Jos jotain pitäisi sanoa muodikkaaksi yhteiskuntatieteellisten ja humanististen alojen opiskelijoiden parissa niin diskurssianalyysi olisi varteenotettava ehdokas. Tähän on monia eri syitä. Diskurssianalyysiä (DA) voidaan soveltaa erilaisiin aineistoihin, trendikkyydessään se ei ole saavuttanut ’parasta ennen’ päivämäärää, diskurssianalyysejä on erilaisia ja niitä voidaan formaalisti tai vähemmän formaalisti, kriittisesti tai vähemmän kriittisesti soveltaa monenlaisiin analyysi- ja abstraktiotasoihin. Lisäksi, kuvitellun post-diskurssianalyysin uhkan sijaan kiistoissa onkin kyse koulukuntaeroista (kukaan ei kumoa ketään vaan kyse on siitä mitä kulloinkin halutaan tietää) ja mikä tärkeintä, DA:sta on saatavilla suomenkielisiä perusteoksia. Viimeisimmästä suuri kiitos kuuluu ’Diskurssianalyysin aakkoset’ (1993) ja tämän teoksen ’Diskurssianalyysi liikkeessä’ (1999) kirjoittajille Arja Jokiselle, Kirsi Juhilalle ja Eero Suoniselle.

Huolimatta DA:n varsin suuresta suosiosta ja tutkimusten määrästä, Jokisesta, Juhilasta ja Suonisesta näyttää muodostuvan ainakin graduntekijöille DA:n guruja. Heidän ääniinsä tutustutaan ensiksi ja jos niistä erottaudutaan, sekin argumentoidaan erikseen. Tämä diskurssiveturi kulkee hyväksi havaitulla linjalla: se pyrkii matkustamaan hiukan kaikilla radoilla, mutta samalla junalla. Toisin sanoen, kirjoittajat edustavat sitä DA:n puolta, jossa pyritään laadullisen tutkimuksen mahdollisimman suureen aineistolähtöisyyteen ja formaalisuuden asteeseen. ’Aakkoset’ aloittivat samalla linjalla. ’Liikkeessä’ puolestaan selkiyttää lukijalle kirjoittajien omaa sijoittumista diskurssianalyysien ja diskurssiteorioiden monimuotoiseen kenttään. Tämä on ehdottomasti etu: aakkosten lukija saattaa luulla, että ’tässä se diskurssianalyysi nyt sitten on’, mutta nyt lukija pystynee huolellisemmin arvioimaan oman paikkansa DA:n verkostoissa. Tosin tämä saattaa olla illuusio. ’Liikkeessä’ ei ole uusi ja paranneltu totuus DA:sta vaan tietyllä tavalla painottuneesta näkökulmasta DA:n kenttää arvioiva ja esittelevä teos. Siksi lukijoiden tulisi tutustua diskurssianalyysiin ja diskurssiteoriaan myös muista näkökulmista.

Kirjoittajilla on kaksi lähtökohtaa. (1) DA:n perusajatuksena on kielenkäytön tarkasteleminen sosiaalisessa prosessissa muotoutuvana ja sosiaalista todellisuutta rakentavana vuorovaikutuksellisena käytäntönä. (2) Diskurssi tarkoittaa "verrattain eheää merkityssuhteiden kokonaisuutta tai merkitysulottuvuutta, joka rakentaa todellisuutta tietyllä tavalla." (s. 21) Näistä perustoista ensimmäinen on enemmän esillä, koska kirjoittajat eivät oikeastaan etsi tapoja identifioida aktualisoituvia diskursseja aineistoista diskurssin määritelmän avulla. Sen sijaan kielenkäyttöä tarkastellaan vuorovaikutuksellisena toimintana, jota eritellään hyödyntämällä retorista analyysiä, keskusteluanalyysiä ja vuorovaikutusanalyysiä. Näin moniin ulottuvuuksiin suuntaaminen asettaa outoon valoon sen seikan, että kulttuuriteoreettisemmin painottunutta ns. diskurssiteoriaa ei juurikaan käsitellä satunnaisia Foucault -viitteitä ja muutamia kriittisen DA:n esimerkkejä lukuunottamatta.

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensiksi tarkastellaan DA:n lähtökohtia (artikkelit 1-3), toiseksi metodisten työkalujen käyttöä (artikkelit 4-6) ja lopuksi taas reflektoidaan diskurssianalyysin ja -analyytikoiden positioita niin tieteen kuin yhteiskunnan kentillä (artikkelit 7-8). Mukaan on liitetty myös jatkolukemistoa ja litterointikonventioita esittelevät osiot. Kirja painottuu teoreettis-metodologisiin pohdintoihin (osat 1 ja 3, sekä pääosin artikkeli 6) Suppeampaa segmenttiä käsitellään artikkeleissa 4 ja 5 "Vuorovaikutuksen mikromaiseman analysoiminen" ja "Vakuuttelevan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen". Puuttumatta näiden artikkelien sisältöön pitäisin parempana vaihtoehtona korvata nämä laajentamalla muissa artikkeleissa käsiteltyjä teoreettisia teemoja. Näin teoksesta olisi tullut jäntevämpi ja siten paikoitellen yksinkertaistavaa reflektointia ja lähtökohtien määrittämistä olisi voitu laajentaa ja syventää. Empiirisyys ei tästä kärsisi, koska teoreettisten artikkelien sisään on onnistuneesti ripoteltu esimerkkejä empiirisistä tapauksista. Kenties kylkiäisenä olisi voitu julkaista pelkästään empiiristen aineistojen käsittelyihin perustuva teos, jossa osoitettaisiin kuinka eri aineistojen kanssa ollaan edetty.

OSA OSALTA

Ensimmäinen osa on tärkeä. Suoninen ("Näkökulmia sosiaalisen todelllisuuden rakentumiseen") selvittää DA:n lähtökohtia. Jokinen & Juhila kirjoittavat DA:n suhteesta sukulaistraditioihin, joiksi he nimeävät sosiaalisen konstruktionismin, etnografian, keskusteluanalyysin, retoriikan ja semiotiikan. Vaikka kirjoittajat mainitsevat jälkistrukturalismin vaikutuksen, koko teoksen yleiselle linjalle on ominaista, että sitä, kulttuurintutkimusta tai jälkikolonialismia ei nosteta yhtä selkeästi edellä mainittujen traditioiden rinnalle. Kyse ei varsinaisesti olekaan sukulaisuudesta, vaan siitä mihin suuntiin Foucault´n diskurssiteoretisoinnista on edetty. Tästä teoksesta saa sen kuvan, että liike on suunnannut vain vain kriittiseen diskurssianalyysiin, joka voidaan liittää mainittuihin sukulaistraditioihin. Pienillä parannuksilla tämä puute olisi poistettu.

Ensimmäisen osan päättää Jokisen ja Juhilan kartta DA:sta. Kartoittaminen tehdään erilaisten ääripäiden välisten jatkumoiden avulla (tilanteisuus – kulttuurinen jatkumo, merkitykset – merkitysten tuottamisen tavat, retorisuus – responsiivisuus, kriittisyys – analyyttisyys). Tämä onkin tärkeä tehtävä, mutta painopiste on välillä voimakkaasti kirjoittajien omissa lähtökohdissa. Esimerkiksi kulttuurisen jatkumon (kontekstuaalisuuden) ääripäähän on asetettu Margaret Wetherellin ja Jonathan Potterin rasismitutkimus (1992. Mapping the Language of Racism. Discourse and the Legitimation of Exploitation. New York: Harvester Wheatsheaf), jota Sara Mills (1997. Discourse. London: Routledge) kritisoi diskurssiteoreettisesta näkökulmasta juuri siitä, että se ei ole tarpeeksi radikaalisti kontekstuaalista heidän käyttämän diskurssin käsitteen vuoksi. Tässä osiossa olisi yleisemminkin voitu käsitellä tutkijoiden käyttämien diskurssikäsitysten vaihtelevuutta, joka vaikuttaa tutkimusten erilaisiin painotuksiin.

Toisen osan teoreettisesti kiinnostavinta antia on Juhila ontologisen ja episteemisen konstruktionismin kahtiajako ("Kulttuurin jatkuvasti rakentuvat kehät"). Ontologisella konstruktionismilla Juhila tarkoittaa linjausta, jossa tutkimuskohdetta ei palauteta kieleen eli tutkimisen käytännössä pohditaan myös ei-diskursiivisen vaikutusta (esimerkiksi diskurssien materiaalisia ehtoja). Episteemisessä konstruktionismissa – johon Juhila lopulta tukeutuu – ei oteta kantaa ei-diskursiiviseen ja jäädään siten suosiolla kielen vankilaan. Jälkimmäisen esittelyssä ei ole valittamista, mutta oudolta kuulostaa ontologisen konstruktionismin samastaminen realismiin. Vastakohdat on tehty pohtimatta realismin ja episteemisen konstruktionismin vastakkaisuuden uudelleen muotoilevia suuntauksia (esimerkiksi Bruno Latour, Lawrence Grossberg ja Stuart Hall edustavat tällaista ajattelua). Lisäksi Juhila aivan oikein mainitsee episteemisen konstruktionismin eduksi, että relativistit voivat ottaa "realismia puolustavat tieteelliset tekstit tutkimuskohteikseen" (s. 166), mutta hän ei käännä tätä toisin päin: ontologisen konstruktionismin puolustajat voivat ottaa episteemisen konstruktionismin ’politiikan’ kriittisen tarkastelun kohteeksi. En tiedä onko tällaista tehty diskurssianalyytikoiden parissa, mutta tämän suuntaisia ajatuksia on pohdittu ainakin filosofian (erityisesti Gilles Deleuze ja Félix Guattari) ja kulttuurintutkimuksen (Stuart Hall, Lawrence Grossberg, Meaghan Morris…) parissa.

Kolmannen osan aloittaa "Tutkijan positiot", jossa Juhila kategorisoi tutkijoiden asenteita (pikemminkin kuin positioita). Hän määrittelee analyytikon (neutraaliuteen pyrkivä, aineistolähtöinen tutkimusote), asianajajan (kriittinen ja muutoshakuinen tutkimusote) ja tulkitsijan (aineiston ja tutkijan voimakas vuorovaikutus tutkimusotteessa) kategoriat ja hieman yllättäen erottaa näistä keskustelijan kategorian, jolla viitataan tutkijan keskustelevaan toimintaan varsinaisen tutkimustyön ulkopuolella. Yllättäen siksi, että esimerkiksi ’asianajaja’ (toisin kuin analyytikko) näkee tutkimustyön itsessään käytäntönä. Tässä ei voida selkeästi erottaa ’neutraalia tutkimusta’ tutkimustulosten käytöstä. Kolmijako on kuitenkin viehättävä: analyytikko tekee formaalia ja tilannesidonnaista analyysia, asianajaja painottaa kriittisyyttä ja tekee usein, mutta ei välttämättä, voimakkaasti kontekstoitua ja vähemmän formaalia tutkimusta. Tulkitsija puolestaan joko on kriittinen tai sitten ei, mutta ainakin hän siirtyy tilannekohtaisuudesta kulttuurisille jatkumoille. Näiden kategorioiden suhteista ja esimerkkitutkijoiden nimien pudottelusta olisi voinut lukea enemmänkin. Nyt kategoriat muodostuvat paikoitellen stereotyypeiksi. Erityisesti analyytikon neutraaliutta ja aineistolähtöisyyttä voisi problematisoida syvemmin. Aineistolähtöisyyshän ei tarkoita teoriattomuutta – kuten kirjoittajat toteavat – tai viattomuutta ja neutraalius – siitä Lawrence Grossberg kirjoittaa osuvasti: "Kulttuurintutkijat eivät voi tuudittautua kuvittelemaan, että heidän tarinoillaan ei olisi vaikutusta siihen maailmaan, jota he yrittävät kuvata. Neutraalius ei ole objektiivinen asenne, vaan etuoikeus, jota voi käyttää, jos on tietyissä valta-asemissa. Se on myös arvo, jota tiettyjen sosiaalisten ryhmien kulttuuriset tavat määräävät." (1995. Mielihyvän kytkennät. Risteilyjä populaarikulttuurissa. Tampere: Vastapaino. s. 263)

Viimeisessä artikkelissa vastataan kymmeneen DA:lle esitettyyn kysymykseen. Tämänkaltainen asettelu on yleensä innostavaa luettavaa ja niin tässäkin. Huomattavaa on, että vastauksia ei esitetä yleisesti diskurssien teoretisoinnin vaan formaalin DA:n näkökulmasta vielä painokkaammin kuin teoksen muissa artikkeleissa. Tätä painotusta ei tuoda selkeästi esiin. Sen vuoksi kirjoittajat puolustavat mielestäni liiaksi rakenteet sivuuttavaa mikronäkökulmaa (s. 246-247). Samoin ankara tiede (tai DA:n kielellä tarkka analysointi) ja löysä spekulointi asettuvat tarpeettomasti vastakkain. Ei-formaalien diskurssiteorioiden saldona onkin toisinaan ankara (kriittinen) spekulointi löysän (neutraaliuteen pyrkivän) tieteen sijaan. Kriittisen tutkimuksen näkökulmasta spekulointikin voi olla arvokasta, jos se luo toimintakykyisyyttä ja avaa uusia mahdollisuuksia. Silti Juhila ja Suoninen onnistuvat vastauksissaan, kunhan muistetaan heidän erityinen näkökulma.

VAIHTOEHTOISIA REITTEJÄ:
Diskurssianalyysit vs diskurssiteoriat

Lukisin mieluusti sellaista suomenkielistä johdatusta diskurssiteorioihin, missä painopiste ei ole formaaliutta ja aineistolähtöisyyttä korostavassa ymmärryksessä siitä, mitä DA on. Tässä teoksessa olisin kaivannut Sara Millsin yleistajuisen diskurssiteoriaan keskittyvän "Discourse" -teoksen ajatusten käsittelyä ja niiden problematisointia suhteessa kirjoittajien omiin näkemyksiin. Myös Millsin kritisointi olisi ollut paikallaan.

Diskurssianalyyseissa kontekstisidonnaisuuden korostaminen rajautuu usein tilannekontekstiksi, esittämiskontekstiksi tai aineiston ytimestä hiukan ulospäin suuntautuvaksi analyysiksi. Diskurssiteorioissa konteksti voidaan ajatella radikaalimmin polttopisteenä, josta pyritään saamaan otetta sen sijaan että pidettäisiin kontekstia vain välttämättömänä aineiston tulkinnan kannalta. Jokinen ja Juhila kirjoittavat, että tilanteisuuden (tilannekontekstiuden) ja kulttuurisen jatkumon (laajemman kontekstuaalisuuden) suhde voidaan ratkaista sulkeistamalla "kulttuurisuus tutkimuksen analyysivaiheessa ja palata siihen johtopäätöksissä." (s. 57) Juuri tätä diskurssiteoreettisten näkemysten soveltajat vastustavat. Erityisesti Lawrence Grossberg on todennut, että kontekstia ei voida karkottaa sarjaksi alaviitteitä tai jälkipohdinnaksi ensimmäiseen tai viimeiseen kappaleeseen, koska juuri konteksti on kaikkein vaikeinta rakentaa (1997. Bringing it All Back Home. Essays on Cultural Studies. Durham: Duke UP. s. 255). Ongelmaa voitaisiin laajentaa myös pedagogisten kysymysten pohdintaan: opetusmielessä DA:n näkökulma on helpompi ja selkeämpi, mutta diskurssiteoreettisten näkökulmien soveltaminen on minusta kiinnostavampaa vaikkakin riskialttiimpaa ja vaikeampaa opettaa.

Eräs laajempaa käsittelyä vaativa kysymys koskee diskurssien identifioimista. Löytyvätkö diskurssit aineistosta (ja kuinka) vai onko niiden identifiointi strategista? Identifiointi ei ole aina seurausta analyytikon aineistolähtöisyydestä ja avoimuudesta aineistoa kohtaan, vaan toisinaan myös asianajajuudesta, jonkin diskurssin analysoimisen merkittävyydestä. Stuart Hall tiivistää tämän yksinkertaisesti: "Olen päättänyt keskittyä "meidän ja muiden" diskurssiin, koska siitä tuli hyvin yleinen ja vaikutusvaltainen diskurssi, joka on osallistunut julkisten käsitysten ja havaintojen muovautumiseen aina näihin päiviin asti." (1999. Identiteetti. Tampere: Vastapaino. s. 83.)

LOPUKSI

’Diskurssianalyysi liikkeessä’ tulee varmasti saamaan paljon lukijoita ja hyvä niin. Kriittisistä huomioistani huolimatta väitän kirjaa tänä päivänä ’aakkosia’ paremmaksi ja tärkeämmäksi. ’Liikkeessä’ tuo paremmin esiin Jokisen, Juhilan ja Suonisen omat käsitykset, mikä samalla paljastaa välttämättömyyden keskustella enemmän kulttuuriteoreettisemmasta ja vähemmän formaalista diskurssiteoriasta (ja miksei myös tässä sivuutetusta Teun A. van Dijkin DA:sta) myös Suomessa. Jos jotkut professorit ovat pyytäneet kirjoittajia tekemään uuden teoksen kyllästyttyään lukemaan opinnäytetöistä jatkuvia viittauksia ’aakkosiin’, niin kutsuun on vastattu. Mikäli opinnäytetöitä tekevät pääsivät työnsä loppuun aakkosten oppeja seuraten ja soveltaen niin nyt he jo tietävät mitä he tekevät. Ja tämä jos jokin on onnistuneen, yleistajuisuuteen pyrkivät (oppi)kirjan merkki.