Tarvitaanko Suomessa matematiikkakonetta? Petri Pajun väitöskirja ”’Ilmarisen Suomi’ ja sen tekijät ‒ matematiikkakonekomitea ja tietokoneen rakentaminen kansallisena kysymyksenä 1950-luvulla” kertoo matematiikkakoneen, tai nykykielellä tietokoneen alkuvaiheista Suomessa. Paju kytkee teknologian kehittämisen ja matematiikkakonekomitean työskentelyn kansalliseen kontekstiin ja osaksi isänmaallista hanketta. Humanistisilla ja kansallisilla tieteillä on jo tunnustettu ilmiselvä kansallinen merkitys, mutta kirjassa tuodaan esiin puute luonnontieteiden ja teknisten tieteiden kansallisista merkityksistä ja päämääristä. Tätä aukkoa Pajun tutkimus paikkaa ja tilkitsee ansiokkaasti. Petri Pajun tutkimus purkaa ja osoittaa myös teknisen tutkimuksen poliittisuuden, tarkoituksenmukaisuuden ja sitoutuneisuuden: myös luonnontiede voi olla kansallisin päämäärin värittynyttä.

“Nykyhetken Suomen kansassa on sekä Väinämöistä että ilmarista. On sanantaitajia, kylväjiä, tiedon kunnioitusta, mutta myös teknillistä taitoa ja rohkeata aloitekykyä käyttää sitä hyväksi. Mutta mitä korkeammalle yhteiskunnan portaissa tullaan, sitä voittopuolisemmin Väinämöisen ominaisuudet alkavat olla esillä ja sitä vähemmän ajatellaan asioista Ilmarisen tavoin. Neuvojen hakeminen ulkomaiden Vipusilta on varsin suuressa suosiossa, vähemmän on sen sijaan havaittavissa Illmarisen tahtoa ja taitoa ratkaista esiintulevat tehtävät.” (s. 126.)

Tutkimuksen keskeinen henkilö on Erkki Laurila, aikansa huipputiedemies ja teknillisen fysiikan professori, matematiikkakonekomitean keskeinen toimija ja ylläolevan sitaatin lausuja. Ja mikä oli Laurilan Ilmarisen Suomi? Se oli haave teknologisesti taitavasta ja itsevarmasta Suomesta, jonka kulttuurinen kuvitelma, imaginäärinen kansallinen tavoite, rakentui rinnan Laurilan käytännön teknologisen ja yhteiskunnallisen työn kanssa teknologian ja kotimaan kehittämiseksi. Ilmarisen Suomen ajatus kulkee jonkinlaisena punaisena lankana kirjassa, mutta se ei avaudu ainakaan siinä määrin kuin sen keskeisyys antaisi olettaa.

Monet kohdat Pajun väitöskirjasta olisivat hyvin voineet kuvata myös 2000-luvun keskusteluja teknologian asemasta. Paju kuitenkin pidättäytyy tiukasti kuvaamassaan ajassa, eikä vedä analogioita nykypäivään, vaikka se niin herkullista olisi ollutkin: “Muutos oli jo tapahtunut muualla ja kotimaa oli vaarassa jäädä pysyvästi jälkeen kehityksestä.” tai “Kansallista identiteettiä vahvistettiin ja muokattiin näin myös suomalaisen yhtiön teknisen kehitystyön huippusaavutusten voimin.” tai ”Miten herättää alan luova harrastus, intensiivinen edistymisen tahto.” Yhtymäkohdat jäävät kuitenkin lukijan mielikuvitukseen ja mieleen. On suorastaan tuskallista yrittää lukea teosta ilman tämän päivän tulkintoja, kuten Paju ehdottomasti on halunnut tutkimuksensa kirjoittaa.

Paju itsekin myöntää, että alkoi tutkia matematiikkakomiteaa kansallisessa kontekstissaan osallistuttuaan ”kansalliseen” ProACT-tutkimusohjelmaan ja havaitessaan sen keskusteluissa ja ilmapiirissä samankaltaisuutta kuin tutkimusaineistossaan. Myös Pajun oma mielenkiinto ja kehystys nousee ”nykyajasta” ja tämän päivän kiinnostuksesta, vaikkei Paju kulttuurihistorioitsijana annakaan esimerkiksi haastattelemilleen matematiikkakonekomitean jäsenille tätä mahdollisuutta. Paju pitää haastatteluja liiaksi tämän päivän näkökulmasta suodattuneina ja jälkikäteisinä, jotta niistä olisi voinut tehdä tulkintoja tuon ajan ajatusmaailmasta. Sen sijaan Pajun ratkaisu on tutkia kansallisia perusteluja tulkitsemalla komitean jäsenten moninaisia taustoja ja yhteisöjä, joita olivat esimerkiksi Helsingin yliopisto, Teknillinen korkeakoulu, Suomen Kulttuurirahasto, tiedeseurat ja Suomen Teknillinen Seura. Runsaasta taustoituksesta seuraa runsaasti perusteluja sekä järkälemäinen ja osin myös puuduttava lukukokemus – väitöskirjan pituus on kaikkiaan 540 sivua.

Tuliko ESKOsta Suomen ensimmäinen tietokone? Valitettavasti ei, sillä “ESKO edusti ikään kuin kokonaan toista, 1950-luvun loppupuolen kuluessa kehityskilvan hävinnyttä teknistä kehityspolkua verrattuna useimpiin nykyisiin tietokoneisiin” (s. 229). ESKOn maine ei ollut mairitteleva. Jotkut asiantuntijat arvelivat Matematiikkakonekomitean tehneen väärän ratkaisun valitessaan 1954 kopioitavaksi saksalaisen matematiikkakoneen, kirjoittaa Paju (s. 459). ESKO valmistui lopulta vuonna 1960, vanhentuneena, eikä tosiaankaan enää Suomen ensimmäisenä. Ensimmäisen sijan vei vuonna 1958 Postisäästöpankin vuokraama IBM 650-tietokone, jolle annettiin nimeksi Ensi.

Pajun tutkimus siis kuvaa erästä epäonnistunutta kehityspolkua Suomen teknologisoitumisen historiassa. ESKO oli epäonnistunut suuruus ja tarina ESKOsta on samalla tarina epäonnistumisesta, lupauksista ja mahdollisuuksista: suurhankkeesta, joka ei onnistunutkaan. Suurhankkeesta, joka vähitellen vaiettiin ja lopulta ”ESKO sai väistyä, se purettiin ja siirrettiin yliopiston ullakolle” (s. 460). Vuonna 1970 ESKO luovutettiin tekniikan museoon Helsinkiin.

Tutkimuksen lopussa Paju nostaa oman äänensä tulkitsijana esiin, ja tämä onkin kirjan kokonaisuudessa antoisinta. Paju pohtii työn lopussa teknologista isänmaallisuutta ja toisaalta sitä, miten tämä isänmaallisuus on ikään kuin sisäänkirjoitettua, myös monissa uudemmissa tulkinnoissa ja teknologiankehittämisessä. Insinöörien ”hiljainen isänmaallisuus” tuo esiin tiedemiehien ja insinöörien roolin kulttuurisina ja yhteiskunnallisina vaikuttajina ja vallan käyttäjinä, jotka käyttävät asiantuntemustaan ja verkostojaan omilla tavoillaan aloitteellisesti ja ahkerasti.