Presidentti ja toimittaja -kirja alkaa siitä, mihin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Tyttö ja nauhuri-teos Urho Kekkosen ja hänen ystävänsä Maarit Tyrkön saatteli. Kekkonen on valtansa huipulla – nykynäkökulmasta häntä voisi pitää milteipä yksinvaltiaana, sillä 40 vuotta sitten presidentin valtaoikeudet olivat huomattavasti nykyistä laajemmat, eikä Kekkonen kaihtanut käytellä niitä. Tyrkkö tekee nousujohteista uraa: ensin Suomen Kuvalehdessä, josta hänet houkutellaan uudistuvaan Uuteen Suomeen.Lehtityönsä ohella hän vetää lukijamatkoja ja toimittaa yhteistyössä Keijo Korhosen kanssa UKK:n kirjekokoelmaa (Kirjeitä myllystäni 1-2,Otava 1976). Kekkonenhan oli tunnetusti sanavalmis mies ja tarttui sypäkästi kynään etenkin erilaisia epäkohtia havaitessaan.

Tyrkkö ja Kekkonen ovat tavanneet toisensa muutamia vuosia aikaisemmin, ja maaliskuun 1976 lopulla kirjoittamassaan kirjeessä Kekkonen kertoo olevansa ”hullumaisesti rakastunut ystävyyteemme”.

”Kerro arkipäivästä, kuvaa vapaa-aikaa”

Suunnilleen noihin aikoihin, siis 1970-luvun puolenvälin jälkeen, presidentti antaa Tyrkölle tehtävän: ”Kirjoita minusta kirja ihmisenä.” Lisäksi hän saa neuvon esittää valtiomies tämän tekojen kautta, kertoa arjesta, kuvata vapaa-aikaa.

Tyrkkö on noussut nopeassa tahdissa presidentin lähipiiriin: hänen mukanaolonsa kalamatkoilla ja hiihtoretkillä on jo tuolloin enemmän sääntö kuin poikkeus. ”Meijän porukka” johon kuuluvat presidentin lääkärin Rikhard ”Rikke” Sotamaan lisäksi ikiystävä, kauppaneuvos Kalle Kaihari sekä vuorineuvos Kauko Rastas ynnä mainittujen herrojen puolisot, on ottanut nuoren naisen mukavasti vastaan, vaikka tämä kävisi ikänsä puolesta useimpien Kekkosen kavereiden tyttäreksi. Presidentillä ja hänen uudella ystävällään on ikäeroa miltei 50 vuotta.

Myös adjutanttien ja turvamiesten suhtautuminen näyttää olleen mutkatonta. Tyrkön ja Kekkosen läheinen suhde toisaalta helpotti heidän työtään, koska Tyrkkö oli ikään kuin ”keittiönovi”, jonka kautta asioita saattoi valmistella. Toisaalta se merkitsi joissakin tilanteissa ylimääräistä vaivannäköä ja ajomatkoja. Kaksikko matkusti yhdessä harvoin; esimerkiksi Laukaaseen Kekkosen ystäväpariskunnan Sotamaitten luo mentäessä toinen saapui Jyväskylään iltapäivä-, toinen iltakoneella.

Kuva: ”Seurasin presidenttiä usein hänen henkilääkärinsä, lääkintöneuvos Rikhard Sotamaan kotiin Laukaaseen. – – Kerran Rikke onnistui nappaamaan harvinaisen halauskuvan. Olen siinä isän tyttö. – -” (kuva on vuodelta 1976, kirjan kuvitusta.)

Presidentti ja toimittaja perustuu materiaaliin – puheisiin, muistiinpanoihin, lehtileikkeisiin ym. – jota Kekkonen 1970-luvun loppuvuosina toimitti Tyrkölle elämäkertaansa varten tai arkistoitavaksi. Presidentin henkilökohtaisia kirjeitä siteerataan paljon, samoin Tyrkön omaa päiväkirjaa. Välillä vilahtaa UKK:n (jota Tyrkkö kutsuu UK:ksi) omakin päiväkirja.

Keskeisiin lähteisiin kuuluu myös Maarit Tyrkön pitämä puhelinpäiväkirja, jollaista ilmeisesti moni muukin toimittaja piti aikana, jolloin puhelin (siis kodin tai toimituksen lankapuhelin!) kuului journalistin tärkeimpiin työkaluihin. Nekin keskustelut, joita ei nauhoitettu, oli tavalla tai toisella dokumentoitava; Tyrkkö näyttää tehneen muistiinpanoja puhelimessa erittäin aktiivisesti ja tarkasti.

Haastattelunauhoja hänellä on sadoittain. Niillä puhuvat sekä presidentti itse että lukuisat hänen nyt jo edesmenneet aikalaisensa. Jotkut nauhat syntyivät hieman diskreeteissä tilanteissa; presidentin johdolla käytyjen hallitusneuvottelujen päätymisestä nauhalle tietää ainoastaan presidentti ja hänen tehtävään komentamansa toimittaja (sekä hovimestari, joka on avustanut nauhurin piilotuksessa).

Kirjan sivuilla eletään nimenomaan arkea, jota Kekkonen ja Tyrkkö taivaltavat vähän kuin käsi kädessä – joskin aikalaisista vain harvat pääsevät näkemään heidät tuollaisessa tilanteessa. Virallisesti Maarit Tyrkkö on Urho Kekkosen kirjallinen avustaja; kirjoja syntyy muutamassa vuodessa puolenkymmentä ja koska presidentin kansliassa ei tuolloin vielä ole varsinaista tiedottajaa, näppärä ja aikaansaapa nainen saa Tamminiemessä mitä moninaisimpia tehtäviä puheiden valmistelusta joululahjalistan tekoon ja kuvausavustajana toimimiseen.

Kirjan kansikuvan on legendaarinen lehtikuvaaja Kalle Kultala – presidentin hovikuvaajaksikin joskus mainittu – napannut tilanteessa, jossa kuvausta sivusta seurannut Tyrkkö ryntäsi suoristamaan presidentin solmiota.

Kuva: Kekkonen Maarit Tyrkkö ja solmio. Kuva Kalle Kultala. Kirjan kuvitusta.

Kuvaa ei missään tapauksessa pitänyt päästää julkisuuteen; sen ilmaantuminen Kultalan näyttelyyn oli shokki. Myös kesällä 1977 ilmestyneen Eeva-lehden kansiteksti ”UKK:n uskottu nainen” sai kaksikon haukkomaan henkeään, vaikka se oli juuri tuolloin mitä totuudenmukaisin.

”Minä rakastan Sinua. En muita.”

Koska Kekkonen omien sanojensa mukaan luottaa Tyrkköön siinä missä itseensäkin, hän tekee tästä uskottunsa lähes asiassa kuin asiassa. Tyrkkö ottaa kopioita salaisista muistioista ja kuulee virkanimityksistä jo niiden valmisteluvaiheessa, ennen asianosaisia. Ehtona tietysti on, että näistä keskusteluista ei hiiskuta ulkopuolisille.

Presidentin Tamminiemen puhelimessa on 10 suoraa linjaa: kansliapäällikkö Perttunen, pää- ja ulkoministerit, eduskuntatalo, Kultaranta ja presidentinlinna, lisäksi puhelinuutiset sekä parhaat ystävät Rikke Sotamaa ja Kustaa Vilkuna. Painikkeen T takana on Maarit Tyrkön kotinumero – eikä se näy puhelimessa kuten muut.

Kuuden-seitsemän yhteisen vuoden aikana kaksikko soittaa toisilleen kuin seurusteleva pariskunta ainakin: toivottaa hyvät huomenet ja hyvät yöt, kertoo päivänsä tapahtumista, sopii tapaamisista, kommentoi tv-ohjelmia ja yleistä maailmanmenoa. Tamminiemen henkilökunta tottuu siihen, että ellei lounaalla (jota Kekkonen kutsuu aamiaiseksi), päivällisellä tai iltateellä ole virallisia vieraita, Maarit Tyrkkö saattaa piipahtaa. Useimmiten toki isännän kutsumana, mutta välillä omastakin aloitteestaan.

Seitsemänkymmenluvulla sähköpostia ei ole vielä keksitty ja kaukopuhelinyhteydet ovat kehnonpuoleisia, etenkin ulkomaille. Kun Maarit Tyrkkö lähtee matkoille, hän jättää Kekkoselle ruutuvihon, johon on merkinnyt matkaohjelmansa. Tyhjät sivut UK täyttää kertomalla omien päiviensä kulusta – ja ikävästään.

Hetkittäin kirjan lukija tuntee itsensä melkoiseksi tirkistelijäksi. Osa presidentin kirjeistä on sellaisia, että ne on kiistatta kirjoittanut korviaan myöten rakastunut mies. Hänellä on ”mielitietty aina mielessä” ja hän toivoo, että ”monipuolinen kosketus välillämme säilyy ja syvenee”. Kun hän toteaa, että ”Minä rakastan sinua. En muita” on viittaus ilmiselvä. Kyseessä on ”idän ihme” eli Suomen Moskovan-suurlähettilään puoliso Anita Hallama. Hänen ja Kekkosen suhde on ollut pitkään ns. julkinen salaisuus. Eikä Hallama halua lopettaa suhdetta, vaikka uumoilee että toisen osapuolen tunteet ovat jäähtyneet ja kääntyneet muualle. Kirjan mukaan hän pyrkii myös hyötymään Kekkosesta taloudellisesti ja sorkkimaan suurlähetystön asioita vähemmän diplomaattisella tavalla.

Tyrkkö on kertomansa perusteella toista maata: hän tyytyy elämään näkymättömissä, vaikka huokailee päiväkirjalleen, ettei saa näyttää tunteitaan eikä edes julkisesti kokea niitä. Koskettava on kirjeessä esiin nouseva toive lapsesta; 1970-luvulla kolmikymppisellä naisella alkoi olla jo kiire äidiksi, jos elämässään sellaiseksi meinasi. (Tyrkön omien kirjeiden mukanaolo selittyy sillä, että Kekkonen palautti saamansa kirjeet lähettäjälle arkistoitaviksi.)

”Lyhyt on ollut yhteisen vaelluksemme juoksu.”

Kekkosen kesäkuussa 1977 kirjoittamaan kirjeeseen sisältyvä lause on itseään toteuttava ennuste. Ystävykset ovat toki pohdiskelleet ikäeroaan sekä kirjeissä että kahdenkeskisissä keskusteluissa, ja Kekkonen toteaa että joko Tyrkkö on tullut maailmaan liian myöhään tai hän itse liian aikaisin. Isällinen huolenpito häivähtää: Kekkosen mielestä Tyrkön pitäisi ”etsiä joku joka pitäisi hänestä huolta”.

Toisin käy: kun presidentin terveys alkaa dramaattisella tavalla ja nopeasti heikentyä, huolenpitäjä onkin Maarit Tyrkkö.

Kirjan viimeiset parisataa sivua ajoittuvat vuosiin 1980–1981 ja vaikka osa niiden sisältämistä asioista on ollut entuudestaan tunnettuja, läheltä koettuina ne saavat aivan eri valaistuksen ja mittasuhteet. Ne myös panevat kysymään, miten pitkälle ihminen on valmis venymään velvollisuudentunnossaan tai mihin kaikkeen voi ryhtyä rakkauden tähden.

Kekkonen on saanut ensimmäisen sairauskohtauksensa jo 1976 (joidenkin tietojen mukaan 1973); silti hän on suostunut ehdokkaaksi vuoden 1978 presidentinvaaleihin. Ne ovat näytösluontoiset, varteenotettavaa haastajaa ei ole. Seuraavan vuoden puolella presidentti alkaa itse epäillä jaksamistaan ja tuntee itsensä leipääntyneeksi. ”Jos pääsisin tästä nykyisestä hommastani eroon ja uuteen vaativaan jobiin, ehkä se piristäisi”, hän toteaa maaliskuun 1979 alussa. Saman vuoden elokuussa hän pohtii, miten virasta voisi erota tyylikkäällä tavalla, ja mitä ulkomaillakin siitä sanottaisiin.

Journalisti- ja poliitikkopiirit kuhisevat. Presidenttipeli käynnistyy, ja koska Maarit Tyrkön asema UK:n lähipiirissä tiedetään, myös Ahti Karjalainensoittaa hänelle uteliaana, samoin muutama muu suomalaisvaikuttaja. Joulukuussa 1980 Kekkonen sairastuu muka flunssaan; lyhyen levon jälkeen hän palaa tehtäviinsä. Niistä hän ei halua luopua, ilmoittaapa vain ettei osallistu presidenttipeliin.

Vuoden 1981 alussa Kekkonen nousee vielä suksille, mutta kilometrejä ei kerry enää muutamien vuosien takaiseen tahtiin. ”Hiihattaminen” on kalastuksen ohella ollut harrastuksista tärkein. Lukemista ja kirjoittamista hän ei ilmeisesti harrastuksiksi laske, vaan ne ovat mieluisa osa työtä. Oman muistelmasarjan ensimmäistäkään osaa presidentti ja hänen kirjallinen avustajansa eivät hyvistä yrityksistään huolimatta saa valmiiksi; Vuosisatani I (Otava 1981) ilmestyy vasta kun toimeen tarttuu haamukirjoittaja Paavo Haavikko.

Kuva: ”Kuva Kultarannan kesästä 1980 ja metsämansikoista on minulle rakas.” (kirjan kuvitusta.)

Kakkososaa tuohon sarjaksi aiottuun muistelmakirjaan ei tule, ja ykkösenkin ilmestyessä päähenkilö on vain varjo entisestään. Aika ja paikka sekoavat, ruoka ei maistu, uni ei öisin tule, elokuisella Islannin-matkalla presidentti on väittänyt olevansa panttivankina vieraalla maalla. Maarit Tyrkkö, tuohon aikaan Weilin+Göösin kirjallinen johtaja, yrittää päivisin hoitaa omaa vaativaa työtään. Yöt kuluvat Tamminiemessä, jossa muutaman vapaaehtoisen porukka päivystää vuorokauden ympäri. Tehtävää ei helpota portilla seisova toimittaja- ja valokuvaajalauma. Turvamiehet kuskaavat Tyrkköä Saabin takapenkille piilotettuna; jonakin iltana hänet viedään taloon pyykkikorissa kellarin ikkunasta.

Seitsemän opettavaista vuotta

Eräänä iltana Kekkonen ei enää tunnista ystäväänsä – eikä juuri ketään muutakaan. Hän on jäänyt sairaslomalle syyskuun 1981 alussa, ja lokakuun lopulla hän ilmoittaa eroavansa virastaan. Erokirjeen liitteenä on hänen henkilääkäreidensä Erkki Kivalon ja Pentti Halosen kirjoittama lääkärintodistus verenkiertojärjestelmän vajaatoiminnasta.

Nämä dokumentit ovat mukana Maarit Tyrkön kirjassa, samoin pitkät, vuosina 1991 ja 2006 nauhoitetut haastattelut, joissa presidentin viimeisinä vuosina ystävystyneet Erkki Kivalo ja Maarit Tyrkkö keskustelevat Kekkosen terveydentilasta ja hänen hoidostaan.

Paitsi presidentille, Erkki Kivalo antoi neuvoja myös Maarit Tyrkölle. Dramaattisena syksynä hän kehotti päästämään irti ja jatkamaan elämää muualla, koska presidentin hyväksi ei ollut enää mitään tehtävissä. Tyrkkö tekee työtä käskettyä. Marraskuun lopussa hän kuitenkin pyytää audienssin Tamminiemeen – presidentin poika Matti Kekkonen myöntää niitä erittäin kitsaasti – ja saa vierailun lopuksi sanotuksi vain: ”Kiitos!”

Helmikuussa 1982 hän kirjoittaa vielä kerran ystävälleen, kertoo menneensä naimisiin ja kiittää seitsemästä ”onnen ja opin, työnilon ja puurtamisen” vuodesta. Kirje jää lähettämättä; se putoaa päiväkirjan välistä kun Maarit Huovinen ryhtyy järjestelemään vanhoja papereitaan ja suunnittelemaan kirjaa vuosistaan UK:n rinnalla.

Mitä tämä kolme vuosikymmentä Kekkosen kuoleman jälkeen ilmestynyt kirja lukijalleen antaa? Paitsi siis tämän iltapäivä- ja aikakauslehtien paljaaksi kaluaman erikoisen rakkaustarinan? Ja tähän mennessä tarkimman kuvauksen siitä, mitä Tamminiemessä ja sen ympärillä tapahtui syksyllä 1981?

No, ainakin monipuolisen, intiimin perspektiivin vallan kammareihin. Keskushenkilönä on luonnollisesti presidentti, mutta samalla valottuvat hänen lähipiireihinsä kuuluvat toimijat niin työssään kuin ennen kaikkea yksityiselämässään. Mukana on poliitikkoja ja talouselämän edustajia; etenkin idänsuhteita hoitaessaan he marssivat yhtä jalkaa.

Kirjasta näkyy myös, miten moni asia 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Suomessa oli toisin kuin nyt. Esimerkiksi: se oli maa, jossa lehdistönvapaudesta huolimatta vallitsi vahva sensuuri. Kun presidenttiä kuvattiin epäedullisessa yhteydessä (vuoden 1977 Islannin-matkalla veteen pudonneena eikä ehkä ihan selvin päinkään), kuvan julkaiseminen kiellettiin. Poliittinen ja muu kirjoittelu oli kilttiä, usein liiankin kilttiä; syksyn 1981 Tamminiemen pesänjakajat -kirja taisi murtaa monta tabua. Sosiaalisessa mediassa ei huudeltu puskista, koska somea ei ollut. Ja niin edelleen.

Siispä: kirjaa kannattaa ehdottomasti lukea muuten kuin sen 15-sivuisen henkilöhakemiston ihmisiä tekstistä bongaillen. On hyvä muistaa, että syksyn 1981 jälkeen presidenttikaudet rajoitettiin kahteen, ja jo Mauno Koivisto (josta Kekkonen ei erityisemmin pitänyt etenkään sen jälkeen, kun hän ei saanut jääräpäisen pääministerin hallitusta kaatumaan keväällä 1981) alkoi tasaisin välein, omasta aloitteestaan, esittää julkisuuteen oman lääkärintodistuksensa.

Historiadokumenttina teos on ainutlaatuinen. Kyllä se Kekkosen vuosikymmeniä sitten antaman tehtävän täyttää.

Historioitsijana tietysti toivoisi, että ainakin osa tuosta Maarit Huovisen hallussa olevasta laajasta ja ainutlaatuisesta aineistosta päätyisi vaikkapa Orimattilassa olevaan UKK-arkistoon. Se antaisi tuleville tutkijoille uusia eväitä tarkastella pitkäaikaisen presidentin viimeisiä vallassaolovuosia ja hänen hallitsemaansa maata. Kiintoisia näkökulmia epäilemättä löytyisi.