.1900)

Erityisiksi nousevat ne hetkittäiset sielun avaukset, jolloin Ainon oma persoona näyttäytyy. Ne kertovat itseään etsivästä naisesta, joka tuntuu välillä tukahtuvan ulkopuolelta tuleviin vaatimuksiin, siihen ettei itselle jää tarpeeksi aikaa. Aino oli itsekin musiikillisesti lahjakas, hyvin innokas konserteissa, oopperoissa ja teatterissa kävijä sekä kriittinen lukija. Hän kommentoi veljensä Arvidin teoksia ja toisen veljensä Armaan johtamia konsertteja – eittämättä hän toimi tärkeänä keskustelukumppanina ja kommentoijana myös miehelleen. Itseensä ja omaan kehitykseensä hän suhtautui vakavuudella ja kunnianhimolla, mikä toisinaan aiheutti riittämättömyyden ja tyhjyyden tunteita. Etenkin ennen Ainolan vuosia Ainoa kalvoi epätietoisuus ja elämän vaativuus, joka välillä purkautui kirjeisiin:

"Minä olen muuten sisästäni kuin rikkirevitty. En tiedä onko se hermostumista, mutta kaikki ajatukset minua niin vaivaavat ja painostavat, etten paraimmalla energiialla tahdo pystyssä pysyä – henkisesti nimittäin. Lasten kasvatus ynnä kaikki sellainen huoli käy minuun niin raskaalla painolla. En ymmärrä, minä, joka ennen kaikkea sellaista katsoi niin optimistiselta kannalta. Kaikki, kaikki tahtoo olla niin lopussa. Vaan ehkä se siitä valkiaa. Huomiseen sitä sentään tahtoo toivoa vaikka nykyisyydessä täytyy elää" (kirje Kasperille 27.9.1899).

Eri sukupolvien naiset kohtaavat talven kirjekokoelmissa

Talaan toimittama kirjekokoelma asettuu luontevasti siihen pinoon, joka 1990-luvulta lähtien on kasvanut jokaisen (oma)elämäkerrallisista teoksista kiinnostuneen lukijan sohvapöydällä, yöpöydällä ja kirjoituspöydällä. Tämän kirjallisuudenlajin kahdeksi kiinnostavimmaksi naiseksi vuoden 2000 alussa nousevat Aino Sibelius ja Elsa Enäjärvi-Haavio. Molemmat on monesti todettu esikuvallisiksi suomalaisiksi naisiksi, mutta hyvin eri tavoin. Heitä on hyvin kiinnostavaa verrata, koska useat heidän elämänsä valinnoista selittyvät kontekstuaalisilla seikoilla, vaikka nämä kaksi naista luonteiltaan ja perhetaustoiltaan kovin erilaisia olivatkin.

Kokoelmissa ilmenevät kirjeiden kirjoittamisen erilaiset muodot, tavat ja merkitykset. Katarina Eskolan toimittama Kahden-kokoelma on rakennettu ainoastaan Elsan ja tämän opiskelutoverin ja tulevan aviomiehen Martti Haavion kirjeenvaihdon varaan, jolloin syntyy hyvin dramaattinen ja jännitteinen tarina kahden nuoren intellektuellin kasvusta työhönsä ja toisiinsa. Aino Sibeliuksen kirjeet taas avaavat 1800-luvun kirjeiden maailmaa, kirjeet näyttäytyvät nimenomaan yhteisöllisenä, ihmisten välisiä siteitä ylläpitäneenä ja vahvistaneena välineenä. Siinä missä Elsa ja Martti kiivaasti reflektoivat itseään sekä rakentavat itseään ja omaa ajatteluaan suhteessa toiseen kirjeissään, ovat Ainon kirjeet monella tapaa sosiaalisempia. Niissä yksilö, kirjeen kirjoittaja, väliin katoaakin rivien väliin – ollakseen sieltä kuitenkin lukijan löydettävissä, joskin monimutkaisemmin.

Elsa on nuori, innokas intellektuelli 1920-luvun Suomessa, jolloin yliopisto-opiskelu ja osallistuminen aktiivisesti julkiseen elämänpiiriin oli jo sallittua naisille. Toki se vaati edelleen poikkeuksellista tahtoa ja päättäväisyyttä. Elsa kuitenkin liikkui ajan kulttuurisivistyneistössä vahvasti omana itsenään, tuotteliaana kirjoittajana ja opiskelijana, vaikka häntäkin epäilyt ja alemmuudentunto kalvoivat. Elsan ja Martin päätyminen avioliittoon oli seitsemän vuoden prosessi, jonka aikana Elsa näyttää kamppailleen itselleen edes jotenkin itsenäisen uranaisen aseman miehensä rinnalla. Hänestä tulee silti myös äiti, ja uskon, että myöhemmistä kirjekokoelman osista saamme paljon lukea Elsan jännitteistä eri elämänalueiden välillä. Tulihan myös Elsa eläneeksi "suuren miehen" rinnalla, väliin varjossakin.

Aino Sibeliuksen valinnat syntyivät selkeästi 1800-luvun lopun sivistyneistöperheen tyttären roolissa. Opiskelu-urasta haaveileminen katkesi, kun isosisko Ellin jalanjälkien seuraamisesta jatko-opistoon ei tullut mitään, sillä Ainoa tarvittiin kotona. Silti Ainokin toimi työteliäästi itseään kehittääkseen, hän opetteli kieliä koko elämänsä, työskenteli jo nuorena ansiokkaasti suomentajana sanomalehdissä ja oli kulttuurielämässä aktiivinen osallistuja. Hän kuitenkin esiintyi julkisuudessa ennen muuta miehensä puolisona. Aino Sibeliuksesta ei toki ole tarpeen kirjoittaa surkuttelevaa tarinaa suuren taiteilijan varjossa. Pikemmin kirjeet kertovat mielenkiintoisesta, elämään vakavasti suhtautuneesta ja arkea pystyssä pitäneestä naisesta, jonka kunnianhimo ja intohimo kohdistui ennen muuta perheeseen ja läheisiin. Elli Järnefeltin hahmo näyttää samalla konkreettisemmin jo Ainon sukupolven naisilla ilmenneet pyrkimykset kohti niitä mahdollisuuksia, jotka Elsa Enäjärvi aikanaan saavutti. Kuten SuviSirkku Talas Helsingin Sanomien haastattelussa (5.12.1999) Elliä hahmottelee: "Minä toivon, että nimenomaan sisaren, tämän Ellin, halu kasvaa ihmisenä näkyy. Sinä aikanakin oli naisia, jotka halusivat vapautta. Elli otti vapauden niin, että ovet paukkui."