Kun tietokirjan otsikkona on Netin pimeä puoli, epäluuloinen lukija aprikoi, onko kyseessä jälleen kerran varoituksilla, uhkakuvilla ja sensaatioilla mässäilevä opus. Useat verkonkäytön ongelmia käsittelevät aiemmin lukemani teokset ovat lähteneet liikkeelle ajatuksesta, että pelottelu on paras valistusmenetelmä. Toiset – toki viihdyttävät – kirjat ovat olleet dekkarimaisia tarinoita verkkorikollisista ja heidän jäljittämisestään.

Kokenut tietokirjailija ja kirjasto- ja tietopalveluiden yliopettaja Ari Haasio on onneksi valinnut erilaisen lähestymistavan. Hän käsittelee verkkoon liittyviä ongelmia selkeästi, neutraalisti ja kiihkottomasti. Teos koskettelee aika itsestään selviä aiheita. Eräänlaisen johdattelevan luvun ”Sananvapaus, sensuuri ja rikollisuus” jälkeen Haasio käsittelee riippuvuutta ja pelien maailmaa, huijausviestejä ja identiteettivarkauksia, sosiaalisen median haittoja erityisesti Facebookin näkökulmasta, netin ja seksin eri puolia sekä piratismia, suljettuja verkkoja ja kyseenalaista tietoa, vihapuhetta ja itsemurhasivustoja. Teoksen lopulla Haasio antaa ohjeita turvalliseen netinkäyttöön käsittelemällä muun muassa virustorjuntaa, tarpeettomien jälkien siivoamista, netissä toimivia viranomaisia, kuten nettipoliisia, ja kokoaa myös viisitoista vinkkiä tiiviiseen luetteloon. Teoksessa on myös lyhyitä laatikkotekstejä, joissa on ohjeita tai joidenkin tunnettujen julkisuutta saaneiden ongelmatapausten esittelyjä.

Vaikuttaa siltä, että teos on kirjoitettu erityisesti lasten ja nuorten vanhemmille ja mediakasvattajille, koska Haasio käsittelee useissa tapauksissa nimenomaan nuorten netinkäyttöä ja siihen liittyviä riskitekijöitä ja ongelmia, kuten nettikiusaamista, peliväkivaltaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Haasio ei ole näidenkään aiheiden parissa saarnaava ja korostaa useammassa kohdassa, että käytön täyskielto ei ole oikea ratkaisu ongelmien edessä.

Useat kirjan aiheet ovat toki sellaisia, että ne koskettavat muitakin kuin lapsia ja nuoria ja heidän kasvattajiaan. Näitä ovat esimerkiksi nettipornoon liittyvät kysymykset, piratismi, virukset ja netin keskustelupalstojen ongelmat, huijausviestit ja käyttäjien verkkoon jättämien jälkien hyväksikäyttö.

Mitään kovin olennaista Haasio ei ole jättänyt käsittelemättä, mutta esimerkiksi nyt kesällä on keskusteltu paljon viranomaisten harjoittamasta verkkourkinnasta, mitä kirjassa ei ole juuri ehditty noteerata. Haasio pohtii lähinnä kaupallisten palveluntarjoajien, kuten Facebookin sekä yksittäisten käyttäjien toteuttamaa tarkkailua ja tiedonkeruuta.

Haasio esittelee teoksessa muun muassa itsemurha- ja huumesivuja ja netin pommisivuja, mutta hän ei sentään käy läpi kaikkia arveluttavia sisältöjä ja käyttäjäyhteisöjä. Haasion listaa voisi täydentää esimerkiksi epätervettä kehonkuvaa ihannoivilla pro ana -yhteisöillä ja sivustoilla sekä vaikkapa nettiin laitetuilla kaahailuvideoilla ja niiden tuottamisella. Keskustelupalstojen lisäksi Haasio olisi voinut esitellä kuvalaudat, joiden visuaalispainotteisen ja nopeatempoisen viestinnän tuottamiseen ja seuraamiseen on syntynyt omia alakulttuurejaan.

Haasio on käyttänyt Netin pimeässä puolessa paljon nettilähteitä. Aiheensakin puolesta se on sopivaa, mutta esimerkiksi tutkijoiden siteeraaminen lyhyiden sanomalehtien nettiuutisten kautta on liian helppo ratkaisu. Varsinaisen tutkimuksen ja erilaisten raporttien laajempi käyttö olisi tukevoittanut teoksen argumentointia. Haasio on lisäksi elävöittänyt tekstiä poimimalla muutamia aiheisiin sopivia sitaatteja netin keskustelupalstoilta ja blogeista, erityisesti pelejä käsittelevään lukuun. Haasio olisi johdannossa tai vähintään alaviitteessä voinut selittää ratkaisuaan, että hän on jättänyt suurimman osan keskustelupalstojen sitaateista ilman tarkkaa lähdeviitettä. Tällaisen aineiston ääressä kirjoittajan olisi aina pohdittava yhtäältä tekijyyteen tai toisaalta kirjoittajan anonyymisyyteen liittyviä kysymyksiä. Alkuperäiset keskustelut ja blogikirjoitukset löytyvät tosin helposti googlaamalla yksittäisiä lauseita hakuina käyttäen.

Teos on puhdas tietokirja, jossa ei ole juuri tutkimuksellista ulottuvuutta. Siksi on vähän hämmentävää, että kirjan julkaisija on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Teos onkin esimerkki SKS:n uudesta aluevaltauksesta. Vuoden 2013 alusta perustetussa Kirjokansi-sarjassa ”ilmestyy yleistä tietokirjallisuutta” (SKS:n verkkosivut).  Teoksen painoasu on selkeä ja luettava, mutta ainakin minun makuuni laatikkotekstien kolmiulotteisuusefektit vaikuttavat mauttomilta. Kirjan lukuja ei ole numeroitu, ja uudet alaluvut saattavat alkaa sivun keskeltä. Tällä on varmaan säästetty pari sivua, mutta minä olisin kaivannut selkeämpää erottelua päälukujen välille.

Tiiviytensä ja helppolukuisuutensa takia teos sopii kokonaisena yhtenä iltapäivänä nautittavaksi tai vielä paremmin selailtavaksi. Kirjaan olisi tosin kannattanut lisätä asiasanahakemisto, mikä palvelisi täsmätiedon etsijää.