Tartuin kirja-arvosteluhaasteeseen iloisin mielin. Sähköpostissa tullut kirjan otsikko ja kustantajan lyhyt kuvaus innostivat kirjoittamaan, olisihan luvassa punnittua tekstiä Brysselissä tehtävästä edunvalvonnasta, lobbauksesta. Olen itse toiminut edunvalvojana, ollut sekä lobbarina että lobattavana, ja seurannut eri rooleissa poliittista päätöksentekoa Brysselissä eri EU-toimielimissä hyvin läheltä. Aihe osui ja upposi, oli niin sanotusti lähellä sydäntä.

Ennakko-odotusten nousu ja tuho

Pettymys kirjan saatuani ei tuskin olisi voinut olla suurempi. Kirjassa keskitytään miltei yksinomaisesti teollisuuden edunvalvonnan mollaamiseen. Tarkastelun pääasiallisena kohteena on erittäin ajankohtainen vapaakauppa ja sen puitteissa solmittavat transatlanttiset vapaakauppasopimukset EU:n ja USA:n sekä EU:n ja Kanadan välillä. Heti alusta lähtien tarjolla on kuitenkin puolueellista ja asenteellista leimaamista hyvin yksipuolisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

”Esipuhetta kirjoittaessani taustalla soi Circlen kappale Post-Kapitalismus: ”Post-kapitalismin aamussa tehdään uutta ja upeaa.” Se sai hymyn ainakin minun huulilleni.” (Kirjoittajan esipuheesta, s. 11)

Kuva: EU:n ja Kanadan välillä solmittiin kauppasopimus lokakuussa 2016.

Hyvät, pahat ja rumat

Teoksen kirjoittaja ei yritäkään peitellä vastenmielisyyttään työnantajia ja teollisuutta kohtaan. Kokoomus edustaa kirjoittajalle tätä ”pahaa” eikä kritiikkiä, ilkeätäkään, säästellä. Tarinan ”hyviä” ovat puolestaan kansalaisjärjestöt, joita arvioidaan miltei kritiikittömästi. Vastaavasti verisiä AY-liikkeen mielenosoituksia sivusta seuranneena jää ihmettelemään räikeimmänkin syndikalismin kritiikin puutetta.

Tarjolla ei siis ollutkaan laajaa ja puolueetonta analyysiä Brysselin edunvalvonnasta päätöksentekoprosessin tukena ja tietolähteenä. Viimeistään johdanto-luvun toisessa kappaleessa peli tehdään lukijalle selväksi:

”Bryssel on lobbareiden paratiisi, suhmuroinnin pesäke. – – – Brysselin hinta oli lehmänkauppa, jonka myyntiarvo on ollut EU:n kansalaisille kova.” (s. 17)

Mutkat suoriksi ja leimakirves käteen

Kirjaa leimaavat rajut väitteet ja syyttelyt. Kielenkäyttö on railakasta eikä vahvojakaan ilmauksia säästellä:

”EU:n päätöksentekoelimet luottavat lobbauskoneistoon enemmän kuin varsinaisiin puolueettomiin asiantuntijoihin ja tutkijoihin.” (s. 20)

”Jos ajatellaan, että komissio olisi EU:n suolisto, tai kauniimmin sanottuna ruoansulatusjärjestelmä, asiantuntijaryhmät ovat kuin suolistobakteerit – parhaimmillaan elintärkeitä, huonoimmillaan paskamainen juttu sekä ruumiille että ympäristölle.” (s. 91)

Yllä olevasta sivun 20 sitaatista huolimatta myös asiantuntijat, ajatushautomot ja akateemiset tutkijat saavat maistaa Kiven leimakirvestä:

”Ketä sitten kuultaisiin, jos ei alan ammattilaisia – näitä sankarihahmoja, jotka asiantuntijuuden viitta harteillaan näyttävät, kuinka paljon paremmin asiat ovat silloin, kun niiden annetaan vain olla harhanäkyjä.” (s. 117)

”Ero akateemisen tutkimuksen ja think tankien kautta tapahtuvan tutkimustyöksi naamioidun lobbaustyön välillä on vain hiuksenhieno veteen piirretty viiva.” (s. 121)

Tietynlaista vastenmielisyyttä herättävät myös seuraavat katkelmat:

”Noin muutenkin – koko edellä läpikäydyn ISDS-menetelmän ulkopuolella – suurten lakifirmojen toiminta Brysselissä on eräänlaista irstailua.” (s. 165)

”Ilman lakisääteistä rekisteriä monenlainen rekisteröimätön lobbaaminen olisi yhä mahdollista ja lobbarit voivat yhä hyvin vapaasti vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon aivan yhtä härskisti kuin ennenkin.”

Irstailua? Härskisti? Tätä lukiessaan tuntee itsensä kovin vanhanaikaiseksi. Tällaisella termistölläkö Kivi toivoo omaa uraansa arvioitavan?

Tahallista väärinymmärrystä vai jotain muuta?

Kivelle edunvalvojat eli lobbarit näyttäytyvät erityisen vastenmielisinä. Kritisoitavaa löytyy heidän toiminnastaan, toimintatavoistaan ja tavoitteistaan. Myös liike- ja virkamiesten sekä poliitikkojen siirtyminen lobbareiksi tuntuu Kivestä ongelmalliselta. Kokonainen luku (9. Revolving door, pyöröovet) onkin omistettu tälle teemalle.

Ongelma on tunnustettu myös muualla siihen liittyvien eittämättömien sidonnaisuuskysymysten ja vastaavien vuoksi. Pohdintaa on käyty riittävien karenssiaikojen pituudesta. Onkin hyvä, että ongelma on tiedostettu ja erinomaista, että siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Jälleen kerran kirjoittajan häpeilemätön asenteellisuus ja vastenmielisyys nostaa lukijan niskakarvat pystyyn. Helposti huomaa kysyvänsä itseltään mistä muualta nämä edunvalvojat muuten rekrytoitaisiin kuin julkisesta hallinnosta tai liike-elämästä? Kysymyksenasettelu muistuttaa Yhdysvaltain presidentinvaalista, jossa kokemus vastaavankaltaisista tehtävistä katsottiin haitalliseksi ja kokemattomuus tehtävistä eduksi. Vertaus ontuu, mutta helppona vastaheittona voisi ehdottaa entisille jääkiekkoilijoille jääkiekon valmentamiskieltoa tai jotain muuta vastaavaa.

Perustelut ja anlyysi puuttuvat

Puolueellisuus ja asenteellisuus eivät luonnollisestikaan ole kiellettyjä, päinvastoin.  Jollain tavalla odotukset teoksen suhteen joutuivat kuitenkin kohtuuttomaan ristiriitaan sen sisällön kanssa. Olisin odottanut parempia perusteluja valitun kannan selityksiksi. Kirjasta puuttuu syvällinen analyysi joka on korvattu pitkälti halvan ja helpon oloisilla heitoilla.

Olisi myös ollut ansiokasta avata molempien osapuolien näkemyksiä ja perusteluja vallitseville käytännöille ja toimintatavoille. Antaa kritiikin kohteeksi joutuvalle oikeus puolustautua, antaa kritiikin kohteelle myös äänivaltaa. Tällaisenaan teos lukeutuu mielestäni kategoriaan ”pitkähköt pamfletit”, eikä ansaitse oikeutusta luettaviksi pääsevien ansiokkaiden tietokirjojen listalla.

Kirjoittaja työskennellyt kohta 20 vuotta Brysselissä erilaisissa edunvalvonta- ja asiantuntijatehtävissä