Kirjalla on taustansa The European Union Liaison Committee of Historians -ryhmässä1, johon kuuluu neljä kirjan kymmenestä kirjoittajasta. Artikkeleja käsiteltiin toimitustyön aikana yhteisessä seminaarissa ja tuloksena on tasapainoinen kokoelma yhdentymisen historiankirjoituksesta eri aloilla. Paitsi että artikkelit tarjoavat pätevän katsauksen kullakin alalla tehtyyn tutkimuksen, ne myös pyrkivät katsomaan sitä tuoreista näkökulmista. Yksittäisten ansioiden lisäksi artikkelit keskustelevat keskenään ja sitovat täten teoksen tiiviiksi kokonaisuudeksi.

Liaison Committee muodostui vuonna 1982 yhdentymisen historiankirjoituksen yhteistyöelimeksi, ja kirja on kieltämättä eräänlainen (väli)tilinpäätös tämän ryhmän piirissä tehdystä työstä. Niinpä eräät kirjoittajat, kuten N. Piers Ludlow, päätyvät esittelemään omia tutkimuksiaan vuosikymmeniä aikaisemmin ja kirjoittamaan itsestään kolmannessa persoonassa – sortuen siis samaan ansaan, josta Daniele Pasquinucci arvostelee artikkelissaan federalistien historiankirjoitusta. Luonnollisesti EU:nkin historiankirjoitus on läheisesti yhteydessä EU:n päätöksentekoon, eivätkä kirjoittajat peittele Liaison Committeen juuria EY:n komission suojissa. Päinvastoin Antonio Varsorin artikkelissa huokuu pettymys yhteyden höltymiseen: Varsorin mukaan komissio pyrki rajoittamaan historiantutkijoiden vapautta, ja komitean puolustauduttua historian osuus esimerkiksi Jean Monnet -oppituoleissa on pudonnut merkittävästi. Toisaalta yhdentymisen historiankirjoitus on löytänyt nuorempien tutkijoiden myötä RICHIE- ja Heirs-verkostoissa2 uusia kansainvälisiä muotoja.

Teoksen tehtävänä onkin nähtävä historiankirjoituksen aseman nostaminen muiden tieteenalojen rinnalle ja purkautumaan eräänlaisesta eristymisestä. Ongelmina ovat, että yhtäältä yhdentymisen historiankirjoitusta ei tunneta yhteiskuntatieteissä, ja toisaalta laajat Euroopan historiat (kuten Tony Judtin Postwar, 2005) tuskin mainitsevat yhdentymistä lainkaan tai tekevät sen asenteellisesti, suuntaan tai toiseen. Erityisesti Wolfram Kaiser tuo esille huolen, että myös yhdentymisen historioitsijat karttavat teoreettista lähestymistapaa, joten tutkijoilta puuttuu yhä esimerkiksi integraation määritelmä; toisin sanoen yhdentymistä katsellaan nykypäivän lopputuloksesta lähtien. Kaiser tuntuu luottavan, että tämän korjauksen myötä yhdentymisen historiantutkimus pääsisi paitsi yleisempään historiantutkimuksen kenttään myös yhteiskuntatieteen veroiseksi tieteenalaksi.

Tieteidenvälisen tavoitteen saavuttamista ei edistä se, että suurimmat moitteet kirjassa saa amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Andrew Moravcsik tämän yritettyä selittää Charles de Gaullen Eurooppa-politiikkaa rationaalisilla ratkaisuilla. Hän ohellaan pahimmat arvosteluryöpyt saa osakseen ehkä yllättäen Alan Milward, joka yhdentymisen historian ulkopuolella lienee sen tunnetuin edustaja European Rescue of the Nation-State -teoksensa myötä. Kuitenkin Morten Rasmussenin mukaan hänen ’koulukuntansa’ lukitsi yhdentymisen historiankirjoituksen valtiokeskeiseen taloushistoriaan ja jarrutti vuosikymmenellä tutkimussuuntia, jotka 2000-luvulla ovat muokanneet alaa. Jokaisen artikkelin päätösluvussa luodaan katse mahdollisiin tuleviin tutkimuskysymyksiin; näistä valtaosa keskittyy yhtäältä eurooppalaisten järjestöjen toimijuuteen kansallisvaltioiden sijaan (ja samalla näiden järjestöjen henkilöihin ja heidän kansainvälisiin verkostoihin) ja toisaalta määrittelemään politiikka diplomatian sijaan kulttuurina. Uudeksi sankariksi nouseekin berliiniläinen sosiaalihistorioitsija Hartmut Kaelble, joka on tutkinut taloudellisen lähentymisen vaikutuksia tavallisen ihmisen tasolla. Milwardillekin riittää silti kehuja yhtenä harvoista teoreettisuuden tai käsitteellistämisen puolestapuhujana.

Uusien painotusten myötä yhdentymisen historiankirjoitus on hitaasti siirtymässä ajallisesti ja paikallisesti pois alkuperäisen kuuden Hiili- ja Teräsyhteisöstä ja Euroopan Yhteisöstä. Arkistojen aukeaminen 30 vuoden karanteenin jälkeen määrää tutkimusta, mutta tutkimusajankohta on laajentunut myös ’virallisesta’ alkuhetkestä 8.5.1950 varhaisempaan suuntaan. Kansalliset käytännöt niin tutkimuksessa kuin arkistoissa luovat yhä leimansa tutkimukseen. Niinpä esimerkiksi Italian ulkopolitiikan tutkimuksessa luotetaan enemmän eurooppalaisiin lähteisiin ja ranskalaisessa kansallisiin. Yhdentymisen historiankirjoitus kuitenkin vaatii tutustumasta monen arkiston materiaaliin, mikä vaatii paitsi kielitaitoa niin etenkin Komission tapauksessa kärsivällisyyttä ja tutustumista järjestön toimintatapoihin. Uudet tutkimusmateriaalit, kuten 1990-luvulla tehdyt komission entisten työntekijöiden haastattelut, ovat samoin muokanneet alan kehitystä.

EU:n ulkopolitiikka oli pitkään järjestön laajentumista, jossa ulkopuolisten maiden tapaukset alkavat kiinnostaa vasta siinä vaiheessa, kun ne hakevat jäsenyyttä. Niinpä sen historiaa käsittelevä Giuliano Garavinin artikkeli joutuukin pohjautumaan selvästi suppeampaan materiaaliin ja keskittyy enimmäkseen yhteiseen edustukseen Yaoundén (1963) ja Lomén (1975) kokouksissa ja yleensä de-kolonisaatiokysymyksessä; Mark Gilbertin artikkeli käsittelee erikseen historiantutkimuksen atlanttisia suhteita: onko Yhdysvallat nähty kumppanina vai kilpailijana?

Suuri osa koko kirjassa käsitellyistä tutkimuksesta keskittyy ns. ydin-Euroopan historiaan, jolloin Pohjola, saati Suomi, mainitaan vain harvoin: poikkeuksena on Tapani Paavosen artikkeli Journal Of European Integration History:ssa vuonna 2001. Osaselityksenä lienee myös kotimaisen tutkimuksen puute, mutta esimerkiksi Lasse Sonnen Nordek. A plan for increased Nordic economic co-operation and integration 1968-1970 (Suomen Tiedeseura 2007) olisi eittämättä kuulunut mukaan. Samoin kirjasta uupuu ainakin Konrad Hugo Jarauschin ja Thomas Lindenbergerin toimittama Conflicted Memories. Europeanizing Contemporary Histories (Berghahn Books 2007), joka tarkasteli osin samoja kysymyksiä kuin European Union History.

Kenties nämä vähäiset puutteet antavat sittenkin paremman kuvan Euroopan yhdentymisen historiankirjoituksesta, kun se on laajentunut jo niin, ettei sitä voida kauttaaltaan käsitellä yhdessä artikkelikokoelmassa. Alan tulevaisuuskin vaikuttaa kirjan perusteella turvatulta, sillä kävi integraatiolle tulevaisuudessa miten hyvänsä, on se vaikuttanut eurooppalaiseen yhteiskuntaan jo niin paljon, että sen historiakin kelpaa tulla tutkituksi.

1[http://www.eu-historians.eu]

2[http://www.europe-richie.org/]