Suomen keskipisteessä, piskuisessa Kärsämäen
kunnassa on toiminut jo viisi vuotta kansainvälinen
Elämäntarina-akatemia (perustettu 25.4.1999). Se
julkaisee Elämäntarina-lehteä ja on järjestänyt
Kärsämäellä jo kolmet Elämäntarina-festivaalit.
Kesällä 2003 aiheena oli "Mikä miestä liikuttaa?".
Vilkasta miesasia-keskustelua olivat heinäkuun
helteessä johdattelemassa mm. esikoiskirjailijat Arno
Kotro (Sanovat sitä rakkaudeksi), Pekka Kymäläinen
(Pussin kuljettaja) ja Pekka Jurvelin (Vaiettu joki) – sekä
jo vanhempi konkari ja sovinistiksikin syytetty Matti
Mäkelä (mm. Kaksi vaimoa, Leveäharteinen ajattelija).

Kärsämäen Elämäntarina-festivaaleilla on käynyt
menneinä vuosina suomalaisten alan ammattilaisten
ohella myös ulkomaalaisia elämäkerta-tutkijoita –
kuulijoita on ollut 100-200 hengen välimaastossa.
Paikallisyleisöä on houkuteltu huumorivoittoisilla
tarinaniskennän SM-kilpailuilla. Tapahtuman
taustavaikuttaja oli alussa helsinkiläisprofessori
J.P.Roos, mutta aloite on tullut puhtaasti paikallisten
elämäntarina-aktivistien taholta. Akatemian todellinen
äitihahmo on Kärsämäellä vaikuttava värikäs ja
innostava taideaineiden opettaja, kirjailija-toimittaja
sekä Kaleva-lehden kuvataide- ja kirjallisuuskriitikko
Anja Vähäaho.

"Elämä tarinaksi" on suppea, mutta nautinnollisen
lukukokemus. Kirjan tekijät – Liisa Enwald, Marja-Riitta
Vainikkala-Kejonen ja Anja Vähäaho – ovat kaikki
kirjoittamisen ja myös kouluttamisen ammattilaisia.
Sen huomaa. Naiskolmikko suorastaan pursuilee
yllättäviä assosiaatioita, monenkirjavia näkövinkkeleitä
ja oivaltavia viittauksia yhtä hyvin kaunokirjallisuuteen,
runouteen ja musiikkiin kuin elokuvaan ja filosofisiin,
muistamista käsitteleviin ajatuksiinkin. Niinpä esim.
Vähäaho kirjoittaa Andrei Tarkovskin runollisesta
elokuvataiteesta muistin herättelijänä ja elokuvallisesta
montaasi-käsitteestä suullisen tarinankertomisen
rytmittäjänä. Tosin 5-vuotias Kärsämäen
Elämäkerta-akatemia ammentaa viisautta enemmän
pienen ihmisen "terapeuttisen"
elämäkertakirjoittamisen kokemuspiiristä.

Miksi niin monet tuiki tavalliset ihmiset pistävät
elämänvaiheitaan paperille? Yllätyin tästä itsekin
löydettyäni äitini kuoleman jälkeen hänen
pöytälaatikostaan puolikkaan ruutuvihkollisen rankkoja
lapsuus- ja nuoruus-muistoja. Tämä kirjallinen
muistelu jäi, minun kannaltani, harmillisesti kesken
aivan liian kiinnostavassa kirjoitusvaiheessa.

Omaan elämään liittyvä tarina paperilla on aina myös
muistin tutkimusmatka minään. "Harjoitusmatkojahan"
me kaikki teemme tietyissä elämän käännekohdissa.
Useimmiten vain ilman paperia. Tarinalla on outo tapa
muuttua eri vaiheissa ja muistaminen on muutenkin
äärisubjektiivista, mutta muistelu kulloisellakin hetkellä
aina ehdottoman totta sitä harrastavalle. Siksi
haastattelututkimuskin on minusta mitä keskeisin
lähdeaineiston hankintametodi monissa eri tieteissä,
vaikka näitä ihmishaastatteluja edelleen aliarvioidaan
ja pidetään suotta vain täydentävinä ja epäluotettavina
lähteinä. Kysymyshän ei ole ollenkaan siitä että
haastateltava muistaisi väärin vuosiluvut, unohtaisi
lapsilukunsa, vaikenisi opiskelustaan DDR-nimisessä
valtiossa tai tarinoisi omasta roolistaan
EU-neuvotteluissa poskettoman yliampuvan version.
Kysymys on tutkijan ammattitaidosta ja pätevyydestä,
"elävän ihmislähteen" erikoispiirteistä, lähdekritiikin
perusasioista. Näin siis silloin kun elämäkertoja tai
haastatteluja tutkitaan ja tulkitaan.

Kun muistellaan, muistetaan jonkun toisen osallisen
mielestä aina väärin – ja silti esim. haastateltavan
mukaan hän itse puhuu vain totta: "…se sovittiin
Moskovassa pilkulleen siinä järjestyksessä kuin
äsken kerroin…". Ihmisen muistin logiikan kannalta
tässä ei ole mitään outoa. Elämä tarinaksi -kirjan tekijät
painottavatkin, että menneen elämänsä muistelija
kertoo aina myös tulevaisuutensa tarinaa, sijoittaa
itsensä ja unelmansa haastatteluajankohtaan,
kirjoittamisen hetkeen. Muisti on liikkeessä:
kaunistelee, lisäilee, poistelee, vähättelee, sensuroi.
Periaatteessa lukeminen, hyvä kaunokirjallinen
romaani stimuloi aina ihmisen luonnollista tarvetta
ruokkia omaa biologista muistia. Niinpä esim.
tsekkiläinen Milan Kundera, suorastaan kehottaa
lukijoitaan myös kirjoittamaan oman "muuttuvan"
elämäntarinansa yhä uudestaan ja uudestaan.

Muistia voi stimuloida tietoisestikin. Enwald,
Vainikkala-Kejonen ja Vähäaho myös yllyttävät tähän
puhumalla esim. "muistojen kutsumisesta" ja ihmisen
"aistimuistista". Pelkkä lapsuusmaiseman koivikon
näkeminen, käen kukunta tai menneen maailman
tuoksahdus joulupöydässä voivat herättää
uskomattoman määrän eläviä muistikuvia.
Kellastuneesta luokkakuvasta katsoo ujo koulutoveri,
jonka olemassaolon olen jo unohtanut, vaikka juuri hän
istui vieressäni pelottavana ensimmäisenä
koulupäivänä. Tällaisista ohikiitävistä tuokioista,
tuoksuista ja kuvista elämäntarinan aukikiertyminen voi
usein alkaa.Sellaisen hetken voi itselleen jopa "tilata".
Uusi kerros muistoja ja omaa inhimillistä ja
ainutkertaista ihmiskohtaloa voi tunkeutua niin
vahvana tajuntaan, että on tartuttava kynään, avattava
tietokone.

Ja toisaalta, todellisuus on elämäkerroissakin
raadollisempi. Yhteiskunnan huipulle kavunneet
muistelevat , koska olettavat että heidän
elämäntarinallaan on tavallista suurempi, jopa
kasvattava merkitys. Pikkujulkkiksilta tilaillaan jo
30-vuotispäivänä haamukirjoittajan laatimia
omaelämäkertoja. Tavallinen tallaaja pistää muistiin
elämänsä sen hetkisen subjektiivisen käännekohdan –
rakastumisensa, avioeronsa, syöpädiagnoosin, häät,
lapsen syntymän tai kuoleman, vankilakokemuksensa,
maastamuuton. Osa kirjoittaa terapeuttisesti siksi, että
ei sekoaisi, koska elämässä on tullut koettua niin
hirvittäviä asioita.

Kuten moni muukin vanhempansa jo haudannut
keski-ikäinen, minäkin muistelen usein äitini ja isäni
tarinoita. Molemmat olivat ns. vanhan kansan kertojia ja
ikäihmisiä, toisessa avioliitossaan. Silti äidin
ruutuvihko, vain puoliväliin KIRJOITETTU elämäntarina
hätkähdytti:
7-vuotias orpolapsi 1920-luvun Savossa. Kunnanelätti
ja huutolaistyttö, suuren kartanon lapsenpiika, lehmien
lypsäjä, sonnan luoja. Nälkä, selkäsaunat ja pajuvitsan
jäljet iholla. Kuuran peittämä metsäpolku, kilometrien
koulumatkat ilman kenkiä, loka-marraskuussa. Neljä
luokkaa kansakoulua, ei aikaa leikeille: vain jatkuvaa
raatamista. 30-luvun lama, karunköyhä nuoruus,
kodittoman pikkupiian rakkaudennälkä. Ensirakkaus,
lapset ja avioliitto, miehen äkkikuolema 1941 ("Arkkua
ei saa avata ruumis on pahasti silpoutunut
kranaattitulessa sanottiin kanteen naulatussa pahvissa
mutta tottakai minä sen kalmanhajuisen lautalaatikon
avasin, sorkkaraudan kanssa oksennuksen uhalla…").
Seuraavaksi talvinen tulipalo, lasten kuolema,
muistista kokonaan pyyhkiytynyt vuosi.Uusi avioliitto,
uusi onni ja lempiteksti: "Missä on Mirjamin kukka?"
Lempielokuva: "Pikku Ilona ja hänen karitsansa"

En minä pahemmin ihmettele, että äitini halusi
läpikäydä koko elämänkaarensa kirjallisestikin.
Koukeroisin, vaikeasti luettavin kirjaimin, ilman
välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia. En ihmettele
sitäkään, että silloin tällöin omaankin mieleen hiipii
outo surumielisyys, itsensä ja läheistensä
kadottamisen pelko…

"On kaksi kirjoittamisen tapaa: terapeuttinen ja
kaunokirjallinen. Elämäkerrallinen kirjoittaminen on
kolmas tapa niiden välissä. Elämäkerrallisen tekstin
luonteesta riippuu, toimiiko se kaunokirjallisesti vai
terapeuttisesti, mahdollisesti molemmin tavoin.
Elämäkerta on intiimi teksti silloinkin, kun se on
julkisuuteen tarkoitettu" (Marja-Riitta
Vainikkala-Kejonen: Elämä tarinaksi, s. 45)

Arvostelun lyhyempi versio on julkaistu myös Helsingin
Sanomissa 2.6. 2004.