Syksyllä 2022 ilmestynyt Anne Applebaumin järkälemäinen Gulag. Vankileirien saariston historia on kirjoitettu alunperin jo yli parikymmentä vuotta sitten. Se julkaistiin monilla kielillä heti ilmestyttyään, vuonna 2003 ja sai myös arvostetun Pulitzer -palkinnon 2004. Oli korkea aika kääntää se suomeksikin, kiitos Siltala-kustantajan ja loistavan suomentajan, Antero Helasvuon. Toimittaja ja tietokirjailija Applebaum on Gulagin jälkeen kirjoittanut myös tunnetut ja hyvin ajankohtaiset teokset Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (2018) ja Demokratian iltahämärä (2020).

Kannattaa tutustua Applebaumin tuotantoon, sillä hän on taitavana toimittajana myös täysin venäjän kielen taitoinen ja tätä nykyä professori London School of Economicsissa. Applebaum on haastatellut lukuisia stalinismin ja Gulagin uhreja, päässyt vierailemaan aivan 1990-luvun lopulla, “avoimuuden” aikana myös Moskovan, silloisen KGB:n ja muidenkin kaupunkien arkistoissa ja tuntee hyvin , Vladimir Putinin vuonna 2021 kieltämän Memorial-järjestön toiminnan. Juuri Memorial on kerännyt 1980-luvun lopulta muistitietoa ja oikeuden pöytäkirjoja miljoonista stalinismin uhreista.

Gulagin koko kuva

Anne Applebaumin teos on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kokonaisvaltainen ja moniääninen tietokirja ja tutkimus stalinistisen “vankileirien saariston” historiasta. Se kattaa niin arkistolähteitä kuin aikalaisten – leirivankien, miesten ja naisten ja vartijoidenkin – muistelmia ja haastatteluja. Ääneen pääsevät ja/tai lainatuksi tulevat esimerkiksi Varlan Shalamov, Aleksandr Solzhenitsyn, Jevgenija Ginzburg ja kymmenet muut vähemmän tunnetut “leiriläiset”. Tarinoiden ja muistelmien luotettavuus on varmistettu dokumentein ja siinä mielessä Gulag on poikkeuksellisen merkittävä kuvaus aikansa julmasta leirihistoriasta, josta kärsi vuosikymmenten aikana yhteenlaskettuna miltei 20 miljoonaa Neuvostoliiton kansalaista ja kymmenet tuhannet ulkomaalaisetkin.

Vuosittain leireillä käytettiin orjatyövoimaa miljoonittain, 1930-luvun puolivälistä aina Josif Stalinin kuolemaan (1953) saakka kasvava lukumäärä. Tilastoinnin ja kirjanpidon mukaan eriasteista pakko-ja orjatyötä teki miljoonasta kahteen ja puoleen miljoonaan joka vuosi. Aina kun joku vapautui, lukumäärä leireillä silti kasvoi “suunnitelmallisesti”, mielivaltaisten vangitsemisien myötä. Ensimmäinen varsinainen leirikompleksi syntyi 1920-luvun alussa, Vienanmeren Solovetskin luostarisaarelle, jonne kuljetettiin aluksi muutama tuhat “kansanvihollista”.

Moni stalinismin uhri kuoli tai teloitettiin jo vankiloissa, suurempi osa nääntyi karuissa pohjoisen oloissa, metsä- ja tietöissä, kaivoksilla kaukana Siperiassa, pahamaineisessa Magadanissa ja Vienanmeren kanavaa kaivettaessa. Työleireistä tuli vähitellen kiinteä ja tärkeä osa maan nopeaa teollistamista. Miljoonia, siis huomattava enemmistö myös palasi kertomaan leirioloista jälkipolville. Tosin, aika usein ja pitkään vankivuosista myös vaiettiin eikä uskallettu puhua kuin pienissä piireissä. Gulag-leirit tulivat julkisuuteen ensi kerran 1950-luvun lopulla, kulttuuriliberalistisen Ottepelin (suojasää) vuosina – ja uudelleen paljon laajemminkin Mihail Gorbatshovin Glasnostin ja Perestroikan avoimuuspolitiikan vuosina 1985-91. Vladimir Putinin Venäjällä alkoi uusi vaikeneminen ja historian vääristely. Tili menneisyyden kanssa on edelleen tekemättä ja siinä mielessä maan historia, monen vankileirien uhrin muisti pyyhitty tänäkin päivänä sensuurin toimesta olemattomiin. “Mustat aukot” ovat yhä valitettava osa imperiumin historiaa.

Leirielämän karu arki

Gulag -kirjan ainutlaatuisinta antia ovat leirielämän kehittymisen ja laajentumisen historian ohella myös vangittujen arkielämän kuvaukset. Applebaum kertoo tarkasti esimerkiksi kansalaisten mielivaltaisten pidätysten, kuulustelujen ja junakuljetusten kulun – leireillä asumisen, työpäivän ja jopa “vapaa-ajan” päivärytmin, rangaistusten, karkaamisten ja kapinoiden historian. Äänessä ovat myös vartijat, naiset ja lapset ja “leppoisampaa” leirielämää viettäneet harvat erityistyöhön tuomitut ammattilaiset ja intelligentit. Leiriläisten selviytymisstrategiat ovat oma mielenkiintoinen lukunsa kuten lakot ja kapinatkin sekä rikollisvankien ja poliittisten vankien, zekien keskinäissuhteet.

Se arki, mistä Aleksandr Solzhenitsyn antaa usein vielä fiktiivisen kuvan, tulee nyt tarkemmin dokumentoiduksi keskeisessä osuudessa Elämä ja työ leireillä (s. 165-478). Gulag oli laajetessaan perin neuvostoliittolainen ja “teollinen” ilmiö vielä pitkään Stalinin kuoleman jälkeen. Tämä todentuu ansiokkaassa loppuluvussa ja johtopäätöksissä Leiriteollisen kompleksin nousu ja häviö 1940-1986 (s. 479-645). Leirit eivät olleet pääosin tuhoamisleirejä, vaan enemmänkin orjatyötä käyttävää organisoitua “teollisuutta”. Paljon riippui paikallisista sääoloista ja johtotason henkilökunnastakin. Kuolleita, siis teloitettuja ja nälkään, kylmään ja sairauksiin nääntyneitä oli vähintäänkin pari-kolme miljoonaa (joidenkin lähteiden mukaan viisikin miljoonaa), kun taas Gulagin läpikävi varovaisenkin arvion ja Applebaumin esittämän luvun perusteella lähes 18 miljoonaa leireille tuomittua. Moni siis palasi – ja vaikeni, pelon ja sensuurin vuosina.

Valitettavasti Memorial-järjestön dokumentointityö stalinismin uhreista jäi Venäjällä kesken kun järjestö kiellettiin “ulkomaisena agenttina” vähän ennen Ukrainan sodan alkua.