Vanha sanonta ”mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi perässä” tuntuu pitävän jälleen kerran paikkansa. Huolimatta siitä, että Suomi alkaa vähitellen valmistautua viettämään vuosien 1808-1809 200-vuotisjuhlia, eivät tutkijat juurikaan ole tästä Suomen ja Ruotsin kannalta merkittävästä sodasta olleet kiinnostuneita. Ruotsalaiset ehtivät ensin: Martin Hårdstedt teoksensa johdannossa toteaa aivan oikein, että kuva Suomen sodasta 1808-1809 perustuu suurimmaksi osaksi noin sata vuotta vanhaan tutkimuskirjallisuuteen, jonka näkemyksiä ja tulkintoja voidaan kyseenalaistaa ja tulkita uudelleen. Hårdstedtin oma panos tähän on erittäin onnistunut.

Teoksessaan Hårdstedt asettaa Suomen kansainvälispoliittiseen yhteyteensä ja osoittaa elävästi sen toki tunnetun tosiseikan, että sota alkoi Suomesta riippumatta ja oli seurausta Napoleonin sotien aiheuttamista nopeista suurvaltapoliittisista muutoksista Euroopassa. Jos haluttaisiin ryhtyä jossittelemaan, niin tässä kohtaa voisi jossitella: entä jos Kustaa IV Adolf ei olisikaan niin itsepäisesti pysynyt Ison-Britannian rinnalla vaan olisi suostunut katkaisemaan suhteensa siihen ja yhtynyt mannermaasulkemukseen? Mutta jätetään jossittelu, lähtökohta on, että suurvaltapolitiikka oli se, mikä ratkaisi Suomen kohtalon ja aloitti sodan.

Tutkimuksessaan Hårdstedt seuraa suomalais-ruotsalaisia ja myös venäläisiä joukkoja läpi sodan sen alusta Haminan rauhaan saakka. Kun sodasta on kysymys, niin sotatapahtumista kertomista ei tietenkään voi välttää, mutta Hårdstedt tekee sen elävästi: hän on erinomainen kirjoittaja, mikä tekee kirjasta erityisen luettavan. Teokseen sisältyy myös useita karttoja ja faktaruutuja, joissa tarkennetaan tekstin sisältöä. Osittain ne ovat suomalaiselle lukijalle tarpeettomia, mutta teos lieneekin pääasiassa osoitettu ruotsalaiselle lukijakunnalle. Häiritsevässä määrin niitä ei kuitenkaan ole. Vänrikki Stoolin tarinat kulkevat tekstissä myös mukana ja Hårdstedt tulkitsee niiden sanomaa tositapahtumia vasten.

Erityisen ansiokasta teoksessa on se, että Hårdstedt tarkastelee asioita mitä suurimmassa määrin ruohonjuuritasolta eli kuvaa sodan konkreettista kurjuutta paitsi sotilaiden myös ympäröivän yhteiskunnan kannalta: ilman talonpoikien ja kaupunkien porvareiden osallistumista sotilaiden ruokkimiseen ja majoittamiseen sotaa ei olisi voitu käydä. Yhdeksi suurimmaksi ongelmaksi ruotsalaisten joukkojen sodankäynnissä Hårdstedt nostaakin nimenomaan armeijan huollon ja katsoo, että se oli Ruotsi-Suomen armeijan heikoin kohta. Harvaan asutussa pitkien etäisyyksien ja ankaran luonnon maassa ruoan, kunnollisten varusteiden, kuljetusvälineiden ja majoituksen järjestäminen oli kohtalonkysymys. Niin paradoksaaliselta kuin kuulostaakin, henkiinjääminen oli sodassa avainkysymys: tärkeintä oli pitää armeija hengissä – jotta se jaksaisi taistella vihollista vastaan. Ilman yhteistyötä paikallishallinnon, talonpoikien ja porvariston kanssa sotaa olisi ollut mahdotonta käydä nimenomaan huollon, majoituksen, kuljetusten jne. kannalta. Hårdstedt katsoo tähän liittyen Ruotsin armeijan tehneen sen virheen, ettei se pyrkinyt katkaisemaan venäläisten huoltolinjoja, mitä nämä koko sodan ajan pelkäsivät.

Ruohonjuuritason lisäksi Hårdstedt seuraa myös politikointia Tukholman hovissa, missä ilmeisen todellisuudesta vieraantunutta kuningasta yritetään pitää asioista erossa ja vähitellen alkaa kypsyä suunnitelma palatsivallankaappauksesta. Kuninkaan noudattaman ulkopolitiikan kannattajat vähenivät vähenemistään, mutta hän ei sitä itse havainnut ennen kuin oli liian myöhäistä. Kuningas IV Adolfia voitaneen pitää idealistina, joka ei kyennyt selviytymään niistä vaikeuksista, joiden eteen joutui.

Finska kriget – teos kuvaa myös ansiokkaasti sitä vähemmän yleisesti tiedettyä asiaa, että sota jatkui Porvoon valtiopäivien seremonioiden jälkeenkin loppukesään 1809 saakka, kun venäläiset joukot miehittivät Länsipohjaa Ruotsin alueella. Vaikka sodan lopputulos oli selvillä, Aleksanteri I halusi Ruotsin ehdottoman antautumisen ja tästä syystä valtasi Länsipohjan. Vielä viimeiset kerrat ruotsalaiset yrittivät lyödä venäläiset joukot muutamassa Länsipohjassa käydyssä taistelussa. Syystä, jota ei loppujen lopuksi tiedetä, ruotsalaisten joukkojen komentaja Wachtmeister määräsi erään taistelun jälkeen joukkonsa perääntymään vaikkei niitä varsinaisesti ollut lyöty. Tämän jälkeen Ratanin kylässä käytiin viimeinen taistelu, jossa venäläiset kärsivät suuremmat tappiot kuin Ruotsin armeija. Tilanne oli molemmille osapuolille vaikea, ja venäläisiä joukkoja komentava kenraalimajuri Kamenski päätti perääntyä ja lähti joukkoineen marssimaan pohjoiseen. Uumajan takaisin itselleen vallanneella Ruotsin armeijalla ei huoltosyistä ollut mahdollisuuksia seurata sitä, ja ennen kuin asiasta ehdittiin edes neuvotella, tuli elokuun viimeisenä päivänä Tukholmasta tieto valtiopäivien hyväksyneen Venäjän esittämät ehdot rauhanneuvotteluissa Haminassa. Kenraalimajuri Kamenskin oli annettava joukkoineen rauhassa poistua Länsipohjan alueelta.

Rauhanneuvotteluissa vaikein kysymys oli Ahvenanmaa, josta Ruotsi ei olisi halunnut luopua, koska sen katsottiin olevan avain Tukholmaan ja koko Ruotsin alueelle. Venäläiset eivät kuitenkaan tästä vaatimuksesta perääntyneet. Rauhansopimus allekirjoitettiin 17.9.1809. Kuusisataavuotinen yhteiselämä Suomen ja Ruotsin välillä oli päättynyt.

Hårdstedt osoittaa tutkimuksessaan armeijan huoltokysymyksen olleen erittäin merkittävässä asemassa sodan lopputuloksen kannalta. Sen lisäksi ongelmia oli sodanjohdossa sekä sotilaallisella että poliittisella tasolla. Suuri psykologinen vaikutus oli Suomenlinnan antautumisella, jonka Hårdstedt katsoo johtuneen suurimmaksi osaksi psykologisista syistä.

Uudella ja tuoreella tavalla tulkittua historiaa Suomen sodasta voin epäröimättä suositella kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.