Suomen Tietotoimiston toimittaja Johanna Aatsalo joutui heti uutisen ilmestyttyä tammikuussa 1998 ennen näkemättömän kohun kohteeksi. Hän kertoo kirjassa omat tuntonsa ja tuntemuksen tapahtumien kulusta. Uutisen ilmestymisen aikaa hän selostaa hyvin tarkasti lähes tunnin tarkkuudella. Alkuvaiheessa kerronta etenee turhankin verkkaisesti ja salaperäisen kasvuhormonikaupan taustat selviävät hitaasti.

Kirja on Johanna Aatsalon yksityinen näkökulma, mutta osaltaan se kertoo naistoimittajan työstä ja suhtautumisesta naistoimittajiin tässä vaiheessa varsin miehisessä urheilumaailmassa. Naiset olivat vasta tulossa urheilutoimituksiin, joissa perinteisesti oli työskennellyt pelkästään miehiä.

Tapahtumat saivat nopeasti hyvin laajat mittasuhteet, sillä Suomen hiihtoliiton johdossa oli tällöin entinen pääministeri Esko Aho, joka kiisti heti aktiivisesti syytökset. Uutisen kirjoittanut toimittaja Aatsalo ja STT:n päätoimittaja Kari Väisänen sekä koko STT joutui heti syytetyksi, kun hiihtoliitto kävi laajaa kampanjaa heitä vastaan.

Liikkeellä oli runsaasti uskomattomia huhuja, juoruja ja salaliittoteorioita, joita ilmestyi ”luotettavista lähteistä” höystämään julkista keskustelua. Poliittisia syitä nousi esiin ja asiaan ottivat kantaa monet täysin ulkopuoliset henkilöt. Loan heitto ja uhkaukset kuuluivat asiaan, vaikka sosiaalinen media ei vielä ollut käytössä. Kännyköitä käytettiin, mutta puhelinkopeista soitettiin edelleen yleisesti. Huhut eivät selittäneet dopingista kirjoittamista, vaan enemmänkin pyrkivät lokaamaan kirjoittajan. Kirjoittajan sukupuoli, ammattitaito ja kokemus olivat törkeiden syytösten kohteena.

Luotettavana pidetyn uutistoimiston STT:n välittämään uutiseen ei uskottu ja toimittajan lähdesuoja nousi keskeiseksi, kun tiedot antaneita henkilöitä ei paljastettu. Piilossa pysyi myös asiasta tienneen hiihtoliiton johtoon kuuluneen henkilön nimi. Esko Ahon nimi puhdistettiin heti alkuvaiheessa, mutta hän oli mukana jutun käsittelyssä koko ajan näkyvästi.

Tapahtumien irvokkuus paljastui vasta, kun Lahden massiivinen joukkokäry paljasti talvella 2001 suomalaisen hiihdon laaja-alaisen ja systemaattisen dopingin käytön. Hieman aikaisemmin oli STT:n uutisoinnista ehditty antaa hovioikeuden tuomiot, jotka tosin lievensivät selvästi käräjäoikeuden mittavia tuomioita, mutta olivat silti melko korkeat varsinkin vahingonkarvausten osalta. Korkein oikeus ei valituslupaa antanut, vaikka sellainen anomuskin oli vireillä.

Aatsalo paljastaa kirjassa oman roolinsa tapahtumissa. Hänellä on ollut käytössään päiväkirjansa ja muistiinpanonsa tapahtumien eri vaiheissa, joten teksti on perusteellista. Uusia paljastuksia hän ei kuitenkaan tee, joten lukijaa jää edelleen askarruttamaan miten tapahtuma oikeastaan lähti aikoinaan liikkeelle. Samoin julkistamisen ajankohta ja hiihtäjä Jari Räsäsen nimen mainitseminen heti alussa olisi kaivannut lisäselvitystä. Epäselväksi jää myöskin miten paljon Aatsalolla oli tietoa laajemmasta dopingin käytöstä hiihtourheilussa. STT:n uutinenhan koski vain maaninkalaisen maanviljelijän käymiä dopingkauppoja.

Lopulta juttu kääntyi kokonaan toisinpäin ja aikaisemmat syyttäjinä olleet hiihtoliiton henkilöt ja hiihtäjät saivat tuomionsa. Asian käsittely kesti pitkään ja vielä 2013 annettiin viimeiset tuomiot. Doping-tapahtumia on näiden vuosien jälkeen käsitelty julkisuudessa varsin runsaasti ja aihe on tuottanut myös fiktiivistä draamaa. Aatsalo on kuitenkin pysytellyt sivussa tapahtumista ja julkisuudesta.

Doping-uutisella oli Johanna Aatsalolle myös henkilökohtaisesti dramaattiset seuraukset. Hänen uransa urheilutoimittajana päättyi siihen. Hän oli jonkin aikaa STT:n muissa toimituksissa, mutta siirtyi myöhemmin yksityisyrittäjäksi ja päätyi Rakennuslehden toimittajaksi. Yksityiselämäkin kärsi tapahtuman seurauksista samoin ystävyyssuhteet.

Paljastus ei paljasta uutta tietoa hiihtoliiton ja maaninkalaisen maanviljelijän puuhastelusta kiellettyjen aineiden parissa. Kirja kuitenkin purkaa näihin tapahtumiin liittyviä laajempia yhteyksiä, vaikka se esitetään yhden yksittäisen henkilön kokemana.