Tulvan kautta vankiloihin

Guy Geltnerin teos The Medieval Prison tempaa lukijan vankilalaitoksen ja vapausrangaistuksen historiaan Arno-joen tuhotulvan myötä. Marraskuun alussa 1333 nimittäin ”helvetin portit aukenivat” Toscanassa neljäksi päiväksi ja neljäksi yöksi, kun vesi vyöryi kaupunkeihin ja kyliin, hukutti eläimiä, kiskoi mukaansa myllyjä ja siltoja. Kun vesi valtasi Firenzen, ihmiset pakenivat katolta toiselle hyppien päästäkseen turvaan tulvan tieltä.

Mutta miten Arnon vyöryvät vedet liittyvät vankiloihin? Firenzen päävankila, Le Stinche, oli tulvan aikaan täynnä miehiä, naisia ja lapsia, joita oli suljettu sinne velkojen, varkauksien, väärennösten, näpistysten, prostituution, murhien ja muiden rikosten vuoksi, mutta he olivat kaupunkilaisia ja heidät oli pelastettava. Kun vankeja evakuoitiin, heistä 11 karkasi. Jos näin ei olisi käynyt, ei Giovanni Villani ehkä olisi maininnut tulvakronikassaan koko vankilaa. Mutta ilman kronikan tietojakaan ei Gelner olisi jäänyt keskiaikaisten vankilaolojen osalta pimentoon, sillä Pohjois-Italian kaupunkivaltioissa vankiloiden kehitys on dokumentoitu paremmin kuin minkään muun alueen vankiloiden. Juuri tämä runsas aineisto on houkutellut tutkijan paneutumaan Euroopan vankilalaitoksen syntyyn ja vapausrangaistuksen alkuaikoihin eli suunnilleen vuosiin 1250–1400.

Sosiaalihistorioitsija Geltner väitteli muutama vuosi sitten tohtoriksi Princetonin yliopistossa ja opetti sen jälkeen jonkin aikaa Lincoln Collegessa Oxfordin yliopistossa. Toukokuussa 2009 hänet nimitettiin historian professoriksi Amsterdamin yliopistoon. Vankila-kirjansa jälkeen Geltner on ehtinyt julkaista teoksen William of Saint-Amour (2009), joka käsittelee 1200-luvulla eläneen ranskalaisen maallikko-oppineen rajua hyökkäystä – De periculis novissimorum temporum (1256) – yliopistossa opettavia kerjäläismunkkeja vastaan. Hän on myös toimittanut yhdessä Michael F. Cusaton kanssa kongressijulkaisun Defenders and Critics of Franciscan Life: Essays in Honor of John V. Fleming (2009).

Vankilatutkimusta 1600-luvulta asti 

Keskiajan vankilat ovat jääneet tutkimuksessa melko vähälle huomiolle, vaikka Euroopan vankiloiden historiasta on kirjoitettu yli 300 vuoden ajan Giovanni Battista Scanarolista lähtien (De visitatione carceratorum libri tres, 1655). 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ilmestyi useita tutkimuksia Ranskan ja Italian vankilalaitoksen alkuperästä, ja 1900-luvun kuluessa kiinnostus aihepiiriä kohtaan lisääntyi edelleen tuottaen lukuisia tutkimuksia Italian, Ranskan ja Englannin vankiloista. Vuosina 1922–1925 ilmestyi 2-osainen teos Die Freiheitstraffe in den italienischen Staatrechten des 12.–16. Jahrhunderts, jonka tekijä Gotthold Bohne pyrki ymmärtämään vapaudenriiston kulttuurista alkuperää. Tutkimus on tarjonnut lähtökohdan niin Geltnerille kuin muillekin myöhemmille vankilahistorioitsijoille.

Metodologisen perustansa Geltner toteaa saaneensa Ralph Pughin Imprisonment in Medieval England -teoksesta (1968), joka selvittää yksityiskohtaisesti tutkintavankeuden yleistymistä. Lisäksi se on tarjonnut hänelle hyviä vertailumahdollisuuksia. Voisi olettaa, että Michel Foucaultin teos Surveillance et punir (1975) olisi antanut metodologisia eväitä myös Geltnerille, mutta näin ei näytä olevan. Foucaultin modernia vankilalaitosta koskeva malli ei näet huomioi lainkaan esimodernia kehitystä. Geltner ei myöskään kaipaa modernin vankilapolitiikan tutkimuksen käsitteitä keskiaikaisten vankiloiden historiaan.

Kaiken kaikkiaan yksityiskohtaista modernia vankilatutkimusta on vähän, sillä aikaisemmat tutkijat ovat tarkastelleet vapausrangaistuslaitoksia yleensä yhdestä – uskonnollisesta, institutionaalisesta, lainopillisesta, kirjallisesta tai sosiaalisesta – näkökulmasta. Korostaessaan oman tutkimuksensa merkitystä Geltner huomauttaa, ettei hän perusta työtään vain säädöksiin ja määräyksiin, kuten monet aikaisemmat tutkijat, vaan myös vankilakäytäntöä koskeviin dokumentteihin. Sitä paitsi hän sanoo huomioivansa ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin, kun hän liittää perinteiseen vankilahistoriaan antropologian, kaupunkitutkimuksen ja sosiologian näkökulmat.

Tutkimuksellaan Geltner katsoo täyttävänsä aukon Italian vankilahistoriassa ja osoittavansa ne prosessit, joilla keskiajan yhteiskunnat yleisemminkin kehittivät vapaudenriiston käytänteitä.  Sen vuoksi jäinkin kaipaamaan enemmän viittauksia – Geltnerillä niitä on vain kaksi – Jean Dunbabinin melko tuoreeseen tutkimukseen Captivity and Imprisonment in Medieval Europe: 1000–1300 (2002), joka koskee erityisesti lunnaita, kaappauksia ja vangitsemista – ei pelkästään rangaistuksena vaan poliittisiin päämääriin tähtäävänä toimintana. Brittitutkija täydentää osaltaan käsitystä, että keskiajan lopulla maalliset tuomioistuimet omaksuivat vankeuden vakavien rikosten rangaistukseksi vain osittain, vähitellen ja tietyillä maantieteellisillä alueilla. Geltner ei ehkä halua korostaan Dundabinin tutkimustuloksia, koska hänkin päätyy Pohjois-Italian vankilaoloista samaan käsitykseen.

Venetsia, Firenze, Bologna ja Siena

The Medieval Prison on varsin suppea teos (197 s.). Se käsittää neljä johdantosivua ja 109 varsinaista tekstisivua sekä 86 sivua viitteitä, liitteitä, lähde- ja kirjallisuusluetteloa sekä hakemistoa. Mutta tekijä käyttää runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa:  mm. vankiloiden notaarien luetteloita, vapautettavien vankien luetteloita ja dokumentteja johtokunnan toimista sekä kaupunginhallinnon pöytäkirjoja, oikeuden pöytäkirjoja, eri viranomaisten tuottamia asiakirjoja, yksityisiä testamentteja, yksityisten notaarien arkistoja sekä hyväntekeväisyysyhdistysten ja veljeskuntien asiakirjoja. Orastavista vankilarutiineista kertovat myös vankiloiden kalustoluettelot ja ”asiakkaiden” tekemät valitukset.

Kirjansa johdannossa (10 s.) Geltner selvittää tutkimuksensa tavoitteet ja johtopäätökset, joita hän myös toistaa useita kertoja tutkimuksen edetessä sekä esittelee lähteensä ja aikaisemman relevantin vankilatutkimuksen. Muuten hän jakaa teoksensa neljään lukuun. Näistä ensimmäisessä (17 s.) –  ”Italian Prisons: Three Profiles” – hän kuvaa tutkimuksensa taustaksi Venetsian, Firenzen ja Bolognan vankiloita. Hän olisi voinut hahmotella saman tien myös Sienan tilanteen, koska kuitenkin viittailee siihen tuon tuostakin. Jo kolmen kaupungin vankiloiden perusteella lukija vakuuttuu oitis siitä, etteivät laitokset mahtuneet yhteen muottiin: mm. niiden rakennukset, hallinto, rangaistuskäytännöt, henkilöstön määrä, ulkopuoliset palvelut sekä vankilamaksut vaihtelivat kaupungista toiseen. Olennaista oli, että 1200-luvun puolivälistä lähtien noin sadan vuoden aikana vankilat vakiinnuttivat paikkansa niin kaupunkikuvassa kuin oikeusjärjestelmässäkin ja 1300-luvun lopulle tultaessa vankilaan sulkemista käytettiin rangaistuksena yhä useammin. Esimerkiksi sakot, joita henkilö ei pystynyt maksamaan, muunnettiin yksinkertaisella laskutoimituksella vankilapäiviksi.

Vankila keskellä kaupunkia

Vaikka usein väitetään, että vankilat olivat nousevan sivistyksen merkki, Geltner katsoo niiden olleen ennen muuta monimutkainen järjestelmä, jossa arkkitehtuuri, politiikka, uskonnollisuus ja rangaistustavat liittyivät toisiinsa ja jossa vanhat kauhistuttavat oikeusperinteet väistyivät lempeämpien tieltä. Ilmestyessään kaupunkimaisemaan vankilat heijastivat uutta asennetta: rikollisia ei heitetty ulos yhteisöstä, vaan heidät suljettiin sen piiriin. Vankilat ja vangit olivat siis osa sekä fyysistä että sosiaalista kaupunkia. Useaan kertaan pitkin tutkimustaan Gelner muistuttaa, että keskiajan loppupuolen vankilat kuten bordellit, hospitaalit, spitaalisten asuntolat ja juutalaisten korttelit olivat tärkeitä ”marginalisoivia instituutioita”, joilla kaupungit osoittivat poikkeaville ihmisryhmille niiden paikan yhteisössä.

Kirjansa toisessa luvussa, ”Aspects of Imprisonment” (29 s.) Geltner tarkastelee vankilarakennuksia kaupunkiarkkitehtuurin osana, vankiloiden hallintoa ja taloudenhoitoa sekä vangitsemista rangaistusmuotona. Hän pohjaa käsittelynsä omiin arkistotutkimuksiinsa sekä aikaisempien Italiaa, Ranskaa ja Englantia koskeviin tutkimuksiin. Lähes kaikki vankilat sijoitettiin keskeiselle paikalle, varsin usein kaupungin hallintorakennukseen keskustorille. Osa vankiloista oli yksittäisiä huoneita alkujaan ihan muuhun tarkoitukseen tehdyissä taloissa, osa siipirakennuksia ja osa kokonaisia rakennuksia, jotka oli otettu tai rakennettu nimenomaan vankilakäyttöön.

Kaikissa vankiloissa vartijoiden ja muun henkilöstön määrä ja tehtävät vakiintuivat vähitellen. Vankilatutkijalle  ovat notaarien tuottamat asiakirjat aarteita kertoessaan tuomittujen jokapäiväisestä elämästä ja ”urasta” sekä vankilan raha-asioista. Laitosten tulot koostuivat vankien maksamista sakoista ja muista maksuista, joiden suuruus vaihteli laitoksesta toiseen: muista paikoista poiketen Venetsian vankila oli asukeilleen ilmainen. Vankilat eivät pyrkineet tuottamaan voittoa, mutta niillä oli vaikeuksia jo taloutensa tasapainossa pitämisessä, koska monet asukit olivat niin köyhiä, etteivät he pystyneet maksamaan mitään. Laitokset eivät pystyneet kartuttamaan tulojaan edes työllistämällä tuomittuja, sillä näistä suurin osa oli velkavankeja, joiden rangaistusaikaa ei voinut etukäteen tietää. Vielä 1200-luvulla köyhimpiä vankeja päästettiin vapaaksi, mutta jo 1300-luvun alusta lähtien velkoja muutettiin suoraan vankilapäiviksi eikä köyhyyden varjolla voinut enää välttää rangaistusta.

Keskellä kaupunkia sijaitsevat vankilat olivat vilkkaita paikkoja. Ihmisiä kulki jatkuvasti portista sisään ja ulos: rikollisia vietiin kaupunkilaisten nähden ”häkkiin”, papit ja veljeskuntien jäsenet sekä sukulaiset, lakimiehet ja lääkärit vierailivat tuomittujen luona ja vangit kävivät luvallisesti kaupungilla kerjäämässä tai hoitelemassa velka-asioitaan. Kulkemista valvottiin mutta ei yleensä rajoitettu – vain prostituoitujen vierailut pyrittiin estämään. Avoimista ristikkoikkunoista vangit näkyivät ja kuuluivat ja jopa heidän hajunsa tunkeutui kadulle. Ikkunoiden kautta he myös keskustelivat ohikulkijoiden kanssa. Vankien sosiaalisia siteitä ei siis katkaistu.

Sisäänotosta kuolemaan tai vapautukseen

Teoksen kolmas luku, ”Prison Life” (23 s.) kertoo vangin ”urakehityksestä” alkaen pidättämisestä ja päättyen kuolemaan, pakoon tai vapauttamiseen. Esimerkiksi 1300-luvun alkupuoliskolla tuomitut viipyivät kiven sisässä Bolognassa noin 16 kuukautta ja Sienassa 1– 2 v. Firenzessä 1300-luvun jälkipuoliskolla vankeusaika vaihteli kuudesta kuukaudesta kahteen vuoteen, ja 38–58 % pääsi istuttuaan korkeintaan puoli vuotta. Kuitenkin muutamat saattoivat joutua kärsimään jopa puoli vuosikymmentä. Vankikuolemat ja vankilapaot olivat harvinaisia – Geltnerin mukaan melko siedettävien olojen vuoksi. Pakojen vähäisyyden syy on saattanut olla sekin, ettei karkulaisilla ollut paljonkaan mahdollisuuksia välttää uudelleen kiinni joutumista. Firenzen 11 karkulaista vuonna 1333 olivat poikkeuksellisia – esimerkiksi Venetsian vankilasta pakeni 1300-luvulla vain noin yksi vanki kuuden vuoden aikana, muista vielä harvempi.

Mikäli mahdollista, erilaisten rikosten tekijät sijoitettiin eri tiloihin. Sienassa myös aateliset ja ”kaupungin hyvät miehet” pääsivät muista erilleen, ja rahalla saattoi saada paremmat oltavat. Kuulusteluja varten pidätetyt ja vankilatuomion saaneet pidettiin yleensä eri osastoissa. Erityisen väkivaltaisia, vakavasti sairaita ja kumouksellisia vankeja suljettiin jopa yksityisselleihin. Rikoksiin syyllistyneitä kirkonmiehiä ei teljetty tavalliseen vankilaan vaan piispan palatsin tyrmään. Eri osastot olivat uutta, ja ne edesauttoivat vankiloiden rauhallisuutta ja vankien terveyttä. Ennen kuin varsinaisia vankilarakennuksia oli, naisia sijoitettiin luostareiden selleihin, mutta jo vuonna 1328 Bologna sai naisvankilan ja Venetsia omansa 1360-luvulla. Sairasosastot olivat viimeisiä erikoisosastoja, ja niitä perustettiin vasta 1300-luvun jälkipuoliskolla. Joskus sairaita vankeja vapautettiin ennen aikojaan.

Vaikka vankiloissa ei säännöllisiä päivärutiineja ollutkaan, järjestystä loivat päivittäinen messu ja leivän jakelu, viikoittainen saarna sekä ajoittaiset johtokunnan vierailut ja liturgiset juhlat. Myös sukulaisten, lääkärin ja rippi-isän vierailut tarjosivat vaihtelua. Venetsiassa vangit saivat ostaa jopa viiniä, mutta muualla ei alkoholia sallittu eikä muitakaan ajanvietteitä ollut yleensä tarjolla, joten ikävystyminen uhkasi – prostituoidut tosin livahtivat joskus luvatta selleihin.

Vaikka Geltner antaakin keskiajan loppupuolen vankiloista yleensä hyvin myönteisen kuvan, hän toteaa, ettei tuomittujen keskinäistä nahistelua pystytty poistamaan. Vangit pahoinpitelivät toisiaan fyysisesti, verbaalisesti, emotionaalisesti ja seksuaalisesti, mutta jättivät vartijat useimmiten rauhaan ja vankilamellakat olivat harvinaisia. Geltner on löytänyt tutkimusajaltaan vain kaksi mellakkaa: toinen tapahtui Bolognassa vuonna 1322 ja toinen Firenzessä vuonna 1343.

Jollei vangin ura päättynyt kuolemaan, pakoon tai rangaistusajan täyttymiseen, se saattoi päättyä armahdukseen. Vankeja, jotka olivat istuneet määrätyn ajan ja joiden vapauttamiseen velanantajat suostuivat, oli tapana vapauttaa jouluna, pääsiäisenä ja paikallisen pyhimyksen päivänä. Juhlallinen seremonia päättyi ehtoolliseen ja vankien symboliseen uhraamiseen alttarilla, jossa vangit ikään kuin uudestisyntyivät.

Marginalisoivat instituutiot

Yhteenvetonsa ”Marginalizing” Institution: Instituting Marginality” (10 s.) edelle Geltner on tunkenut merkillisen luvun Prison as Life and Metaphor (18 s.), joka muusta,  lähinnä sosiaalihistoriallisesta tekstistä poikkeavana näyttää perin eksyneeltä: se on lähinnä kirjallisuuden tutkimusta. On sinänsä kiintoisaa, että kristilliset kirjoittajat näkevät vankilan ja eristäytymisen hengellisen kasvun ja puhdistumisen paikkana, mutta vankilarangaistuksen historiaa nuo pohdiskelut eivät valaise. En myöskään näe relevantteina legendoja vankilan muurit murtavista pyhimyksistä. Kiinnostavampia ovat jo ne aikalaiskirjoittajien fiktiot, joissa vankila vertautuu helvettiin tai kiirastuleen, sekä satiiriset ja ironiset vankilarunot, vaikkakin vain harvat 1200- ja 1300-luvun vangeista kykenivät katsomaan rangaistustaan huumorin lävitse.  

Päästyään yhteenvetoon  Geltner kertaa jo esittämäänsä ja rinnastaa taas kerran vankilat muihin marginalisoiviin laitoksiin, jotka panivat poikkeavia paikoilleen. Keskiajan yhteisöthän eivät pyrkineet poistamaan toiseutta, vaan pikemminkin ylläpitivät sitä ja koettivat tavallaan integroida sen yhteisöön. Geltner kuvaa tuota suhteutumista erilaisuuteen osuvasti Christopher MacEvittin termillä ’rough tolerance’. Sekä loppuluvussa että jo aikaisemminkin tekijä rinnastaa nykyajan ja keskiajan vankilaoloja, mm. kirjoittaessaan vankiloiden sijainnista ja vankien yhteyksistä ulkomaailmaan. Lukija voi pohtia, olisiko meidän ajallamme jotakin opittavaa keskiajasta.

Geltnerin vankilahistoriassa on muutamia valokuvia, piirroksia, taulukoita ja graafisia esityksiä. Niitä olisi toki saanut olla enemmänkin. Sitä paitsi on harmillista, että valokuvat ovat suttuisia – kuten niin monissa muissakin hienolla nykytekniikalla tuotetuissa teoksissa. Sitä paitsi teoksen alussa luvattu vertailu muihin maihin jää melko vähälle. Tarkastelusta puuttuvat myös lapsivangit; kirjoittaja mainitsee heidät pari kertaa miesten ja naisten ohella sekä neljä kertaa (s. 44, 49, 51, 64) todetessaan, että perheenisällä oli oikeus pieksää tai panna arestiin niskuroivat orjansa, poikansa tai lapsensa. Kuitenkin kokonaisuutena Geltnerin kirja täydentää ansiokkaasti vapausrangaistuksen historiaa ja on muutamista puutteistaan huolimatta mieluista luettavaan niin keskiajan ja oikeuslaitoksen kuin sosiaalihistorian ja arjen kulttuurin tutkijallekin.