Viime syksynä ilmestynyt alankomaalaisen kansanedustajan Ayaan Hirsi Alin kirja Neitsythäkki on harvinaisen epämiellyttävä. Se on epämiellyttävä, koska sen aihe on epämiellyttävä. Se on epämiellyttävä, koska sen aiheuttamat reaktiot ovat epämiellyttäviä. Mutta se ei toisaalta ole epämiellyttävä, sillä se on vakavasti otettava puheenvuoro aiheesta ”islam, nainen ja fundamentalismi”, kuten sen alaotsikko kertoo.

Hirsi Alin kirja on saanut aikaan harvinaisen paljon kohua niin Suomessa kuin muuallakin. Somalialaissyntyisen kirjoittajan teos on paljolti omaelämäkerrallinen, mutta journalistisen otteensa avulla se ylittää myös omaelämäkerrallisuuden yksittäistapausluonteen rajoitteet. Kansalaisoikeusaktiivina, kansanedustajana ja tutkijana hänellä on laajalti tietoja ja näkemyksiä asioista, joista hän kirjoittaa. Se, että kustantaja Otava on katsonut tarpeelliseksi korostaa, ettei kirja ”esitä totuutta muslimeista” tuntuu erikoiselta, koska tätä tuskin oletetaankaan. Tällainen varovaisuus osoittaa osaltaan, että kyse on vaikeasta ja arasta aiheesta.

Kirjan neljätoista esseetyyppistä artikkelia perustuvat pääosin Hirsi Alin lehtikirjoituksiin ja haastatteluihin vuosilta 2001-2004, jotka on osittain julkaistu kokoelmissa De zoontjesfabriek (”Poikatehdas”) ja De Maagdenkooi (”Neitsythäkki”). Mukana on myös muita kirjoituksia ja elokuvan Submission, Part I käsikirjoitus. Juuri tämän islamilaisten naisten alistettua asemaa kuvaavan elokuvan ohjaajan Theo van Goghin murha marraskuussa 2004 johti vakaviin levottomuuksiin erityisesti Hollannissa. Tämän jälkeen kirjailijan kerrotaan eläneen jatkuvassa poliisivartioinnissa hänen saamien murhauhkausten vuoksi.

Vaikka suomennoksen alkuteokseksi on mainittu englanninkielinen versio The Caged Virgin, A Collection of Essays ovat suomennoksen pohjana kuitenkin hollanninkieliset tekstit. Tämä tuntuu mielekkäältä ratkaisulta, jotta käännöstulkinnat pysyvät kohtuudessa. Tämä on erityisen tärkeää näin kiistanalaisen teoksen yhteydessä. Kirjan suomentajan nimen mainitsematta jättäminen on myös skandalisoinut kirjan vastaanottoa mediassa. Vähättelemättä koettua uhkaa sinänsä voi olettaa, että tällä seikalla on ollut osansa myös itse kirjan tulkinnoille. (Tämä ei koske ainoastaan Suomea, sillä muunkielisissäkään käännöksissä ei ole mainittu kääntäjää.)

Samaan tapaan kustantajan selittelyt kirjasta aluksi pois jääneen arveluttavan ja kohutuimman katkelman tiimoilta on antanut aihetta monille pohdinnoille, jotka eivät liity suoraan kirjaan ja sen tematiikkaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta Hirsi Alin haastattelun yhteydessä syyskuussa 2005 otsikolla ”Otava vetoaa ’tekniseen virheeseen’”. Sittemmin kustantaja on lisännyt katkelman painettuihin kirjoihin erillisenä lipukkeena – ja lähettänyt sen erikseen minullekin. Tuo kiistelty katkelma on kirjoituksesta ”Politiikka on vahingoksi ihanteelleni”, joka on Hirsi Alin haastattelu teemasta Kymmenen käskyä. Siinä hän tulkitsee omista lähtökohdistaan Vanhan Testamentin käskyjä ja arvostelee kolmannen käskyn kohdalla profeetta Muhammedin tapaa perustella lapsenryöstö Koraanilla. Hirsi Ali kirjoittaa:

”Muhammedin oppi on ilmeisesti tämä: on sallittua viedä parhaan ystävänsä lapsi. Meidän länsimaisten mittapuidemme mukaan Muhammed on perverssi mies. Tyranni. Hän vastustaa sananvapautta. Jos et tee kuten hän käskee, sinun käy huonosti. Se tuo mieleeni Lähi-idän suuruudenhullut vallanpitäjät: bin Ladenin, Khomeinin, Saddamin. Tuntuuko kummalliselta nähdä Saddam Hussein tässä seurassa? Muhammed on hänen esikuvansa. Muhammed on kaikkien muslimimiesten esikuva. Tuntuuko kummalliselta, että niin monet muslimimiehet ovat väkivaltaisia?” (lisäys sivulle 76)

Se, että Hirsi Ali käyttää muotoilua ”meidän länsimaisten mittapuidemme mukaan” on osoitus siitä, miten hän hakee tukea muslimikulttuurissa kokemiensa vääryyksien kritisointiin ja korjaamiseen länsimaisilta ihmisiltä (kuten kirjoituksessaan ”Älkää jättäkö meitä yksin. Suokaa meille oma Voltaire”). Keskustelussa on kuitenkin jäänyt hyvin vähälle huomiolle Hirsi Alin kritiikin kohde: naisten huono asema.

Esipuheessaan Hirsi Ali tuo esiin kolme seikkaa, joiden perusteella hänet on tuomittu muslimiyhteisön silmissä: ”se joka on syntynyt muslimiksi ja esittää kriittisiä kysymyksiä islamistaan, leimataan heti ’uskonluopioksi’. Muslimia, joka puolustaa muidenkin moraalin lähteiden käyttöönottoa profeetta Muhammedin lisäksi, uhataan kuolemalla. Nainen, joka kieltäytyy neitsythäkistä, on Huora” (9). Näin hän kokee itselleen käyneen, kun hän on halunnut ensinnäkin turvata oman elämänsä pakenemalla järjestettyä avioliittoa ja toiseksi pyrkinyt parantamaan musliminaisten elämän edellytyksiä.

Hirsi Alin kirjoituksia kuvastaa hillitty raivo siitä, miten musliminaisia kohdellaan. Raivo, joka on kerääntynyt hänen kokemiensa ja kuulemiensa tragedioiden kautta. Tässä hän ei säästele muutoin arvostamiaan länsimaitakaan (erityisesti Hollantia), sillä ne hänen mukaansa ”pelkäävät aivan liikaa uskaltaakseen ottaa muslimien harhakäsityksiä puheeksi kanssamme” (46). Monissa kirjaa koskevissa kannanotoissa ei myöskään näytä ottavan huomioon sitä, ettei Hirsi Alin islamin kritiikki ole kaikenkattavaa, vaan erityisesti kontekstualisoitua: ”Teoriassa islam on hieno, suvaitsevainen uskonto. Ongelmana on kuitenkin, että tämä hieno uskonto on saanut ikeekseen arabialaisen kulttuuri-imperialismin” (85). Ja tämä kontekstualisointi on näissä kirjoituksissa aina suhteessa musliminaisten asemaan niin Euroopassa kuin ”varsinaisessa” islamilaisessa maailmassa; sellaisiin ongelmiin kuin perheväkivalta, pakkoavioliitot, tyttöjen sukupuolielimien silpominen ja kunniamurhat. Kaikkein koskettavin osoitus tästä on kenties kirjassa oleva kymmenkohtainen opas ”Kymmenen vinkkiä musliminaisille, jotka haluavat pois” (155). Tässä pois tarkoittaa perheväkivallan vaikutuksesta lähtemistä.

Kirjan nimi ” Neitsythäkki” viittaa Hirsi Alin havaitsemaan immenkalvoa koskevaan pakkomielteeseen: ”Immenkalvolle annetaan niin suuri arvo, että tämän pakkomielteen aiheuttamille inhimillisille ja yhteiskunnallisille katastrofeille sokaistutaan” (99). Kun nainen alistetaan varjelemaan neitsyyttään, se sulkee hänet neitsythäkkiin, mutta samalla tuon häkin ympärille muodostuu toinen häkki, joka sulkee sisään niin miehet kuin lapsetkin. Näin koko yhteiskunta, islamilainen kulttuuri, on tämän pakkomielteen vankina (105-106). Eniten tästä joutuvat kuitenkin kärsimään naiset ja tytöt, jotka ”sukupuoliapartheid” sulkee tehokkaasti julkisesta elämästä (103). Lääkkeeksi tästä pakkomielteestä vapautumiseen Hirsi Ali tarjoaa kulttuurista käännettä: ”On sekä islamilaisen maailman että länsimaailman itsensä edun mukaista edistää ja tukea kukoistavaa kritiikkikulttuuria muslimien keskuudessa” (116).

Vaikka Hirsi Alin kirja on kohuttu, skandalisoitu ja arvosteltu, on se myös ajankohtainen ja syvällinen kannanotto musliminaisen asemasta. Tekstinä se on poliittisen pamfletin kaltainen, mikä on ymmärrettävää, koska sen kirjoittaja on poliitikko ja aktivisti. Tämä asettaa lukijalle tiettyjä kriittisiä vaatimuksia: Miten kirjan pohjautuminen hollantilaiseen käytäntöön vaikuttaa? Mikä merkitys on kirjoittajan somalimuslimitaustalla? Miten kirjoittajan oikeistolaispuolueeseen liittymiseen tulisi suhtautua? … Kysymyksiä on lukuisia ja niihin on kunkin itse haettava vastaukset, sillä Hirsi Ali ei tärkeässä puheenvuorossa ”esitä totuutta”, edes muslimeista. Tähän itsetutkisteluun hän kehottaa myös itse: ”Kehotan monikulttuurisen yhteiskunnan puolustajia ottamaan selvää niiden naisten kurjuudesta, joita alistetaan uskonnon nimissä heidän omissa kodeissaan” (136). Hirsi Alin hyvä kirja on epämiellyttävä juuri siksi, että se neitsythäkki, joka sulkee kaikki sisäänsä, on epämiellyttävä.