Osapuilleen syksystä 2008 aina kesään 2010 asti nousivat maahanmuutto ja siirtolaisuus eräiksi suomalaisen poliittisen keskustelun kuumiksi aiheiksi. Teeman ympärille kehkeytyi poliittista aktivismia ja tiedotusvälineet ruokkivat tunteita herättänyttä polemiikkia riemumielin. Hetkittäin lähes mikä tahansa maahanmuuttoa käsitellyt keskustelunavaus sai vaivatta sijansa julkisuudessa, kunnes eduskuntavaaleihin tultaessa laajempi poliittinen kiinnostus aihetta kohtaan vähin erin laantui. Puolentoista vuoden ajan vellonut julkinen väittely ehätti tuottaa myös aihetta koskevaa tietokirjallisuutta. Osa näistä teoksista, kuten sosiologi Anna Kontulan laatima Olkiluodon ydinvoimalatyömaan siirtotyöläisiä käsitellyt Näkymätön kylä, olivat luonteeltaan tarkoituksellisia pamfletteja. Puhtaasti tietopitoisempia julkaisuja edusti esimerkiksi Arno Tannerin ja Laura Koivisto-Khazaalin Maahanmuutto- ja ulkomaalaisviranomaiset mediassa, ja samaa vahvaa tutkimuksellista ja asiasisältöistä näkökulmaa tarjoaa myös Antero Leitzingerin toimittama, viime vuonna julkaistu teos Mansikkamaan vartijat.

Ulkomaalais- ja Maahanmuuttoviraston viisitoistavuotisjuhlan merkeissä päivänvalon nähnyt kirja on syntynyt mainitussa keskusvirastossa työskentelevien virkamiesten yhteistyönä, mutta sen varsinaisesta tutkimuksellisesta sisällöstä vastaa itse Leitzinger. Vaikkakin Leitzinger mainitsee teoksen lähde- ja liiteosiossa, ettei kirjaa ole tarkoitettu varsinaisesti tieteelliseksi tutkimukseksi, on sillä kiistatta myös huomattava historiankirjoituksellinen arvonsa. Samalla se onnistuu olemaan myös erinomainen ja kiintoisa populaariteos. Pidättelemättömänä kuohunutta ja kiivaana käynyttä maahanmuuttokeskustelua seuranneelle lukijalle saattaa Leitzingerin kirjan asiallinen ote tulla uutena kokemuksena, mikä nimenomaan onkin teoksen suurin ansio. Sävyltään usein varsin ummehtunut julkinen maahanmuuttoa koskenut polemiikki on tavan takaa irtautunut tosiasioista ja vajonnut hysteerisiin kauhukuviin ”hallitsemattomasta maahanmuutosta”. Tässä valossa on Leitzingerin teos kovassa tietopitoisuudessaan raikas ja ilmaa selvittävä puheenvuoro siitä, miten maahamme kohdistunutta siirtolaisuutta ja muuttoliikettä valvovat tahot tosiasiassa ovat tonttinsa hoitaneet ja edelleen hoitavat.

Teoksen ajallinen kaari ulottuu tsaarinvallan ajoista itsenäisyytemme varhaisvuosiin ja nykypäivään asti, painottuen kuitenkin korostetummin ja yksityiskohtaisemmin vuoden 1970 jälkeiseen aikakauteen. Leitzinger kartoittaa asiantuntevasti ja huolellisesti maahanmuuttopolitiikasta kautta vuosikymmenten käytyä julkista keskustelua, nostaen esiin kiintoisia historiallisia esimerkkejä siitä, miten eri poliittiset tahot ovat Suomeen kohdistuvan siirtolaisuuden ja sen käytännöt kokeneet. Eräänä mainiona kohtana voi kirjasta poimia läpileikkauksenomaisen katsauksen 1980-luvun alussa kuohahtaneeseen ulkomaalaispolitiikan kritiikkiin, mitä esittivät sekä vähemmistökommunistit että Perustuslaillinen Oikeistopuolue; taistolaisten näkemyksen mukaan viranomaisvalvonta oli liian löysää salliessaan Suomessa oleskelleiden länsimaalaisten neuvostovastaisen toiminnan, siinä missä oikeisto-oppositio puolestaan moitti Suomea suoranaisesta epäinhimillisyydestä Neuvostoliitosta saapuneiden loikkarien kohtelussa. Teoksen rivien välistä voinee havaita myös Leitzingerin omat poliittiset sympatiat, mutta ne eivät millään muotoa haittaa lukukokemusta. Kirjan onnistuessa samanaikaisesti luonnehtimaan yksittäisiä ihmisoikeusaktiiveja tai vaikkapa kansandemokraattista oikeuspoliittista yhdistystä ”äärivasemmistolaisiksi”, mutta vastaavasti Kari Suomalaista ”suorasukaisen rasistiseksi”, voinee todeta ajoittaisen särmikkyyden pyrkivän ainakin tasapuolisuuteen.

Vaikka Leitzinger onkin onnistunut kiitettävästi tiedotusvälineissä vuosikymmenten saatossa käydyn maahanmuuttokeskustelun kartoittamisessa, se ei suinkaan ole kirjan pääasiallisinta antia. Verevintä ja mestarillisinta kerronta on kuvatessaan ulkomaalaisviranomaisten arjen työtä, jota valotetaan haastatteluina taltioitujen henkilökohtaisten muistelmien kautta. Osa muistelmista on sisällytetty suoraan kerrontaan, osa puolestaan sijoitettu itsenäisinä tietoiskuinaan tekstin oheen. Puheenvuoron saavat niin johtavat viranomaiset kuin julkisuudessa harvemmin näkyvät asiakaspalvelun ja jopa puhelinneuvonnan työntekijät, joiden kautta turhankin usein persoonattomaksi mielletty viranomaiskoneisto saa lukijan silmissä ihmiskasvot ja äänen. Hallinnon toimijain esittelyä tukee erinomaisesti ja onnistuneesti myös kirjan kuvitus.

Vakavampia sattumuksia ja jokapäiväistä puurtamista kuvaavien muistelojen ohella saavat kerronnassa sijansa jopa ulkomaalaistoimiston pikkujoulut. Tarinointia siivittävät myös hilpeämmät anekdootit, kuten kertomus ETY-kokouksen aikoihin komennukselta palanneesta Suojelupoliisin etsivästä, joka työtoveriensa kujeilun uhrina soitti ulkomaalaisvirastoon tarkastaakseen ”Viktor Kalborrek”-nimisen henkilön – edesmenneen taiteilija Eeki Mantereen roolihahmon – henkilötiedot. Ulkomaalaishallinnon aina omaan aikaamme asti vallinnut läheinen suhde Suojelupoliisiin nousee kirjassa monin paikoin muutenkin korostetusti valokeilaan. Teos ei arkaile käsitellä myöskään viranomaisten ylilyöntejä tai näiden hetkittäin tulehtuneita keskinäisiä suhteita, kuten ulkomaalaistoimiston Hannu Siljamäen kireää näkemystä ulkomaalaisvaltuutettu Antti Seppälän toiminnasta somalien maahantulon yhteydessä.

Koska teoksen painopiste on viranomaisten toiminnassa, saattaa sen perusteella saada Suomen ulkomaalaispolitiikasta käsityksen hyvinkin reaktiivisena toimintana, missä viranomaiset toteuttavat ad hoc-ratkaisuja kulloisenkin tilanteen mukaisesti menetellen. Kirjan perusteella välittyy hetkittäin vaikutelma siitä, miten totutuilla virkavaltaisilla käytännöillä on ollut usein suurempi merkitys maassa, joka aina 1980-luvun alkuun asti oli vailla varsinaista ulkomaalaislainsäädäntöä, ja jossa vaaleilla valitut päättäjät ovat sittemminkin kaihtaneet tekemästä uusia ulkomaalaispolitiikan linjauksia. Poikkeuksen tekee 1990-luvun alku, jossa teos kuvailee niin silloisen presidentin kuin maan hallituksenkin roolia inkeriläisten ja somalien maahanmuuton yhteydessä.

Teoksen korostaessa viranomaisperspektiiviä pääsee myös ulkomaalaishallinnon pääasiallisten asiakkaiden oma näkökulma esille vain rajoitetusti. Kirja tarjoaa lukijalle kuitenkin välähdyksiä turvapaikanhakijain haastatteluista, kuvaten niin suojaa etsivien hädänalaisten kuin anomuksissaan hyvinkin kyseenalaisiin tarinoihin turvautuneiden yrittäjien kertomuksia. Leitzinger mainitsee myös inhimillisten periaatteiden merkityksestä, mutta kokonaisuudessaan hän esittää ulkomaalaishallinnon viranomaisten toiminnan varsin kireänä, suorastaan lähtökohtaisen skeptisenä turvapaikanhakijoita kohtaan, osoittaen selvästi myös itse ymmärtämystä tälle ”ankaran kriittiseksi” kuvaamalleen menettelylle. Viranomaisvalvontaan kautta aikojen kuulunut perinpohjaisuus ja säntillisyys tulevat niin ikään esille esimerkiksi DNA- ja ikätestien historiaa käsiteltäessä. Virkamiesten kokemista moninaisista huolenaiheista toiminnan resursseihin ja muuttoliikkeen intensiteettiin liittyen ei niistäkään toki vaieta, mutta kirja suhtautuu samalla näihin haasteisiin hyvinkin ratkaisukeskeisesti. Tässä mielessä Mansikkamaan vartijat luo viranomaispuheenvuorona realistisen kuvan kotimaamme ulkomaalaispolitiikasta, ja myös sen otsikkoa voi pitää varsin osuvana.

Vaikka teos luotaakin ulkomaalaispolitiikkaa viranomaisten silmin, ei Suomeen suuntautunut muuttoliike jää sekään kasvottomaksi. Toimituksellisesti kekseliäs ratkaisu on ollut liittää kunkin ajallisesti rajatun luvun alkuun lyhyt luettelo kuvattuna ajankohtana kotimaamme kansalaisuuden saaneista maahanmuuttajista, jotka ovat liittyneet osaksi suomalaista kansakuntaa. Zachris Topeliukselta poimitut, teoksen lukujen välisivuja somistavat sitaatit välittävät näkemystä yhtenäisestä suomalaisesta kansakunnasta ja isänmaasta, johon myös maamme rajojen ulkopuolelta saapuvilla tulokkailla on mahdollisuus liittyä. Teos asettuu täten myös tukemaan kulttuuri-integraation mahdollisuuksia. Leitzingerin rattoisan kronikanomaista kerrontaa täydentää huolellinen lähteistys, ja tätä ehdottomasti kotimaisen tietokirjallisuuden parhaimmistoon sijoittuvaa teosta voikin suositella aivan kaikille hyvänä, yleissivistävänä lukukokemuksena eräästä viime aikoina valokeilaan nousseen hallinnonhaaran historiasta.