Juha Herkmanin kirjoittama "Audiovisuaalinen mediakulttuuri" on erinomainen, kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kirjoitettu oppikirja median läpäisemästä nykykulttuurista. Kirja on tarkoitettu av-alan koulutuksen apuvälineeksi, mutta sitä voi käyttää huomattavasti laajempi lukijakunta: oikeastaan kaikki jotka kaipaavat asiallista ja informatiivista johdatusta median merkityksestä tänä päivänä.

Oppitunneilla "Audiovisuaalinen mediakulttuuri" ansaitsisi kunnollisen johdatuksen, sillä muutoin kirjan valtaisa tietoryöppy saattaa valua ohitse ja kirjoittajan keskeiset havainnot jäädä taka-alalle. Kirja sisältää todella suuren määrän tietoa, joka on kuitenkin onnistuttu muokkaamaan luettavaan muotoon. Opus ei olekaan mitään pikaluettavaa, vaan siihen täytyy uhrata aikaa. Kirjan taitto on varsin miellyttävä, joskin hieman tiivis. Leveämmät marginaalit olisivat korjanneet asian. Niukahko kuvitus puolustaa paikkaansa ja on informatiivisesti valittua. Myös tekstin sekaan asetetut infolaatikot täydentävät leipätekstiä mukavalla tavalla.

Kulttuurintutkimuksen näkökulma tarkoittaa, että mediaa tarkastellaan runsain mitoin myös vastaanottajan kantilta ja pohditaan yleiselläkin tasolla median roolia tämän päivän länsimaisessa (kulutus)kulttuurissa. Tekijän vastaukset tuskin yllättävät ketään aikaansa seuraavaa tutkijaa, mutta niistä voi löytää uusia näkökulmia ja oivallisia kirjallisuusvinkkejä. Itseäni jäi esimerkiksi kiinnostamaan ns. fanikulttuurien tutkimuksen soveltaminen eräisiin nykypäivän uskonnollisiin ilmiöihin.

Faniuden tutkimus on 1990-luvulla saanut akateemista uskottavuutta ja ilmiöön suhtaudutaan uudella mielenkiinnolla. On jopa katsottu, että myöhäismoderni median kuluttuja on perusluonteelta "fanimaisempi" kuin aikaisemmat sukupolvet. Fanius tässä yhteydessä tarkoittaa lähinnä intensiivistä suhtautumista omiin suosikkisarjoihin. Intensiivisyyden aste voi vaihdella huomattavasti, mutta yhteistä sille on tietynlaisen uuden mediavälitteisen yhteisöllisyyden synty, joka aktuaalistuu esim. kahvipöytä- ja käytäväkeskusteluissa kun puhutaan edellisillan televisiotapahtumista. Nuorisokulttuurissa tämän ilmiön yksi ilmenemismuoto on tiettyjen ohjelmien pakonomainen seuraaminen, koska kaikki puhuvat siitä, vaikka ohjelma ei itsessään edes kiinnostaisi.

Kirja jakautuu viiteen lukuun, joista kukin toimii itsenäisenä kokonaisuutena. Luvut tukevat toisiaan sekä sisällöllisesti että jatkuvana tarinana. Edes erillisen loppukappaleen puute ei haittaa, sillä viimeisen luvun viimeiset sivut nivovat tarinan umpeen aivoituksia herättävällä tavalla. Loppuhuipentumaa paljastamatta voin kuitenkin todeta, että teksti jättää ajattelemisen aihetta lukemisen jo lakattua.

Ensimmäinen luku on johdatus mediakulttuuriin, jossa esitellään alan peruskäsitteet ja esille nousevat teemat. Keskeisten termien määrittelyssä on käytetty huolellisuutta, josta monen tutkimuksenkirjoittajan kannattaisi ottaa mallia. Luvun jälkeen ainakin tietää mitä Herkman tarkoittaa milläkin käsitteellä.

Toinen luku on johdatus audiovisuaalisen median historiaan, joka aloitetaan jo media-arkeologian ajalta, vaikka varsinaisesti 1800-luvun lopulla alkaa ns. tapahtua. Sinänsä erinomaisesta historiikista jäin kaipaamaan hieman laajempaan muiden kuin av-medioiden tarkastelua, etenkin radion, lehdistön ja kirjallisuuden. Tämä olisi mielestäni ollut hyödyllinen lisä, koska Herkman korostaa näiden suurta merkitystä av-ohjelmamuotojen synnyssä, mutta näitä medioita käsitellään melko viitteellisesti. Suhteiden kuvailu jää usein yksittäistapausten tasolle.

Kolmannessa luvussa esitellään kerrontaa ja genrejä. Herkman käy läpi mm. elokuvan, television ja uusmedian eri ohjelmamuodot, niiden taustat ja niissä toimivat kerronnan periaatteet. Tärkeää? Kyllä, koska juuri sillä tarkoitetaan medialukutaidolla. Jos ei ole koskaan aikaisemmin pohtinut syvemmin median toiminnan periaatteita, niin kappale on todella avartavaa luettavaa.

Neljäs luku tarkastelee mediaa yleisöjen, katsojien ja harrastajien silmin. Juuri tässä osassa tulee selvimmin esille kuinka media on syöpynyt osaksi arkikokemustamme. Oikeastaan nykyinen arki niin läpeensä medioitunut, että sen huomaa vasta asiaa erikseen pohtimalla. Mielenkiintoisen lisän tuo laajahko median ja väkivallan suhteen käsittely. Samalla käydään esimerkinomaisesti läpi kuinka kaikki uudet teknologiat herättävät pelkoja, joiden haltuunotossa tiedemaailmakin joskus asettuu moraalinvartijan saappaisiin.

Viidennessä ja viimeisessä luvussa tarkastellaan median ja vallan välistä suhdetta. Lyhyehkössä osiossa tutustutaan mediainstituutioihin, representaatioihin ja identiteetteihin. Tässä liikutaan edelleen perimmäisten kysymysten äärellä. Kuka määrää mitä katsotaan, miksi ja miten se vaikuttaa? Medioiden, niiden omistajien ja yleisön keskinäisen suhteen problematisointi avaa median roolia elämämme peruspilarina.

Audiovisuaalinen mediakulttuuri on kaikin puolin erinomainen kirja ja se tulee varmasti täyttämään paikkansa niin av-alan oppikirjana kuin muidenkin asiasta kiinnostuneiden kirjahyllyssä. Suosittelen lämpimästi.