Osmo Rauhala: Luonnon aika on kaunis, hyvin taitettu taidekirja, joka tematiikaltaan tasapainoilee tieteen ja taiteen rajamailla. Se ei ole kuitenkaan pelkkä kuvakirja vaan sisältää runsaasti tekstiä. Rauhalan omien kirjoitusten rinnalla lukija voi tutustua Rauhalan ja biologi, oppihistorioitsija Anto Leikolan käymään laajamittaiseen dialogiin. Lisäksi teokseen kuuluu Leikolan täsmäiskuja luonnontieteelliseen ja filosofiseen käsitteistöön sekä Markku Valkosen esipuhemainen esittely Rauhalan taiteen luonto- ja eläinaiheista. Kirjan toimittanut Inkamaija Iitiä avaa puolestaan taidehistorioitsijan näkökulman Rauhalan työhön.

Tekstivalinnat juontuvat paitsi Rauhalan taiteen teemoista, myös ajankohtaisesta akateemisesta keskustelusta, jossa on neuvoteltu tieteen ja taiteen rajoista, sekä näiden yhtäläisyyksistä, vuorovaikutuksesta ja eroavuuksista aina tutkintovaatimuksia ja opinnäytteitä myöten. Tieteen ja taiteen vuoropuheluun keskittymisen selittää myös se, että toimittaja, tutkija Inkamaija Iitiä tekee parhaillaan väitöskirjaansa suomalaisen 1990-luvun maalaustaiteen käsitteellisyydestä.

Kokonaisuus esittelee monipuolisesti suomalaisen, kansainvälisesti menestyneen taiteilijan kuvallista ja kirjallista tuotantoa. Mukana on Osmo Rauhalan (s.1957) kuvia ja tekstejä vuosilta 1987-2003, lyhyitä teoskommentaareja, taiteen/tieteenfilosofisia tekstejä, elämänpoliittisia keskustelukirjoituksia, sekä kuvasjäljennösten muodossa videota, grafiikkaa ja maalausta. Kirjan toimittajan ansioksi voi katsoa sen, ettei teoksessa ole sen enempää kuva- kuin tekstiliitteitäkään. Näin taidetta ja sen selityksiä erottavaa rakennetta ei muodostu; pikemminkin kuvat ja sanat kietoutuvat toisiinsa.

Alkusanoissa Iitiä kertoo, kuinka teos esittelee ensi kerran laajalti Rauhalan kirjallista tuotantoa. Mikäli kirjan uutuusarvo on juuri tässä, lukija kaipasi selvitystä, kenties lyhyttä bibliografiaa, josta ilmenisi missä tekstit ovat aiemmin julkaistu. Onko kyseessä työ- tai päiväkirjaote vai aforismi tai esseen palanen?

Joka tapauksessa kirja avaa Rauhalan maailmaa kiinnostavasti ja ohjaa ymmärtämään kuvat osana laajempaa elämänfilosofiaa, joka suhtautuu kyseenalaistavasti tieteen kaikenselittävyyteen. Rauhalan maailmankuva/elämänasenne selittyy parhaiten taiteilijan kirjoittamissa omaelämäkerrallisissa tarinoissa, jotka Iitiä on otsikoinut elämänpoliittisiksi keskustelukirjoituksiksi. Näihin taitaviin, paikoin koskettaviinkin kappaleisiin on tiivistynyt paljon. Niissä konkreettisten sattumusten, elämän arkitapahtumien merkitys nousee ilahduttavasti esille. Ne tuntuvat välittävän enemmän tietoa kuin pienistä palasista kootut, ilmeisesti kontekstistaan – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta – alkuperäistä yhteyttä kertomatta irrotetut mietelmät taiteesta, tieteestä, etiikasta ja elämästä, jotka sinänsä pyörittävät etevästi taidepuheen käsitteistöä.

Rauhalan tekstit pohtivat ihmisen luontosuhdetta, josta hänellä, puolet vuodesta New Yorkissa työskentelevänä ja puolet luomutilaansa Suomessa hoitavana maanviljelijätaiteilijana, on punnittu näkemyksensä. Ennen kaikkea Rauhala miettii tieteen haltuun ottavaa valtasuhdetta luontoon sekä tähän liittyen lineaarisen aikakäsityksen ongelmallisuutta, joihin kirjan alaotsikkokin – luonnon aika – viittaa. Rauhala tuntee aiheensa hyvin. Tämä ilmenee paitsi Rauhalan katkelmallisista eettis-filosofisista mietelmistä ja teosten taustojen selvityksistä, mutta ennen kaikkea Anto Leikolan kanssa käydystä sujuvasti etenevästä keskustelusta.

Iitiä keskittyy artikkelissaan taustoittamaan Rauhalan taiteellista työskentelyä. Hän esittelee kirjoittavan taiteilijan suhdetta luonnontieteen historiaan ja filosofiaan. Kuvien sijaan hän jäljittää Rauhalan ajattelua pääasiassa tämän teksteistä. Rauhalaan vaikuttaneista ajattelijoista Iitiä poimii esiin kvanttifyysikko David Bohmin sekä kemisti-filosofi Rupert Sheldraken, jotka molemmat etsivät vaihtoehtoja luonnontieteitä hallitseville syy-seurauskaavoille.

Sinänsä kiinnostavan tekstien käsittelyn rinnalle olisin toivonut enemmän kuvan tulkintaa – siihen hänellä olisi taidehistorioitsijana ollut edellytyksiä. Nyt tilanne on se, että ainoa, joka suoraan puhuu kirjan kuvista niihin pitempään puuttuen, on taiteilija itse. Tämä viestittää epäsuorasti, että taiteilija on jotenkin etusijalla kuvien selittäjänä. Varsinkin suhteutettuna nk. tekijän kuolema -keskusteluun tämä tuntuu ongelmalliselta. Vaikka Valkosen ja Iitiän tekstien tarkoitus on epäilemättä ollut tuoda mukaan taiteentuntijan näkökulma, he eivät kuitenkaan tartu olennaisesti kuvien tulkintaan. Joka tapauksessa Rauhalan kertomukset teostensa lähtökohdista ovat lukijan katsetta kiinnostavasti suuntaavia. Ne puoltavat ehdottomasti paikkaansa. Ainakin itselleni ne toivat kuvastoon uutta eloa ja kiinnostavuutta. Kysymys on enemmänkin siitä, että kaikkien kirjoittajien kertoessa samansuuntaista tarinaansa, se luonnollistuu totuudeksi, ei näkökulmaksi Rauhalan taiteeseen.

Rajauskysymyksissä riittää aina pohdittavaa. Käsitteellisyyteen keskittymisen ei olisi tarvinnut sulkea pois materiaalisuuden ja käsin tekemisen pohdintaa. Tämä käy ilmi esimerkiksi kirjaan sisältyvistä Rauhalan ja Leikolan välisistä keskusteluista. Kuitenkin aihe on saanut tilaa vain muutaman rivin. Iitiä viittaa aiheeseen artikkelissaan, muttei nosta sitä käsittelyn kohteeksi. Itselläni on tuntuma siitä, että aihepiiri olisi voinut avata paljonkin: se olisi solminut kirjan yhteen nykytaiteen ja sen tutkimuksen ajankohtaisimmista keskusteluista. Näin Rauhalasta olisi piirtynyt monipuolisempi kuva, eikä hän olisi jäänyt omaa tietään kulkevaksi tekijäksi, joka erottaa toisistaan esimerkiksi postmodernikeskustelut ja julistavan taiteen tekemisen.

Vaikka Rauhalan ja Antolan välinen dialogi tarjoaa valottavia kulmia Rauhalan tuotannon teemoihin, se on silti kovin pitkä. On syytä kysyä, olisiko Rauhalaa voinut keskusteluttaa jonkun toisenkin kanssa. Tai pikemminkin: eikö se, että Rauhalalla on teoksessa vain yksi keskustelukumppani rajaa näkökulmaa aika lailla? Rauhalalla on vastassaan luonnontiedettä puolustavan biologin ja oppihistorioitsija. Siten saadaan aikaan tietty ristiveto, joka ei tosin kannata koko keskustelua. Tämän sijasta keskustelu feminismien ja/tai kulttuurintutkimuksen lähtökohdista kirjoittavan tieteenfilosofin kanssa olisi varmasti avannut hedelmällisiä näkökohtia. Mieleen välähtää myös kaaosmatematiikasta väitellyt performanssitaiteilija Irma Optimisti. Nykytaidehistoriassa puolletaan usein sellaisten yhteyksien löytämistä, jotka eivät tunnu ilmeisimmiltä.

Näissä pohdiskeluissa on kuitenkin huomattava tärkeä seikka. Kirja ei ole akateeminen tutkimus, eikä sen voi siten itsestään selvästi olettaa vastaavan joka saralla akateemisen sfäärin keskusteluihin. Viittaan tällä lähinnä tekijyyden erilaisiin kritiikkeihin; yhä pinnalla olevaan tieteen ja taiteen välisyyksien pohdintaan kirja kyllä ansiokkaasti osallistuu. Teos on pikemminkin suunnattu ns. suurelle yleisölle. Kirjasta on otettu myös englanninkielinen painos, mikä viittaa siihen, että se on tarkoitettu Suomi-kuvan levittäjäksi ja mahdollisesti lahjakirjaksi. Tässä mielessä on ymmärrettävää, ettei tekijyys-kritiikkiin ole kirjan toimitustyössä kiinnitetty huomiota. Sen sijaan kirja rakentaa perinteistä Suomi-kuvaa, johon Rauhalan taide, pelkistettyine ilmaisuneen ja ekologisine luontoaiheineen istuu hyvin.

Kokonaisuus on taiteilijakirja-formaatin kannalta kiinnostava ja suuntaa-antava. Myös muista suomalaisista nykytaiteilijoista kaivattaisiin vastaavia kirjoja, joissa tiedot taiteilijasta eivät rakentuisi ainoastaan kuvien ja muutaman lyhytsanaisen kommentaarin varaan. Vaikka melko perinteisen taiteilija, taide ja elämä -kaavaan tukeutuvissa teoksissa on omat vaaransa, kuten taiteilijan ylevöittäminen, koko genreä ei ole silti syytä hylätä. Iitiän toimittama teos on hyvä avaus kohti analyyttisempia taiteilijakuvia.