Fil. toht. ja Itävallan Grazin yliopiston käännöstieteen professori Pekka Kujamäki on laatinut perusteellisen katsauksen jatkosodan suomalais-saksalaisesta aseveljeydestä monikielisenä ilmiönä. Saksan jopa 200 000 sotilaan vahvuinen 20. vuoristoarmeija oli sijoitettuna Suomen Lappiin keväästä 1941 syksyyn 1944. Koska saksalaisjoukkojen toimintaympäristö oli joka suhteessa vieras (niin maantieteen, säätilan kuin tietysti ennen kaikkea kielen suhteen), tarvittiin yksinkertaisissakin asioissa tulkkausapua. Kääntäjien apu oli välttämätön sekä sotatoimien koordinoinnissa että muidenkin sotilasasioiden hoitamista varten, mutta myös päivittäisen, yllättävän laajaksi paisuneen viranomaisyhteistyön yhteydessä. Käytännön toiminnassa oli jatkuvasti muistettava ja toisinaan korostettava, Lapin maaherra Kaarlo Hillilän toteamuksen mukaisesti, että ”saksalaiset olivat Suomen liittolaisia, joiden sotatoimia oli tuettava Suomen oman taistelun auttamiseksi, huolehtien kuitenkin tarkasti muotoseikoista, jotta saksalaisten läsnäolo ei vaikuttaisi miehityksestä”.

Vastavuoroisista ohjeista ja määräyksistä huolimatta saksalaissotilaiden kohtaamiset paikallisväestön kanssa synnyttivät jatkuvasti sekä hupaisia että hankalia tilanteita, joista lukuisia muistokuvia ja liioiteltuja kaskujakin on jäänyt jälkimaailmaan ja myös kerätty arkistoihin. Marianne Junila kertoo tutkimuksissaan ruohojuuritason kipupisteistä, joita olivat ”muun muassa liikennevahingot, siviilioikeudellisten riitaisuuksien selvittäminen, puunhankinta saksalaisten tarpeisiin, suomalaisen työvoiman käyttö saksalaisten töissä ja saksalaiselle isälle Suomessa syntyneen lapsen elatus”.

Saksankielen tulkeiksi rekrytoitiin runsaasti oppikoulusaksan lukeneita naisia, jotka parhaan kykynsä mukaan toimivat Lapissa viranomaisten avustajina sihteereinä ja konekirjoittajina, puhelukeskusten hoitajina, hotellien ja ravintoloiden henkilökuntana, sekä myös sotilasyksikköjen lottina ja sotilaskotisisareina. Kohta kävi ilmi, että tulkkien toimesta tehty mekaaninen kääntämistyö ei pelkästään riittänyt, vaan miltei joka asiassa tarvittiin myös kyseisten ilmiöiden ja käsitteiden perusteellista selittämistä, ennen kuin eri osapuolten viestejä pystyttiin ymmärrettävästi välittämään vastapuolelle. Tällöin selvisi myös, ettei koulusaksa lainkaan riittänyt vaikeimpien asioiden selittämiseksi ja kulttuuritörmäysten välttämiseksi. Jo kesällä 1941 ryhdyttiin joustavan sotilaallisen yhteistoiminnan mahdollistamiseksi perustamaan saksalaisiin esikuntiin ja joukko-osastoihin sijoitettavaa suomalaisten yhteysupseerien ja tulkkien verkostoa. Esimerkiksi Syvärillä toimivaan saksalaiseen 163. divisioonaan liitettiin saksankielen sotilastulkeista koostunut (suomalainen) erillinen tulkkijoukkue.

Yhteysesikunta Roi

Vuoden 1941 lopussa muodostettiin Rovaniemellä 20. vuoristoarmeijan johtoesikunnan välittömään yhteyteen eversti Oiva Willamon johtama Päämajan alainen Yhteysesikunta Roi. Yhteysesikunnasta tuli pian varsin iso ja monivivahteinen hallintoelin, jonka kuvaus muodostaakin kirjan tärkeimmän osuuden. On todettava, että Yhteysesikunta Roi on pitkään ollut suhteellisen huonosti tunnettu joukko-osasto, jonka vaiheita ei ole juuri tutkittu, vaan julkaistut kuvaukset ovat lähinnä vain eräiden yhteysupseerien omakohtaisia muistokuvia.

Yhteysesikunnan vahvuus käsitti talvella 1942 jo noin 260 sotilasta ja siviiliä. Myös Aunuksesta Alakurttiin siirretyn 163. divisioonan tulkkijoukkue liitettiin Yhteysesikuntaan, mihin rekrytoitiin yhteensä noin 150 yhteysupseeria ja tulkkia (jotka valittiin aliupseerien tai miehistön joukosta), joiden lisäksi myös lukuisia kieli- ja konekirjoitustaitoisia naisia. Yhteysupseerit ja tulkit komennettiin vuoristoarmeijan alaisten yhtymien keskuspaikkoihin, kuten Alakurttiin, Ivaloon, Petsamoon ja Sallaan, Luftwaffen lentotukikohtiin (Sodankylä, Vuotso, Nautsi ja Salmijärvi), ja myös huoltokuljetusten solmukohtina oleviin satamiin ja rautatieristeyksiin.

Yhteysupseerien rekrytointi oli hyvin hankala – riittävää kielitaitoa ei tahtonut löytyä palveluksessa olevien sotilaitten joukosta, eikä kantakorttiin merkittyyn kielitaitoon voitu luottaa. Eräitä jääkäriupseereita palveli eri varuskuntien vanhimpina yhteysupseereina, mutta Lappiin sijoitetun SS-divisioonan kaipaamiin SS-taustaisiin suomalaisiin upseereihin ei juuri luotettu. Sen sijaan suomensaksalaisista reservinupseereista löytyi sopivia yhteysupseereita, joilla oli sekä vankka kieli- että harvinainen kulttuuritausta (saksa kotikielenä tai toisena äidinkielenä). Eräillä pietarinsaksalaista taustaa omaavilla yhteysupseereilla oli myös venäjän kielen taito, joka oli tarpeen sotavankien kuulusteluissa tai sotasaalisaineiston käsittelyssä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana todettakoon, että ruotsinkieliset yhteysupseerit saivat halutessa kirjoittaa viikkoselostuksensa ruotsiksi, jotka sittemmin suomennettiin Yhteysesikunnassa. Yhteysupseerit lähettivät säännöllisesti selostukset asemapaikkojen tärkeimmistä tapahtumista eversti Willamolle, joka taas lähetti niistä laadittuja yhteenvetoja (joskus sanatarkkoja otteitakin) omilla havainnoillaan lisättyinä Päämajaan kenraali Erik Heinrichsille. Willamo otti Lapissa vastaan hyvin korkea-arvoisia saksalaisvieraita lähtien SS-komentaja Heinrich Himmleristä ja Päämajan yhteyskenraali Waldemar Erfurthista, joiden kanssa käydyistä keskusteluista hän piti Päämajaa informoituna.

Hyvin nopeasti oli huomattu, että saksalaisten kyky liikkua ja ylipäätään tulla toimeen suomalaisessa erämaassa oli hyvin vähäinen. Niinpä ruvettiin pian järjestämään yhteysupseerien avustuksella erilaisia koulutustilaisuuksia. Jopa hiihdon olympiakullan voittanut Veli Saarinen toimi joulukuussa 1943 hiihtovalmennuskurssin opettajana. Runsaasta koulutuksesta huolimatta saksalaiset yksiköt halusivat kuitenkin suomalaisia partioita jatkuvasti vetämään ja varmistamaan toimintaansa maastossa. Saksalaisilla oli yleisesti ottaen varsin vähäiset tiedot Suomesta ja suomalaisista, ja varsinkin asemasodan aikana ryhdyttiin toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi. Laadittiin luetteloita jo olemassa olevasta sekä myös käännettävästä kirjallisuudesta. Kauno- ja tietokirjallisuutta, rintamalehtiä ja elokuvia levitettiin runsain mitoin. Rovaniemellä vuonna 1943 valmistuneessa Haus der Kameradschaft -talossa pidettiin toistuvia sekä arvokkaita juhlatilaisuuksia että hauskoja aseveli-iltoja.

Yhteysesikunnan toimintaa ei ole juuri haluttu muistaa ajopuuteorian kaudella, jolloin aktiivisesti vähäteltiin jatkosodan aikaista yhteistoimintaa aseveljien kanssa. Sodanjälkeiseen vaikenemiseen vaikutti varmasti yhteysupseerien ja tulkkien yhteinen päätös virkapäiväkirjojen tuhoamisesta syyskuussa 1944.

Asevelisuhteen päättyminen johti hyvin traumaattisiin kokemuksiin. Vaikka erotapahtumat pyrittiin hoitamaan mahdollisimman sivistyneesti, saksalaisten taholta petturisyytöksistä ei säästytty. Ainakin Alakurtissa tilanne johti välikohtauksiin väkivaltaisuuksin ja yhteysupseerien vangitsemisiin panttivankeina. Vaikka suomalaisia yhteysupseereita kehoituksista ja runsaskätisistä tarjouksista huolimatta ei tiettävästi siirtynyt saksalaisten puolelle, joitakin suomalaisia naispuolisia tulkkeja ja sotilaskotisisaruksia lähti poistuvien saksalaisjoukkojen mukana Pohjois-Norjaan.

On merkillistä, että Kujamäki ei ole kiinnittänyt huomiota saksalaisten puolelle siirtyneen kenraali Andrei Vlasovin johtaman Venäjän Vapautusarmeijan (ROA) 43 upseerin komennuskunnan saapumista Lappiin kesällä 1943. ROA-upseerit herättivät pian suomalaisten yhteysupseerin ihmettelyä ja epäilyjä, ja Alakurtissa tilanne kärjistyi elokuun alussa miltei yhteysupseerikapinaan. Kolme yhteysupseeria (kapteeni Saarmaa, luutnantit Luther ja Klaile) pyysi silloin käyttäytymisohjeita:

Hämmästystä herättää, että Vlasovin armeijan upseereita …kohdellaan samalla tavalla kuin liittoutuneen maan upseereita. Saavat mm. ajaa II:ssa luokassa ja saavat syödä muitten kanssa kasinolla, mikä jo täällä on tapahtunutkin. Oberstl. Uebelhack tiesi kuitenkin suomalaisten vastenmielisyydestä ryssiä kohtaan ja ilmoitti meille yhteysupseereille, että saamme poistua ennen niiden tuloa kasinolle. (Olisi hyvä saada tietää onko suomalaisten yhteysupseerien asiana seurustella Vlasovin upseereitten kanssa, ja jos on, niin millaiset ohjeet?)

Eversti Willamo lähetti Alakurtin yhteysupseerien tilannekuvauksen sanatarkasti kenraali Erik Heinrichsille, kuitenkin ilman suluissa olevaa kysymystä. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennen kuin yhteysupseereilla ei ollut enää tarvetta pohtia seurustelemistaan Vlasov-upseerien kanssa. Eräiden muiden välikohtausten jälkeen eversti Willamo ilmoitti lokakuun lopussa kenraali Heinrichsille: ”… yritys käyttää Wlassovin ryssiä täällä on täysin epäonnistunut”.  Viikkoa myöhemmin hän ilmoitti, että ”koko Vlassow-armeija olisi havaittu epäluotettavaksi ja riisuttu aseista.”

Todettakoon lopuksi, että käännöstieteen professorillekin on sattunut lipsahdus: ”Luftflotte” (jonka vakiintunut suomenkielinen käännös on ”lentolaivasto”) – käsitteen käännöksenä esiintyy kirjassa sekä ”lentolaivue” (Suomen sodanaikaisten ilmavoimien pienin organisaatioyksikkö) että ”lennosto” (Suomen nykyilmavoimien operatiivinen joukko-osasto). Yllä mainituista huomautuksista huolimatta professori Kujanmäki on laatinut ansiokkaan kirjan Yhteysesikunta Roi:n historiasta, joka minulle ainutlaatuisella tavalla valaisi appeni, yhteysupseerina Alakurtin lohkolla palvelleen reservinluutnantti Edmund Lutherin traumaattista sotapolkua. Luther joutui syksyllä 1944 olemaan useita viikkoja saksalaisten panttivankina, kunnes lopulta huonokuntoisena ja rahattomana pääsi kotiinsa Helsinkiin. Hän ei ymmärrettävästi juuri koskaan suostunut kertomaan mitään sotakokemuksistaan.