Erkki Vettenniemi väitteli reilut 10 vuotta sitten. Punaisen terrorin todistajat -väitöskirjan aiheena olivat suomalaiset selviytymistarinat Neuvostoliiton vankileireiltä. Samaa aihetta käsitteli Vettenniemen toimittama kirjoituskokoelma Suomalaisia vankileirien saaristossa. Vuonna 2011 hän toimitti julkaisukuntoon Suomalaisen vankileiriraportin, jonka käsikirjoituksen kokosi entinen leirivanki, sittemmin oppinut valtiotieteilijä Niilo Koljonen. Vankileireillä 5 vuotta viettäneeseen Niilo Koljoseen Vettenniemi törmäsi ilmeisesti tutkimusaineistoa kerätessään.

Niilo Koljonen (1927-2003) päätyi leirivangiksi 17-18-vuotiaana nuorukaisena vuonna 1945. Syynä oli seikkailumieli ja luvaton rajanylitys: Koljonen päätti lähteä katselemaan luovutetulle alueelle jäänyttä kotimökkiään kaverinsa kanssa. Molemmat vangittiin pian rajanylityksen jälkeen ja tie vei kuulustelujen ja Venäjän Karjalan vankiloiden kautta kohti Siperiaa.

Siperian leireillä Koljonen piti silmänsä auki ja teki tarkkoja havaintoja Gulagin (Gosudarstvennoje Upravlenije Lagerej) arkipäivästä. Myöhemmin Suomessa hän keräsi parikymmentä haastattelua entisiltä suomalaisilta leirivangeilta, laati näiden kertomusten perusteella ”leirikartan” ja käsikirjoituksen leirielämän eri puolista.

Koljosen vankileiriraportti on suppea ja melkoisen hajanainen, mutta Vettenniemi on ymmärtänyt sen arvon ja laatinut käsikirjoituksesta hyvinkin julkaisukelpoisen yhteenvedon loppuviitteineen. Vankileiriraportti on paikoitellen, haastatteluotteineen, järkyttävää tekstiä. Silti tietty viileys ja objektiivisuus säilyy Koljosen tyylissä. Hän ei pyri hätkähdyttämään, syyttelemään yksittäisiä johtohenkilöitä tai edes Stalinin lähipiiriä. Vain harvoja nimiä mainitaan. Tekijä välittää näkemäänsä ja kuulemaansa tietoa vankileirien arjesta – hallinnosta, leirivankien määristä ja keskinäissuhteista, työnteosta, majoituksesta, niukasta ravinnosta, pakoyrityksistä, kansallisuuksista ja kuljetuksista. Myös kuulu lakipykälä ”58” poliittisia vankeja varten saa selityksensä.

Suomalainen vankileiriraportti on monitasoinen ja luotettava kuvaus Gulagin ”vankiteollisesta lihamyllystä”, jolla oli merkitystä myös Neuvostoliiton talouselämän kannalta. Toisaalta, Vettenniemi kumoaa väitteet, että leirivangit olisivat olleet pääosin poliittisia. Näin ei ollut missään vaiheessa (paitsi hetkellisesti II maailmansodan ja rikosvankien armahduksen jälkeen), vaan suuri enemmistö oli rikollisia, usein pikkurikoksista tuomittuja tavallisia kansalaisia. Poliittisten vankien osuus oli eri vuosikymmeninä pääsääntöisesti 15 – 35 % :n luokkaa.

Kaikista puutteistaan huolimatta Koljosen Suomalainen vankileiriraportti on ainutlaatuinen yhteenveto Gulagista. Se jopa muistuttaa muodoltaan ja tyyliltään kummallisesti Aleksandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristoa – miniatyyrimuodossa tosin.