”Elossa kuoleman kentillä” on  järkyttävä, koskettava ja älykäs kuvaus Denise Affonçon elämästä Demokraattisessa Kamputseassa (kuten Kambodzha punakhmerien aikaan tunnettiin). Etnisesti ranskalais-vietnamilainen Affonço oli punakhmerien valtaannousun hetkellä jo jättämässä Kambodzhan lastensa kanssa, sillä Ranskan kansalaisena hänelle olisi järjestynyt evakuointi suurlähetystön puolesta. Hänen kiinalainen aviomiehensä Seng oli kuitenkin vannoutunut kommunisti, joka halusi jäädä maahan luomaan uutta tasa-arvoista yhteiskuntaa eräänlaista äärimaolaisuutta edustaneiden punakhmerien johdolla. Hallinnon todellinen luonne kuitenkin paljastui pian. Punakhmerit eivät tarvinneet innokkaita ideologeja tai intellektuelleja, vaan nöyriä maatalousorjia. Seng joutuikin teloitetuksi jo varhaisessa vaiheessa.

Kuolema ja pelko koko ajan läsnä

Kambodzhalaisille punakhmerien aika merkitsi todellista maanpäällistä helvettiä. Arviot kuolonuhrien tarkasta määrästä vaihtelevat sadoistatuhannista miljooniin. Yalen yliopiston kansanmurhatutkimusprojektin arvion mukaan 1,7 miljoonaa kambodzhalaista menetti henkensä punakhmerien reilun kolme vuotta kestäneen hirmuhallinnon aikana. Tämä vastaa noin neljännestä maan tuolloisesta väkiluvusta.

Punakhmerit veivät totalitarismin todennäköisesti pidemmälle kuin yksikään toinen hallinto maailmanhistoriassa. Kaupunkeja ei käytännössä ollut, vaan lähes koko kansa asui maalaiskylissä paikallisten päälliköiden ja puoluevirkailijoiden tiukassa kontrollissa. Päivärytmi oli tarkoin säädelty. Yöunet olivat lyhyet, työpäivät pikät ja ruoka äärimmäisen niukkaa. Lukemattoman moni menehtyi työuupumukseen, sairauksiin ja ruuanpuutteeseen.

Kunnollisten lääkkeiden käyttö oli kiellettyä ja ruokailu (sikäli kuin ravintoa oli yleensäkin tarjolla) tapahtui yhteisissä ruokasaleissa valvonnan alla, eikä yksityisyyttä ollut. Vakoojat salakuuntelivat ihmisten keskusteluja öisinkin, ja varomaton lause väärässä paikassa saattoi johtaa ankariin rangaistuksiin, jopa kuolemaan. Myös syöminen ruoka-aikojen ulkopuolella oli ankarasti kielletty. Moni joutui teloitetuksi jäätyään kiinni pyydystämästä esimerkiksi hyönteisiä tai rottia epätoivoiseen nälkäänsä. Kun lopulta vuodenvaihteessa 1978-79 vietnamilaiset joukot syrjäyttivät punakhmerien hirmuhallinnon, olivat myös hengissä selvinneet kambodzhalaiset huonokuntoisia, nälkiintyneitä ja pakkotyön riuduttamia.

Affonçon kokemukset ovat ravistelevaa luettavaa ja tuovat inhimillisen näkökulman kärsimykselle, jonka hirveyttä akateeminen historiantutkimus ei pysty samassa mielessä tavoittamaan. Kuolema ja pelko olivat koko ajan läsnä. Affonçon 8-vuotias tytär kuoli nälkään äitinsä silmien edessä. Hänen poikansa selvisi hengissä, mutta tämäkään ei saanut olla äitinsä kanssa. Punakhmerit nimittäin erottivat lapset vanhemmistaan, etteivät vanhemmat ”saastuttaisi” lapsia taantumuksellisilla ajatuksillaan. Aikuiset, etenkin kaupunkilaiset, koettiin myös jo ”menetetyiksi tapauksiksi”. Heidän mielensä oli porvarillisen järjestelmän mädättämä. Lapset sen sijaan oli mahdollista oikeaoppisella koulutuksella, eli aivopesulla, muokata vallankumouksen sotilaiksi. Punakhmerien armeijassa olikin huomattava määrä lapsisotilaita.

Miten Affonço onnistui säilymään hengissä?

Denise Affonço edusti kaikkea sitä, mitä punakhmerit vihasivat. Hän oli koulutettu, kaupunkilainen, ranskalais-vietnamilainen ja keskiluokkainen. Lisäksi hän puhui sujuvasti vieraita kieliä, mutta khmerin kieltä varsin heikosti. Ihmiset, joilla oli tällainen tausta, joutuivat kaikkein kovimman vainon kohteeksi punakhmerien aikana. Tutkimukset ovat myös osoittaneet kiistatta, että urbaanin keskiluokan suhteellinen osuus kuolonuhrien joukossa oli hyvin suuri. Selviytyneiden salaisuus oli yleensä se, että he salasivat taustansa ja tekeytyivät riisinviljelijöiksi. Kaikilta tämä ei onnistunut, ja kiinni jääneille oli usein luvassa hirmuinen kohtalo. Esimerkiksi muuan entinen opettaja yllätettiin puhumassa unissaan ranskaa ja joutui teloitettavaksi.

Muistelmiensa perusteella Affonçon epäilyttävä ulkomaalainen tausta ei ollut salaisuus kenellekään, hänen pilkkanimensäkin oli ”ranskalainen”. Vajavaista khmeriä vahvalla aksentilla puhuneen Affonçon olisi ollut muutenkin vaikea peittää taustaansa. Miten hän sitten selvisi? Tähän kysymykseen ei Affonço suoraa vastausta tarjoa. Eikä mitään yksittäistä syytä todennäköisesti ole olemassakaan. Affonço sinnitteli ja selviytyi punakhmerien ajan päivä kerrallaan, kunnes Vietnamin armeija lopulti vapautti hänet ja muut kambodzhalaiset maanpäällisestä helvetistä. Punakhmerien paikallishallinnon väkivaltaisuus myös vaihteli runsaasti alueittain (tosin vain asteikolla julma – äärimmäisen brutaali). Ehkä ne kylät, johon Affonço päätyi, olivat hieman pahimpia alueita vapaampia. Kuitenkin väkivalta, pakkotyö, nälkä ja kuolema leimasivat elämää näillä ”paremmillakin” alueilla, joten ei voi kuin todeta, että Affonçon selviytyminen oli melkoinen ihme. Ja rivien välistä voi lukea, että ihmeissään hän on siitä itsekin.

Vietnam – vapauttaja vai vihollinen?

Lukijalle, joka ei ole punakhmereihin ennestään perehtynyt, ”Elossa kuoleman kentillä” on erinomainen valinta. Sen sijaan uutta tietoa punakhmerien ajan historiantutkimukselle Affonçon kirja ei juuri tarjoa, sillä vastaavia muistelmia ovat julkaisseet jo lukuisat terrorista hengissä selvinneet kambodzhalaiset. Samantyyppiset kokemukset ja kärsimykset toistuvat lähes kaikissa niissä. ”Elossa kuoleman kentillä” kuitenkin eroaa näiden muistelmien valtavirrasta edukseen, ja sen suomentaminen on ollut erinomainen valinta. Painavan sisällön lisäksi Affonçon teksti ei ole vailla kirjallisiakaan ansioita. Kauhuista ja järkytyksistä huolimatta hän kykenee analysoimaan kokemaansa erittäin terävästi, paikoittain jopa sarkastisesti.

Aikalaistodistuksena mielenkiintoisin on kuitenkin ehkä kirjan loppuosa, joka käsittelee punakhmer-hallinnon jälkeistä aikaa. Kambodzhalaiset nationalistit ovat luoneet sittemmin eräänlaisen miehitysmyytin, jonka mukaan punakhmerit kukistanut Vietnam teki Kambodzhasta oman siirtomaansa 80-luvun ajaksi. Ehkä tämä väite ei ole täysin vailla pohjaa, mutta punakhmerien ajan kauhut kokeneelle Affonçolle Vietnam on kuitenkin vapauttaja, joka pelasti maan totaaliselta tuholta.

Päästyään Ranskaan loppuvuodesta 1979 Affonço yritti kertoa maailmalle, millaiselta tuholta Vietnam kambodzhalaiset pelasti, mutta häntä pyydettiin ystävällisesti vaikenemaan. Affonço tuli nopeasti huomaamaan, ettei ollut soveliasta puolustaa Vietnamia, jonka kansainvälinen yhteisö oli jo ehtinyt tuomita syylliseksi hyökkäyssotaan. Reaalipolitiikka leimasi kansainvälisen politiikan ilmapiiriä. USA ja Kiina halusivat kurittaa vihollistaan Vietnamia ja tähän punakhmerit olivat erinomainen väline. Kommunistisen Vietnamin pelko oli suuri myös ASEAN-maiden parissa. Kiinalta, USA:lta ja monilta muilta länsimailta saadun tuen avulla punakhmerit aloittivat pitkän sisällissodan Vietnam-mielistä hallitusta vastaan. Punakhmerit onnistuivat myös pitämään Kambodzhan YK-istuimen hallussaan läpi 80-luvun, minkä johdosta Kambodzhan todellisesta hallituksesta tuli kansainvälisen politiikan hylkiö. Tämä sulki käytännössä hanat myös kansainväliseltä kehitysavulta.

”Elossa kuoleman kentillä” ei ole ensimmäinen kerta, kun Denise Affonçon tarina on julkaistu. Uusi vietnamilaismielinen hallitus järjesti yhtenä ensimmäisistä tehtävistään vuonna 1979 kansanmurhaoikeudenkäynnin, jossa punakhmer-johtajat Pol Pot ja Ieng Sary tuomittiin poissaolevina kuolemaan. Vaikka oikeudenkäynti olikin näytösluontoinen, eikä täyttänyt kansainvälisen oikeuden kriteereitä, sitä varten kerättiin suuri määrätodistajanlausuntoja hirmuhallinnon uhreilta. Yksi todistajista oli Denise Affonço. Nämä todistukset ovat olleet todella arvokkaita historiantutkimukselle ja ne on julkaistu yksissä kansissa nimellä Genocide in Cambodia: Documents from the Trial of Pol Pot and Ieng Sary. Mikään vanhan tekstin uudelleenjulkaisu ”Elossa kuoleman kentillä” ei kuitenkaan missään nimessä ole, sillä alkuperäinen todistajalausunto on huomattavasti lyhyempi ja keskittyy lähinnä luettelemaan Affonçon vuosina 1975-79 kärsimät kauheudet.

Vihdoin oikeutta?

Ranskaan päästyän Denise Affonço aloitti uuden elämän ja on sittemmin työskennellyt sihteerinä sekä Ranskan ulkoministeriössä että EU:n alaisessa turvallisuusalan tutkimuslaitoksessa. Ranskasta löytyi myös uusi aviomies ja perheonni, jonka punakhmerit olivat romuttaneet 70-luvulla Kambodzhassa. Tänä keväänä Affonço kävi Suomessakin Maailma kylässä –festivaalin vieraana kertomassa elämästään.

Myös Kambodzhalla menee paremmin kuin pitkään aikaan. Vaikka maa onkin edelleen yksi maailman köyhimpiä, sotaa ei ole käyty enää kymmeneen vuoteen ja yhteiskunta on palannut suhteellisen vakaaseen arkeen.

Viimeiset hallitusta vastaan taistelleet punakhmer-sotilaat antautuivat vuonna 1999 ja heidät on pääosin onnistuttu integroimaan muuhun yhteiskuntaan. Punakhmerien kuuluisin ja pahamaineisin johtaja Pol Pot menehtyi vuonnaa 1998 joutumatta koskaan oikeuden eteen. Myös monet muut punakhmer-johtajat ovat ehtineet jo kuolla ilman, että olisivat joutuneet teoistaan vastaamaan.

Viime aikoina edistystä oikeuden rintamalla on kuitenkin tapahtunut. Muutama vuosi sitten perustettiin Kambodzhaan kansainvälinen rikostuomioistuin käsittelemään punaisten khmerien aikakauden rikoksia. Sen  tie on tähän mennessä kuitenkin ollut varsin kivinen. Toimintaa ovat varjostaneet muun muassa korruptioepäilyt, oikeusprosessin hitaus sekä huhut Kambodzhan hallituksen sekaantumisesta tuomioistuimen työskentelyyn.