Sokrateelle aikoinaan juotettiin myrkkyjuomaa. Platon oltiin myydä orjaksi. Spinoza karkotettiin juutalaisyhteisöstä. Russell joutui vankilaan kansalaistottelemattomuudesta. Nietzsche tuli hulluksi kristinuskosta sen petoksen oivallettuaan. Entäpä nykyään? Ketään ei tunnuta vainottavan filosofoinnin tähden. Esa Saarista, Pekka Himasta & kumpp. haastatellaan mitä merkillisimmistä asioista, heitä kutsutaan puhumaan julkisiin tilaisuuksiin, liikkeenjohtajat konsultoivat heitä. Kaiken kaikkiaan he vaikuttavat mukavilta ja tasapainoisilta ihmisiltä jotka hyvin kantavat nauttimansa arvostuksen ja kuuluisuuden.Tuntuisi siltä ettei filosofia heille ole elämänkeskeinen, kuolemanvakava asia jota he seuraisivat vaikka läpi harmaan kiven tulessa ja tulikivessä. Kun se ei heille itselleen ole vaarallista, kuinka voisi se vahingoittaa muitakaan! Sillä, kuten Nietzsche sanoi, sen täytyy uskaltautua hävittämään ja aiheuttamaan tuskaa voidakseen luoda.
Vain väärinymmärrys ja väärinkäyttö takaavat kantavuuden vuosisatain takaa vuosisatain taa. Moraalinen paheksunta jota Nietzsche tunsi heikkoutta, puolinaisuutta, pelkoa, valheellisuutta, epäröintiä, omia puutteitaan ja vikojaan kohtaan tavoittaa jopa paremmin nykyihmisen kuin aikansa tasalla aikanaan mainiosti olleet kuulijat. Hän myönti elämän ja kohtalon tuskallisimmillaankin – kipua ja kärsimystä aiheuttavinakin, niin sanotusti pahoina. Sillä ne nimenomaan rikastuttavat ja syventävät.

Egon Friedell kirjoitti aikanaan:
Euroopan kansojen syntymähetkellä Jumala lahjoitti englantilaisille menestyksen kyvyn, ranskalaisille muodon lahjan, mutta saksalaisille kaipauksen. Eräs heidän esikuvallisia mestareitaan oli Friedrich Nietzsche, Rembrandtin ja Beethovenin tasa-arvoinen henkinen veli. Hänet valtasi, siltä ainakin kaikkialla tuntuu, suuruudenhulluus. Hän näet piti itseään Friedrich Nietzschenä.
(Uuden ajan kulttuurihistoria 111, suom. Erik Ahlman)

Bertrand Russell väitti että Nietzschen filosofia kuuluu pähkinänkuoressa hulluksi tulleen kuningas Learin sanoin:
Työt moiset teen –
En tiedä vielä mitkä – mutta niistä
Maa kauhistuu.

Totuus sijainnee jossain välimaastossa.

Muuan ajattelija jota Nietzsche on vetänyt puoleensa oli Turun yliopiston filosofian professori J. E. Salomaa. Häneltä on hiljattain uudestaan ilmestynyt yleisesitys Friedrich Nietzschestä, alkujaan vuodelta 1924. Jyväskylän yliopisto on noudattanut yliopiston kulttuuritehtävää ja uudelleenjulkaisuut tämän pienen helmen joka suurkustantajilta olisi jäänyt unohduksiin.
Salomaa tunnetaan lähinnä pätevästä kaksiosaisesta Filosofian historiastaan (Helsinki 1935-36). Hän oli "traditionaalisen ja litteräärin" humanistisen synteettisen historioivan ja kommentoivan filosofian edustaja vastoin aikakauden muodiksi noussutta loogista empirismiä.

Salomaan teos ei ole pelkkää esittelyä (review) vaan myös arvostelua. Hän käy ensin läpi Nietzschen kirjallisen tyylin ja luonteen ("tyyli on ihmistä itseään"): hän kuvaa kuinka Nietzsche ei vain kirjoittanut, kuinka hän todella eli jokaisen sanan minkä paperille pani, kuinka hän oli romantikko ja sentimentalisti ja hänen kyynisyytensä ja väkivaltaisuutensa olivat näiden piirteiden kompensaatiota.
Salomaan mukaan Nietzschelle oli ominaista vahva uskonnollinen tarve mitä hän ilmenti suurten profeettain tapaan loukkaavalla rehellisyydellään, ja kuinka hänen olemukseensa aina kuuluivat itsekritiikki, aristokraattisuus ja jalous. ( Salomaa ei kysy onko kyseessä ehkä peitelty itseinho oman heikkouden tähden ja suosion kalastelu vallanpitäjiltä.)
Salomaa muistuttaa että uskonnonvastaisuudessankin Nietzsche aina tekee eron Kristuksen ja kristinopin (kirkon) välille. Hän näkee Nietzschen henkisen kehityksen yhtäjaksoisena eikä tee eroja – toisin kuin monet tutkijat – väitettyjen schopenhauerilaisen, positivistisen ja varsinaisesti nietzscheläisen kauden välillä. Hän korostaa Schopenhauerin vaikutuksen Nietzscheen jatkuvuutta läpi koko hänen ajattelu-uransa.
Sitten Salomaa siirtyy Nietzschen varsinaisen filosofian pariin. Hän pitää Nietzscheä ennen kaikkea arvofilosofina, jolle mystinen "elämä" on korkein arvo. Hän selittää miten Nietzschelle arvot eivät ole ihmisen tietoisesti luomia vaan tahdon tiedottomasti luomia, mikä jättää Nietzschen tahto- käsitteen kyseenalaiseen valoon. Hän toteaa ettei Nietzsche ole missään määritellyt mitä tarkoittaa puhuessaan "elämästä" mutta päättelee että se on hänelle lähinnä biologinen käsite. Nietzsche ei mitenkään – omasta opistaan seuraten! – pysty todistamaan elämän arvoa, hän vain esittää oman subjektiivisen mielipiteensä ja vaatii muita uskomaan sen oman auktoriteettinsa nojalla. (Niin tyypillistä filosofeille!)
Salomaan mukaan Nietzsche nuorena samasti kulttuurin ja taiteen. Hylättyään ajatuksen eteenpäinvievästä kehityksestä Nietzsche hänen mukaansa alkoi pitää niitä vain välineinä satunnaisten yli-ihmisten luomiseksi, joiden onni ei häntä huolettanut, koska tarkoitus on vain suurissa yksilöissä.
(Voiko tällaista kukaan kannattaa ajattelematta itse kuuluvansa "suuriin yksilöihin"? Kyse lienee salaisesta vallanhimosta, itsensä ylentämisestä muita alentamalla, mikä tuskin on omiaan johtamaan ylevään vapauteen.)
Salomaa kritisoi Nietzscheä siitä että hän "luonnottomasti" asetti arvo-opin tieto-opin edelle. Nietzsche epäili kaiken tieto-opin mahdollisuutta, järjen kykyä käsittää itse itsensä. Salomaa selittää että arvot täytyy välttämättä johtaa jostakin jo ennalta olevasta: ne edellyttävät siis jotakin tietoa. Tässä on kirjan pääasiallinen ajatusten mittely Nietzschen kanssa. Kun Nietzsche vaati "vaiston varmuutta, itse luomiensa arvojen seuraamista epäröimättä tahdon harjoituksen voimalla" hän itse asiassa edellytti tiedon pysyvyyttä, koska "tunteen muutosta" ei muuten voida saada aikaan: tässä on Salomaan mukaan Nietzschen pääheikkous.
Lisäksi Salomaa käy lyhyesti läpi Nietzschen vaikutuksen taiteilijoihin, mikä on ainoa kohta missä kirja on hieman vanhentunut. Näin kirkasta,selkeää mutta silti kriittistä kirjaa saa harvoin lukeakseen. Se puoltaa mainiosti siinä käytettyä harvinaistunutta tutkimusmetodia.

– Hyvän ja pahan mittapuut on minun mielestäni pakko löytää yhteisöstään. Yksin, ympäristöstä irrallaan, ei voi olla moraalia; tähän täytyy liittyä myös tieto-opillisia oletuksia- ei voi kieltää aistiensa todistusta. Nietzsche yritti "ikuisen paluun" legendalla iskostaa "jumalanpelkoa"- moraalia jota hän oli kammoavinaan – ihmisiin joiden tätä kosmista X-tekijää peläten pitäisi harkita tekojaan. Eikö tämä ole Nietzschen tuomitsemaa palkintomoraalia?