Gordon ja Diana Severancen teos on ensi sijassa amerikkalaisen Henry Perryn (1838-1930) elämäkerta, jonka ydin on kuvauksessa tämän työstä Turkissa eli silloisessa Osmanien valtakunnassa Anatolian alueella, lähinnä Sivasin kaupungissa ja sen ympäristössä (käytän jatkossa nimeä Turkki käytännöllisistä syistä). Perry oli Englannista purjehtineiden puritaanien jälkeläinen ja kirkkokunnaltaan kongregationalisti, jonka henkinen koti oli amerikkalaisessa 1700-1800-lukujen vaihteessa vallinneessa “toisessa suuressa herätyksessä” (Second Great Awakening). Hän työskenteli Turkissa lähetyssaarnaajana vuosina 1866-1913.

Tutkimuksen ainoa näkökulma ei ole Perryn uraauurtava työ, vaan teoksen loppupuolella valokiila siirtyy ennen muuta armenialaisten kansanmurhaan 1915 ja Perryn työtovereiden todistajanrooliin sen yhteydessä. Tämä on hyvin luontevaa, sillä vaikka Perry ei enää silloin itse ollutkaan Turkissa, hän oli kuitenkin ehtinyt todistaa jo kansanmurhan ensimmäisen vaiheen vuosina 1894-1896. Vuosien 1915-1917 kansanmurha myös merkitsi amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden sinnikkään työn loppumista Turkin armenialaisten parissa, eikä Mustafa Kemal Atatürkin johtamassa Turkissa muutenkaan ollut enää mahdollista tehdä avointa kristillistä lähetystyötä vuoden 1923 jälkeen.

Tutkimus on huolellisesti dokumentoitu, mutta se ei kuitenkaan ole puhtaasti tieteellinen, sillä teksti on ajoittain hyvin hartaiden sentimenttien leimaamaa. Jokainen pääluku alkaa raamattusitaatilla, ja tekijät kiinnittävät toistuvasti huomiota siihen, kuinka Jumalan varjelus näkyi Perryn ja hänen perheensä elämässä. Useimmissa päiväkirja- ja kirjesitaateissakin tulee esille Perryn luja luottamus Jumalaan vastoinkäymisten hetkellä – ja vastoinkäymisiä hänen työssään ja elämässään riitti. Hänen neljä ensimmäistä lastaan ja ensimmäinen vaimonsa kuolivat Turkissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjoittajien pyrkimys muokata Perrystä erityisen hurskasta kuvaa, vaan valitut sitaatit tuntuvat tavoittavan Perryn luonteen ja mentaliteetin totuudenmukaisesti. Jollei teos olisi niin mielenkiintoinen ja selkeästi kirjoitettu, päähenkilön hurskaan uskonnollisuuden näin vahva esilläpito voisi kuitenkin vaikuttaa vain kiiltokuvamaisen opettavaiselta.

Perryn työnantaja oli American Board of Commissioners of Foreign Missions (ABCFM), joka oli perustettu 1810. Se oli Yhdysvaltain ensimmäinen ulkolähetysseura, ja Osmanien (tai Ottomaanien) valtakunta oli sen suurimpia lähetyskenttiä. Työ siellä aloitettiin 1830. Tutkimuksen pääasiallinen lähdemateriaali on peräisin ABCFM:n arkistosta, joka sijaitsee Harvardin yliopiston Houghton Libraryssa. Siellä on myös Henry Perryn kirjallinen jäämistö, joka käsittää lukuisia päiväkirjoja ja laajan kirjeenvaihdon niin työnantajan kuin sukulaisten kanssa. Tutkimuksen kirjallisuuspohja on myös hyvin kattava, ja se sisältää muun muassa kaikki tärkeimmät Armenian kansanmurhaa koskevat tutkimukset ja dokumenttikokoelmat. Listaan ei vielä ehtinyt kirjan valmistumisen jälkeen ilmestynyt turkkilaisen Taner Akçamin merkkiteos A Shameful Act. The Armenian Genocide and the Question of Turkish Responsibility.

Lähetystyöntekijät olivat 1800-luvulla käytännössä Yhdysvaltain hallinnon tärkein kontakti vieraisiin valtioihin, ja monissa maissa he olivat paikallisten asukkaiden ensimmäinen ja ainoa kontakti amerikkalaisiin. ABCFM:n oma lehti Missionary Herald oli eräänlainen kristillinen National Geographic, ja monet alkuaikojen National Geographicin kirjoittajista puolestaan olivat lähetystyöntekijöitä. Yhdysvalloilla ei ollut ottomaanien valtakunnassa vahvaa diplomaattista tai taloudellista edustusta, mutta lähetystyöntekijöitä siellä oli varsin suuri määrä. Heidän raporttinsa eivät päätyneet ainoastaan ABCFM:lle vaan varsin korkeille poliittisille tahoille.

Henry Perryn työ Turkissa ei ollut helppoa. Paikasta toiseen pääsi vain hevosella tai jalan. Perry laski Turkin-vuosinaan matkustaneensa noin 45 000 kilometriä hevosen selässä. Matkoilla oli aina vaarana joutua ryöstäjien tai murhamiesten uhriksi. Perry teki työtään pääasiassa armenialaisten evankelikaalisten protestanttien parissa, mutta hän kohtasi myös islaminuskoisia turkkilaisia, kurdeja ja tsherkessejä. Armenialaiset protestantit olivat varsin uusi ryhmä, joka oli saanut alkunsa juuri amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta 1830-luvulla. Valtaosa armenialaisista kuului kansalliseen gregoriaaniseen kirkkoon, ja näiden kahden ryhmän välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Perry perusti matkoillaan armenialaiskyliin kirkkoja ja lähetyskeskuksia ja koulutti niille johtajia. Hänen merkittävimpänä yksittäisenä saavutuksenaan pidetään Sivasin normaalikoulun perustamista 1879. Sieltä valmistuneet oppilaat etenivät monessa tapauksessa vaikutusvaltaisiin asemiin ottomaanien yhteiskunnassa.

Gordon ja Diana Severance ovat omistaneet kirjan loppuosan armenialaisten kansanmurhalle. Heidän harras toiveensa on, että Turkin valtio pystyisi viimeinkin tunnustamaan tapahtuneen ja lopettamaan syyllisyytensä itsepintaisen kiistämisen. Kirjoittajat painottavat, että kansanmurhan laajuudesta ja suunnitelmallisuudesta on niin paljon vastaansanomattomia todisteita, että sen kiistämisellä voi olla vain huonoja seuraamuksia. Kirjoittajat arvioivat, että yksi mahdollinen syy siihen, miksi Turkin hallitukset ovat jatkuvasti kiistäneet asian, on pelko siitä, että muussa tapauksessa kuolleiden perilliset voisivat alkaa vaatia Turkin valtiolta korvauksia. Viime aikoina paljon huomiota on herättänyt Yhdysvaltain kongressissa käyty keskustelu siitä, pitäisikö armenialaisten kansanmurha tuomita virallisella päätöslauselmalla.

Henry Perry ja muut amerikkalaiset lähetystyöntekijät todistivat omin silmin jo ensimmäisen brutaalin armenialaisvainojen aallon vuosina 1894-1896. Kun se oli ohi, ABCFM:n lähetit tekivät uhrien hyväksi ilmeisesti enemmän kuin kaikki Euroopan valtiot yhteensä. Sivasin kaupungissa, missä uhreja oli yli 5000, Henry Perry perusti brittiläisten ja sveitsiläisten lähetyseurojen kanssa orpokodin, johon mahtui 800 armenialaislasta. Vuosina 1915-1917 vaihtelevien arvioiden mukaan 600 000-1,5 miljoonaa armenialaista (edellä mainittu Taner Akçam arvioi, että tunnettujen dokumenttien valossa määrä lienee noin 800 000) menetti henkensä muun muassa silmittömän julmilla kuolemanmarsseilla, joilla armenialaisia miehiä ja naisia, vanhuksista lapsiin, marssitettiin vailla päämäärää ilman ruokaa ja vettä niin kauan, että valtaosa heistä kuoli tauteihin tai uupumukseen. Suuri osa miehistä teloitettiin jo marssien alkuvaiheissa. Pyöveleinä toimi paitsi turkkilaisia santarmeja ja sotilaita myös kurdeja ja tsherkessejä, joiden osuutta kansanmurhan toteuttamisessa ei voi unohtaa. Silloin jo 77-vuotias Perry seurasi tapahtumia Yhdysvalloista. Sen sijaan yksi hänen kollegoistaan, Mary Graffam, lähti vapaaehtoisesti erään ryhmän mukaan ja näki omin silmin, mikä valllanpitäjillä oli tavoitteena: koko armenialaisen kansanosan tarkoituksellinen tuhoaminen.

Graffam ei toki ollut ainoa silminnäkijä; samanlaisia havintoja tekivät muutkin noin 200 ABCFM:n lähettiä Turkissa. Heidän lisäkseen todistajien tuhatpäisessä joukossa oli maassa työskennelleitä saksalaisia, sveitsiläisiä, ranskalaisia ja tanskalaisia lähettejä, Yhdysvaltain suurlähettiläs ja hänen alaisensa (vuoteen 1916 Yhdysvallat oli sodan ulkopuolella), Saksan konsuleita ja saksalaisia upseereita (Turkki oli Saksan liittolainen ensimmäisessä maailmansodassa). Lisää todisteita löytyy Yhdysvaltain, Britannian, Saksan ja Ranskan viranomaisarkistoista. Lisäksi on olemassa satojen marsseilta elossa selvinneiden videoituja suullisia todistuksia. Kaiken huipuksi operaation suunnitelleet nuorturkkilaiset johtajat eivät itse kiistäneet asiaa, vaan päinvastoin korostivat, ettei asia olisi toteutunut ilman heidän ohjaustaan.

Pyrkiessään hahmottamaan sitä, miksi ja miten kansanmurha tapahtui, kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, että vuosien 1894-1896 ja 1915-1917 tapahtumilla oli monia yhteisiä piirteitä. Motiivina oli Turkin yhtenäisyyden vahvistaminen; siinä konseptissa kristitty armenialainen vähemmistö kuten muutkin vähemmistöt koettiin uhaksi. Kumpikin vaihe oli ottomaanien keskushallinnon ohjaama; kummassakin hallitus kiihotti paikallisia uskonnollisia ryhmiä (islaminuskoisia kurdeja, tsherkessejä ja turkkilaisia) kristittyjen armenialaisten vainoon ja ryöstämiseen; kummassakin turvattiin tarkasti valvottuun paikallishallintoon sekä sotilas- ja santarmilaitokseen kuolemanmarssien toteuttamisessa. Kummassakin tapauksessa hallitus järjesti suuria propagandakampanjoita uhrien pelkojen lievittämiseksi ja ulkovaltojen lepyttämiseksi. Kummassakin tapauksessa hyödynnettiin uskonnollista vihamielisyyttä kiihottamalla muslimeja väkivaltaisuuksiin kristittyjä pappeja ja saarnaajia kohtaan, kirkkojen polttamisiin ja kristittyjen pakkokäännytyksiin islamiin.

Armenialaisten kansanmurha toimi nähtävästi jossakin määrin esimerkkinä natseille näiden pannessa toimeen juutalaisten kansanmurhan toisen maailmansodan aikana. Johtavista natseista eräät toimivat ensimmäisen maailmansodan aikana Turkissa ja näkivät läheltä armenialaisten kohtalon. Heidän joukossaan oli muiden muassa Auschwitzin komendantti Rudolf Höss.

Gordon ja Diana Severancen tutkimus Henry Perryn elämästä on kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos näinä aikoina, kun kristinuskon ja islamin vuorovaikutus ja ajoittainen vastakkainasettelu ovat ajankohtaisia kysymyksiä.