Entisen Neuvostoliiton inkerinsuomalaisten kohtaloja valaisevat, ennen tiukasti suljetut arkistot avautuivat 1990-luvun alussa, jolloin niitä tutkimaan kiirehti muiden muassa itsekin inkerinsuomalainen professori Leonid Andreinpoika Gildi. Hän kirjoitti tutkimustensa tuloksena teoksen Sud’ba ”social’no-opasnogo” naroda : zasekrecennyj genocid finnov v Rossii i ego posledstvia, 1930-2002 gg. (”Sosiaalisesti vaarallisen” kansan kohtalo. Suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930-2002) (Pietari 2003). Tuo 500-sivuinen teos oli tarkoitettu pääsääntöisesti venäläiselle lukijakunnalle, mutta työn ensiarvoisen tärkeyden vuoksi sen on nyt toimittanut tiivistettynä versiona suomalaisille lukijoille emeritusprofessori Jouko Sihvo. Kirjan julkaisi Inkeriläisten sivistyssäätiö, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana Sihvo toimii. Teoksen käännöksestä on vastannut Lilja-Emilia Kuivanen.

Kirjan liitteenä on joukko asiakirjoja, joiden otsikoista on mahdollisuus saada aavistus niiden sisältämistä inhimillisistä kärsimyksistä. Jo vuonna 1941, jolloin saksalaisten hyökkäyskiilat lähestyivät Baltiaa, tiedotettiin ”että olemme hyväksyneet päätöksen kiireellisestä saksalaista ja suomalaista kansallisuutta olevan väestön, yhteensä 96 000 hengen siirrosta”. Kyse ei ollut varsinaisesta siviiliväestön turvaan saattamisesta, eihän sitä muillakaan rintamilla varsinaisesti tehty vaan epäluotettavaksi katsotun kansanaineksen siirtämisestä pois sen estämiseksi, ettei siitä muodostettaisi hyökkäystä tukevaa voimaa, niin sanottua viidettä kolonnaa. Tämä suunnitelma ei toteutunut vaan noin 30 000 inkerinsuomalaista jäi Leningradiin, kun saksalaisten piiritysrengas jätti yhteensä miljoona asukasta mottiin nääntymään. Loppuosa inkerinsuomalaisista jäi saksalaisten miehittämälle alueelle lähinnä Länsi-Inkeriin.

Vuonna 1942 annettiin päiväkäsky ”Suomalaista kansallisuutta olevien sotilaiden poistamisesta kenttäarmeijasta ja heidän siirtämisestään Sisäasiain kansankomissariaatin työyksiköihin”. Tämä käsky koski siis jo Puna-armeijassa taistelleita inkerinsuomalaisia ja myös muun muassa entisiä punakaartilaisia ja loikkareina 1930-luvulla Suomesta Neuvostoliittoon siirtyneitä, jotka oli mobilisoitu Neuvostoliittoa puolustamaan tai jotka olivat palvelleet ammattisotilaina jo rauhan aikana. Syy oli sama: pelättiin suomalaisten lojaalisuuden suuntautuvan hyökkääjän, ei Neuvostoliiton puolelle.

Sota käytiin ja suuret olivat sen uhrit. Inkerinsuomalaiset siirrettiin pois Leningradin motista talvella 1942-1943 itään, tämä siirto oli selvästi etnopoliittinen, epäluotettavaksi leimatusta suomalaisesta väestöstä haluttiin päästä eroon. Vuonna 1943 ja 1944 siirrettiin vapaaehtoisella siirrolla 65 000 inkeriläistä – mukana siis myös inkerikkoja ja vatjalaisia – Suomeen, josta heidät osittain valhelupauksin, osittain uhkauksin ja Neuvostoliiton painostuksesta palautettiin Venäjälle vuodenvaihteessa 1944-1945. Siirtoon liittyi lupaus palata kotiseudulle Inkerinmaalle, mutta siirrot suuntautuivat Pihkovan, Novgorodin, Kalinin ja Jaroslavan alueelle. Inkerinsuomalaiset pyrkivät kuitenkin kotiseuduilleen – jossa jo asui muualta siirrettyä vierasta väkeä – ja jo vuonna 1945 annettiin ”määräys Sisäasiain kansankomissariaatin valvonnan tehostamisesta inkerinsuomalaisten asumisen estämiseksi Leningradin alueella”. Vuonna 1946 annettiin inkerinsuomalaisia koskeva määräys ”Karkotus hallinnollisin perustein ”, joka muutti karkotettujen statuksen ja esti heidän siirtymisensä valtakunnan sisällä. Määräys oli voimassa vuoden 1954 huhtikuuhun asti.
Tämä ei tuntunut tepsivän vaan inkerinsuomalaiset pyrkivät kotiseuduilleen ja niinpä annettiin vuonna 1947 määräys ”Omavaltaisesti Leningradin alueelle palanneiden inkerinsuomalaisten karkotuksesta”.
Sodan alla ja sodan aikana Siperiaan siirretyt inkerinsuomalaiset oli sijoitettu ei-vapaisiin oloihin, ei vankileireille, mutta vain rajoitetun liikkumisen salliville paikkakunnille. Kun hekin pyrkivät takaisin omille kotiseuduilleen, annettiin vuonna 1948 määräys ”Isänmaallisen sodan aikana Neuvostoliiton äärialueille karkotettujen henkilöiden rikosoikeudellisesta vastuusta karkaamisista pakollisiksi ja pysyviksi tarkoitetuilta karkotuspaikoilta” ja seuraavana vuonna laajemminkin ” ohje Suomalaisten julkisesta valvonnasta”.

Aikaa kului ja Neuvostoliitto vaikeni inkerinsuomalaisista. Heitä ei käytännössä ollut virallisesti olemassa. Mutta Neuvostoliiton kaaduttua alettiin sodanaikaisia vääryyksiä tutkia ja vapautumisen onnen puuskassa uusi Venäjä halusi myös vapauttaa sorretut, niin inkerinsuomalaiset, volgansaksalaiset, tataarit kuin muutkin vainotuksi joutuneet vääryydellä heille asetetun syyllisyyden taakasta. Näinpä vuonna 1991 annettiin laki ”Poliittisten rankaisutoimenpiteiden uhrien rehabilitaatiosta”, joka määritti henkilöt, jotka olivat joutuneet karkotetuiksi asuinseudultaan hallinnollisin perustein tietyille alueille tai erikoissiirtolaisiksi tai joutuneet pakkotöihin olosuhteissa, joissa vapautta ja muita oikeuksia rajoitettiin Sisäasiain kansankomissariaatin työkolonnat mukaan lukien. Samana vuonna tarkennettiin lain kohteita ja todettiin, että ”rankaisutoimenpiteiden alaisina pidetään kansoja, joita kohtaan kansallisuuden tai muun tunnusmerkin johdosta valtio on harjoittanut parjausta, kansanmurhaa samanaikaisten pakkosiirtojen kanssa, lakkauttanut kansallisia ja valtiollisia muodostumia, muuttanut rajoja, ylläpitänyt erikoissiirtopaikoissa väkivaltaista ja terrorisoivaa järjestelmää”. Rehabilitaatiota seurasi vuonna 1992 sitä täydentävä asetus ”rajoittavien merkintöjen poistamisesta lainsäädännöllisistä ja muista asiakirjoista, jotka toimivat perusteena joukkorankaisutoimenpiteille ja ihmisoikeuksien riistämiselle. Viimeisin inkerinsuomalaisiin ja muihin vainottuihin suomalaisiin kohdistuva asetus oli asetus ”Venäjänsuomalaisten rehabilitaatiosta”, joka annettiin vuonna 1993 ja siihen liittyen vielä vuonna 1994 asetus ”laittomasti poistetun, takavarikoidun tai muulla tavalla poliittisten rankaisutoimenpiteiden yhteydessä omistuksesta menetetyn kansalaisten omaisuuden palauttamisesta, sen arvon korvaamisesta tai rahallisen kompensaation maksusta”.

Yllä olevat poiminnat ovat vain osa erilaisista määräyksistä ja päätöksistä, jotka ovat koskeneet ja koskevat yhä Venäjän ja sitä edeltäneen Neuvostoliiton alueella asuneita inkerinsuomalaisia. Määräykset ja säädökset tulivat nyt osittain julkisiksi.

Miksi moinen tutkimus ja kirja? Onhan inkerinsuomalaisten kohtaloista kirjoitettu jo paljon. Tiedossa toki on, että parikymmentätuhatta inkerinsuomalaista karkotettiin bolsevikkien kollektivisointiprosessissa 1930-luvun alussa ja tuhannet ammuttiin kulakkeina eli kolhooseihin liittymistä vastustaneina tilallisina. Puna-armeijaan värvättyjen inkeriläismiesten historia on sen sijaan tuntemattomampaa. Ylimalkaisessa tiedossa on myös Leningradin motista itään siirrettyjen kohtalo. Ja onhan erityisesti Suomeen tuotujen kuudenkymmenenviiden tuhannen inkeriläisen pakolaisen kohtalo ainakin ylimalkaan tunnettu, ei vähiten paluumuuttoon liittyvän informaation takia. Kyllä tätä tietoa on ollut saatavilla. Kokonaisesitys Inkeristä, lähinnä inkerinsuomalaisten historiasta julkaistiin suomeksi jo vuonna 1991 (Inkeri : historia, kansa, kulttuuri / toimittaneet Pekka Nevalainen, Hannes Sihvo Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura , Pieksämäki : Raamattutalo)

Mutta Gildin teos tarkasteleekin inkerinsuomalaiskysymystä toisesta näkökulmasta. Hänen lähdeaineistonaan ovat Neuvostoliiton arkistot ja viralliset asiakirjat, päätökset, asetuksen ja määräykset. Siksipä se ansaitsee tulla tunnetuksi.

Gildin teoksessa on kaksi keskeistä kysymystä, joita hän tarkastelee tukevan lähdeaineiston pohjalta. Ensinnäkin hän kysyy miksi Neuvostoliitossa valtaa pitäneen Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen Keskuskomitean politbyroo, ennen kaikkea herrat Stalin ja ÂŽdanov, pitivät inkerinsuomalaisia heidän omalla alueellaan, Inkerinmaalla, valtiolle vaarallisena kansana ja asettivat heidät laajamittaisen kansanmurhan kohteeksi. Gildi tarjoaa yksioikoisena vastauksena neuvostojohtajien pakkomielteen nähdä inkerinsuomalaiset valkoisen fasistisen Suomen viideskolonnalaisina, joiden lojaalisuus kriisiolosuhteissa kohdistuisi pikemminkin Suomeen kuin Suureen Neuvostoisänmaahan. Luonnollisesti asialla oli oma taustansa, bolsevikit eivät unohtaneet 1920-luvun heimosotia ja inkeriläisliikettä, eivätkä Suomeen paenneita inkerinsuomalaisia. Bolsevikit vahvistivat omaa näkemystään 1930-luvulla ennenkuulumattoman kovalla propagandalla, joka kertoi maanalaisesta liikkeestä sekä paljastetuista ja teloitetuista vakoilijoista.

Stalinin toimeenpanemat vainot alkoivat kulakeiksi leimattujen karkotuksella Sisä-Venäjälle ja osittain Kuolaan pääosin Hiipinän alueelle. Osa lähinnä miespuolisesta väestöstä tuomittiin ja surmattiin oikopäätä tekaistujen syytösten nojalla. Gildin tutkimuksen lopussa onkin 1420 inkerinsuomalaisen teloitetun nimet ja kohtalontarinat, joista noin 600 on ennen julkaisemattomia. Kaikkiaan 1930-luvun aikana inkerinsuomalaisia tuhottiin noin 50 000, kolmannes koko kansasta. Tämän lisäksi ennen talvisotaa Pohjois-Inkerin väestö siirrettiin ”turvallisuussyistä” pois raja-alueelta ja ohjattiin Sisä-Venäjälle. Sodan aikana evakuoitiin, kuten yllä on todettu suurena siirto-operaationa kauas Venäjälle kaikki 30 000 saksalaisten (ja suomalaisten) piirittämään Leningradiin jäänyttä inkerinsuomalaista talvella 1942-1943 valtiolle vaarallisina henkilöinä. Suomeen sodan aikana evakuoidut 65 000 inkeriläistä uskoivat palaavansa sodan jälkeen kotipaikkakunnalleen. Lupauksista huolimatta Venäjälle palanneet 60 000 inkerinsuomalaista sijoitettiin kuitenkin Leningradin alueen ulkopuolelle ja heiltä kiellettiin pääsy entiselle kotiseudulleen. Näin oli 15 vuodessa onnistuttu tyhjentämään koko Inkerinmaa sen asujaimistosta, jonka alku sijoittuu Ruotsin suurvalta-ajan asutuspolitiikkaan, aikaan ennen Pietarin kaupungin perustamista. Tuolloinhan sodan autioittamalle Inkerinmaalle siirtyi uudisasukkaita lähinnä Äyräpään kihlakunnasta ja Savosta.

Gildi pitää koko inkerinsuomalaisiin kohdistettua tuhoamisprosessia selvästi harkittuna ja nimittää sitä, ehkä oikeutetustikin ja myös 1990-venäläiseen lainsäädännölliseen terminologiaankin nojautuen kansanmurhaksi. Kansanmurhan toteutuskeinona oli syyttömien ihmisten, etenkin miespuolisen väestön murhaaminen. Kymmenettuhannet miehet, naiset, vanhukset ja lapset kuolivat karkotusmatkoilla ja erikoissiirtoloissa. Koko prosessi oli keskusjohdettua. Hävityksen totaalisuutta täydensi inkerinsuomalaisten asutuskeskusten ja kirkkojen tuhoaminen maailmansotien välillä ja jälkeen sekä koulujen, omakielisten kirjastojen ja kulttuurilaitosten sulkeminen 1930-luvulla. Gildi tiivistää sanomansa toteamalla, että Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen ja valtiovallan toimenpitein toteutettiin rikos inkerinsuomalaisia kohtaan kansallisin perustein. Tämän rikoksen tekijöitä ei ole vieläkään tuomittu.

Toinen kysymys koskee sodan jälkeistä aikaa: Miksi vuonna 1954 tapahtuneiden inkerinsuomalaisia koskevien rajoitusten kumoamisen ja heidän vuonna 1993 tapahtuneen rehabilitaationsa jälkeen Neuvostoliiton ja Venäjän, Pietarin ja Leningradin alueen hallinto ei ole tehnyt mitään kansanmurhasta säästyneiden hyväksi? Miksi rehabilitaatioprosessi on hallinnollisesti monimutkainen eikä koske niitä, joilla ei ole näytettävänään sotia edeltäneitä asiakirjoja tai jotka eivät voi osoittaa dokumentteja karkotuspäätöksistä ja karkotusalueistaan? Venäjän viranomaiset vetosivat vuonna 1991 annettuun lakiin ”poliittisten rankaisutoimenpiteiden uhrien rehabilitaatiosta”, johon ei sisältynyt pakkosiirron uhreja. Sen sijaan he ovat jättäneet huomiotta kaksi muuta lakia, joissa pakkosiirtolaisuus selkeästi määritellään rankaisutoimenpiteeksi. Gildi näkee tässä jatkuvuuden lain, tavoitteena on edelleen suojella Pietaria ja Leningradin aluetta ”suomalaisvaaralta” estämällä inkerinsuomalaisia muodostamasta yhtenäistä omakulttuurista aluetta. Tässäkin prosessissa venäläinen liioittelukulttuuri tulee voimakkaasti esiin. Tiedotusvälineet ja viranomaiset katsovat karsaasti muun muassa inkerinsuomalaisten omaa kansallista ja etnistä yhdistystä, Inkerin Liittoa ja näkevät siinä ulkomailta (Suomesta) käsin johdetun toimintamallin, jonka tavoitteena on palauttaa Inkerinmaa inkerinsuomalaisille omaksi kansalliseksi alueekseen. Inkerinsuomalaisten etnis-kansalliset pyrkimykset tuomitaan epäisänmaallisina eivätkä heidän tavoitteenaan olevat omakieliset kulttuurilaitokset saa rahoitusta. Onpa vuosikymmeniä käytössä ollut käsite inkerinsuomalainenkin vaihtunut venäjänsuomalaiseksi. Nykypäivän vähemmistöpolitiikassa eivät inkerinsuomalaiset toki ole yksin, sama isovenäläinen karsastushan koskee myös muita minuuttaan neuvostoajan jälkeen etsiviä kansoja ja ryhmiä.

Gildin teksti on toimittamisesta huolimatta perin poleemista, mikä johtuu Venäjällä noudatettavasta poliittisesta historiankirjoituskulttuurista. Jotta teos asettuisi oikeaan viitekehykseensä, on kustantaja liittänyt sen alkuun professori Sihvon laajahkon katsauksen, jossa hän tarkastelee Inkerinmaan ja sen kansan historiaa. Erityisen mielenkiintoisesti hän esittelee muita kansansiirtoja, karkotuksia ja tuhoamisprosesseja Neuvostoliiton rakentamisen yhteydessä 1930-luvulla. Samoin sodan ajan väestönsiirtoprosessit saavat laajemman perspektiivin kuten myös siirrettyjen kansojen kohtalot maailmansodan jälkeen.

Gildin työ avaa ovia siihen jo pääpiirteissään tunnettuun, mutta vieläkin kauhistuttavaan koneistoon, jolla neuvostovalta ja sen johtajat varjelivat patologisessa vihollispelossa luomustaan. Inkerinsuomalaisten diasporaa ei vielä kuitenkaan ole kokonaan kartoitettu. Odotankin kiinnostuksella, mitä tohtori Toivo Flink, inkerinsuomalaista juurta hänkin, saa esiin Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan tutkiessaan Suomesta palautettujen inkerinsuomalaisten kohtalonteitä sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa.