Kvalitatiiviset analyysitavat ovat nousseet opiskelijoiden suureen suosioon viime vuosina. Itse asiassa kvantitatiiviset analyysit ovat jo sosiologiankin opinnäytetöissä suorastaan harvinaisia. Siksi kvalitatiiviseen analyysiin liittyvät oppikirjat ovat tervetulleita. Tekijät toteavat kirjastaan:

”Diskurssianalyysin aakkoset ei ole sellainen diskurssianalyysin ABC, joka toimisi keittokirjan tapaan. Sen sijaan olemme tähdänneet siihen, että – samoin kuin yksittäisistä kirjaimista rakentuvien aakkosten pohjalta voi muodostaa mitä erilaisimpia sanoja ja lauseita – kirja antaisi tutkijoille välineitä rakentaa esittämiemme ideoiden innoittamana omia tutkimuksellisia sovelluksiaan.” (13)

Tämä on nasevasti sanottu, mutta kysymys kuuluu: onko diskurssianalyysi periaatteessakaan sen tyyppinen menetelmä, että joku voisi kirjoittaa siitä keittokirjan. Tutkijan oma mielikuvitus, harkinta ja kokemus ovat tämän tyyppisessä analyysissa aina avainasemassa. Tavallaan sama pätee tilastolliseen analyysiin, vaikka jonkin tilastollisen ohjelman opiskelijaa voidaankin opastaa tyyliin: ”Ensin painat tätä nappulaa ja sen jälkeen tuota”. Vasta analyysimenetelmän käytössä osoitettu luovuus ratkaisee analyysin laadun.

Erittäin hyvä asia kirjassa on se, että johdantoluvussa on kunkin kappaleen alussa mainittu avainkäsitteet, ja itse kappaleissa nämä käsitteet määritellään. Aloittelevalle lukijalle on myös avuksi, että mainitaan käsitteiden synonyymejä tyyliin ”käsitettä konstituointi käytetään toisinaan samassa merkityksessä kuin käsitettä konstruktio”. Jatkossa näistä oppikirjalle hyvistä ratkaisusta kuitenkin valitettavasti luovutaan, vaikka uusia käsitteitä vyörytetään kaiken aikaa esiin. Hauskoja ja selventäviä ovat myös johdantoluvun raamitetut ”keskustelut” teoreettisista kysymyksistä sekä joidenkin myöhempien lukujen ”pohdinnat”.

Tekijöiden mukaan diskurssianalyysin idea on siinä, että kielen käyttö rakentaa todellisuuden. Niinpä diskurssianalyysissa ei pohdita kielen käytön ja ’oikean’ todellisuuden eroa, vaan ne ovat erottamattomasti yhteenkietoutuneita. Tällainen yleinen toteamus ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa. Niinpä asiaan liittyvässä keskustelussa ”Arja” täsmentää, että ei semmoisten asioiden olemassaoloa tarvitse kiistää, että naiset saavat keskimäärin pienempää palkkaa kuin miehet tai että työttömyys on suurta (23). Tämä tuntuu järkevältä, vaikka aina voi sanoa, että tilastotkin ovat konstruktioita. Muun muassa tämän tekijä pyrki aikoinaan rekonstruoimaan Suomen luokkarakenteen kehityksen.

Toisaalta lienee myös niin, että yhdet asiat ovat enemmän konstruktioita kuin jotkut toiset. Jos esimerkiksi jotakuta ihmistä halutaan viedä sairaalaan, koska hän on ”hullu”, niin voidaan usein perustellusti väittää, että näin ei pidä tehdä, koska hän on vain omaperäinen ihminen tai vaikkapa nero. Jos taas jollakin on mitattu kuumetta 41°, ja hänet halutaan viedä sairaalaan, niin on vaikea kiistellä sairaalaan viennistä (ellei sitten kuumemittari valehtele). Miten ylipäänsä yhteiskuntapolitiikka olisi mahdollista, jos kaikki olisi vain yhtäläistä konstruktiota?

Tästä ajaudutaan Epimenides Kreetalaisen ongelmaan. Epimenides sanoi: ”Kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita”. Onko lause totta vai ei? Kyseessä on sama asia kuin jos sanotaan: ”Kaikki on diskurssia”. Siis onko tämä lausekin diskurssia? Tällaiset diskurssianalyysiin liittyvät filosofiset ongelmat ovat jääneet kirjan kirjoittajilta valitettavasti pohtimatta.

Kysyä sopii myös, missä määrin diskurssianalyysissa on kyse samasta asiasta, mitä ennen kutsuttiin ”sisällön analyysiksi”. Aivan ilmeisiä yhtymäkohtia on kuitenkin olemassa. Esimerkiksi perinteisen sisällön analyysin sääntöjen mukaan vasta jonkin sanan tai ilmauksen kontekstin avulla voidaan tulkita, mitä jokin kirjoittaja tai puhuja tarkoittaa. Samoin ajatellaan diskurssianalyysissa.

Kirjan esimerkkitutkimuksissa, joissa käsitellään perheenäitien, viranomaisten ja kaupunginvaltuutettujen puheita, teksti on kyllä paikkapaikoin yksityisissä huomioissaan herkullista. Mutta tekstit käyvät myös yksityiskohdissaan hiukan puiseviksi eivätkä kohoa samalle tasolle kuin johdantoluku.

Kun kyseessä on oppikirja olisi alaviitteet pitänyt vähentää minimiin. Olisi pitänyt harkita, ovatko ne tarpeellisia ja jos ovat, niin eikö niitä olisi voinut nostaa itse tekstiin. Ohje sopii tietysti myös usein melko hyvin tieteellisiin teksteihin. Runsas alaviitteiden käyttö saa vain tekstin levottomaksi. Toisaalta kirjallisuusviitteitä on tekstissä paikoin aivan liikaa. Esimerkiksi sivulla 21 olevan virkkeen perässä peräti kuusi. Mainittu kohta käy myös esimerkiksi siitä, että viitteiden merkintä ei ole kaikin kohdin huolellista. Keskellä kappaletta olevan virkkeen jälkeen ei ennen sulkuja merkitä pistettä, eikä sulkujen sisään merkitä lopuksi pistettä.

”Diskurssianalyysin aakkoset” on valitettavan epätasainen kirja. Kun yleisestä siirrytään erityiseen, lukijan kiinnostus hiipuu, koska tulkinnat tulevat jotenkin ad hoc -tyyppisiksi ja kokoavat ydinajatukset puuttuvat. Toivoisin, että kun toinen painos tulee ajankohtaiseksi, tekijät jaksaisivat paneutua kirjoittamaan ”uudistetun laitoksen”.