Aluksi todettakoon, että asiaan vihkiytymättömälle henkilölle ei uuden ajan alun alkuperäisasiakirjojen lukeminen todellakaan ole yksinkertaista. Myös vankan kokemuksen omaava tutkija törmää jatkuvasti kielellisiin, sisällöllisiin ja paleografisiin ongelmiin. Kuitenkin – ja kuten myös Anneli Mäkelä-Alitalo kirjassaan toteaa – tarjoaa menneiden vuosisatojen kirjurien sulanjälkeen tutustuminen ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä lähemmäksi historiallisia lähteitä. Siksi paleografia on haasteellisuutensa lisäksi myös kiehtovaa ja palkitsevaa. Vanhat käsialat -kirjaan on valittu keskivertovaikeita esimerkkitekstejä, joten se soveltuu myös innokkaalle aloittelijalle.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian dosentti FT Anneli Mäkelä-Alitalolla on ”parinkymmenen vuoden kokemus opettamisesta ja luennoimisesta, monipuolisesta tieteen tekemisestä ja tutkimusten kansantajuistamisesta”. Ensimmäinen painos julkaistiin Sukuseurojen keskusliiton kustantamana vuonna 2000 nimellä ”Käsialakirja: arkistojen aarteiden tulkintaa 1500-luvulta 1700-luvulle”. Uusitunkin painoksen tarkoituksena lienee ensisijaisesti olla apuna mm. sukututkimuksesta kiinnostuneille sekä historiaa opiskeleville tai harrastaville suomalaisille. Tässä se varmasti onnistuukin, mikäli lukijan motivaatio on korkealla ja paneutuminen vahvaa. Kuitenkin kirjassa esiintyvät pedagogiset puutteet ihmetyttävät.

Aineisto sinällään on monipuolista ja sitä on riittävästi. Eri otsikoiden alle on sijoitettu kuvat yhteensä 52 ruotsinkielisestä asiakirjasta, niiden transskriptiot ja käännökset. Joukossa on paljon luettelomuotoisia asiakirjoja, kuten maakirjoja, mutta myös laveampaa tekstiä, kuten kirjeitä. Kunkin tekstin kohdalta löytyy sen aihepiiristä ja erityispiirteistä kertova juttu. Tämä on hyvä asia, koska se avartaa ymmärtämään asiakirjojen syntysyitä ja ajan historiaa hieman laajemmin. Ulkoasu on ensi katsomalta erittäin selkeä. Asiakirjakopioilta olisin paikoin toivonut kuitenkin hieman parempaa laatua, etenkin kun sen nykytekniikalla luulisi jo hyvin onnistuvan. Alkuperäisasiakirjathan eivät tässä teoksessa tosiaan ole vain koristeita, vaan ne ovat kirjan keskeisintä antia koska niitä on tarkoitus lukea. Suurin osa soveltuu tähän toki moitteettomasti.

Transskriptioissa on joitakin yksittäisiä kirjoitusvirheitä, esim. sivulla 99 sana eversti on aivan selvästi kirjoitettu ”Öfuersten”, ei ”Öfwersten”, kuten viereisellä sivulla väitetään. Kuten Mäkelä-Alitalo itsekin useamman kerran toteaa, voi isoista ja pienistä kirjaimista monin paikoin heittää kruunaa ja klaavaa. Nämä ongelmat ovat kuitenkin marginaalisia.

Kirjan sisältö on jaettu selkeästi vuosisatojen mukaan 1500-, 1600- ja 1700-lukujen asiakirjoihin. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko temaattinen jako ollut parempi. Olivathan käsialat tällä ajalla kuitenkin peruspiirteiltään hyvin samankaltaisia. Yksilölliset erot lienevät monin paikoin jopa vuosisatojen tyylinvaihteluja suuremmat. Nyt kirjan rakenne vaikuttaa siltä, että on väkinäisesti jouduttu keksimään kuhunkin käsialanäytteeseen liittyvä juttu ja otsikoita eri dokumenteille tyyliin ”Lääni mikä lääni – Porvoon läänin maakirja” tai ”Oi Oolanti – ahvenanmaalainen kymmennys- ja nokkaveroluettelo”. Sen sijaan käsialanäytteet olisi voinut koota isompien otsikkojen alle, siis veroasiat yhteen lukuun, tuomiokirjat toiseen, kirjeet omaksi kokonaisuudekseen jne.

Sinällään hyvät paleografiset vinkit, kuten lyhennejärjestelmää koskevat huomautukset, merkkien asiakirjan sisäisen vertailun korostaminen, asiakirjan syntysyyn merkitys sen luonteelle sekä yksittäiset kirjoitustyyliä koskevat asiat, olisi ollut parempi sijoittaa yhteen, niille omistettuun lukuun kirjan alkuun. Nyt ne on piilotettu dokumenttien kuvauksiin, kuten muukin lähteiden kielen ja sisällön ymmärtämisen kannalta oleellinen informaatio. Näin ollen lukijan, jolla ei ole pitkällistä kokemusta paleografiasta tai joka ei esimerkiksi tunne uuden ajan alun verotus- ja maanomistusjärjestelmää, on tyytyminen siihen, että näitä selitetään aika ajoin tekstien kontekstikuvauksissa. Teos toimisi paremmin itseopiskelun apuna, jos nämä tiedot olisi helpommin löydettävissä. Näin vältettäisiin myös turhaa toistoa.

Hyvä ratkaisu olisi ollut kerätä peruskäsitteet ja keskeisimmät ruotsinkieliset termit kirjan loppuun luetteloksi. Näin lukija olisi saanut helpommin vastaukset mm. kysymyksiin mikä on panni, nokka, savu, jousi- tai koukkuluku jne. Tietenkään yhteen kirjaan ei voi sisällyttää kaikkea, mutta tällainen pieni sanasto olisi hyvin mahtunut mukaan. Myös esimerkkikirjantaulukko olisi ollut oiva apu tekstien lukemisessa. 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla ruotsalaiset kirjurit käyttivät ns. saksalaista käsialaa, jossa monet kirjaimet ovat hyvin erinäköisiä kuin nykyisin. Nykyisten ja saksalaisten kirjainten erot olisi hyvinkin mahdollista havainnollistaa taulukkomuodossa. Kirjan lopusta löytyvät paikka- ja asiahakemisto puoltavat kyllä paikkaansa. Henkilöhakemiston suhteen herää kuitenkin kysymys, mikä hyöty siitä lopulta on, kun se sisältää tuntemattomia nimiä kuten Olli Matinpoika ja Sipi Martinpoika? Toki joukossa on muutama tunnettukin henkilö, esimerkiksi Ruotsin hallitsijoita.

Mäkelä-Alitalon käännöksissä oiotaan paikoin aika tavalla mutkia ja pidänkin niitä siltä osin ongelmallisina. Tekstien suomennokset ovatkin paikoin pikemmin niiden selityksiä. Esimerkiksi ”Behollit aff Lapues Sochnn” on suomennoksessa muodossa ”veronmaksukykynsä säilyttäneet” (s. 64). Suorempi käännös ja sen selitys käsialanäytteeseen joka tapauksessa liittyvässä tekstissä olisi ollut parempi ratkaisu.
Mikäli lukijalla on erinomainen vanhan ruotsinkielen ja aihepiirin tuntemus, eivät nämä seikat kuitenkaan häirinne. Tosin tuolloin hän ei ehkä muutoinkaan tarvitse tätä kirjaa.

Kirjoittajan mielestä historiantutkijan keskeinen tehtävä, lähteiden tulkinta, näkyy kirjaan koottujen tekstien suhteen mm. henkilönimien kääntämisessä suomeksi. Kun alkuperäistekstissä siis esiintyy mies nimeltä Thomas Hansson, tulee tämä kääntää Tuomas Hannunpojaksi, mikäli tutkija tulkitsee, että kyseessä on ollut äidinkielenään suomea puhuva henkilö. Jos taas kyseessä on ollut ruotsinkielinen henkilö, on nimi käännettävä Thomas Hansinpojaksi. Hansson ei tule kysymykseen, koska se viittaa vasta myöhemmin vakiintuneeseen sukunimikäytäntöön, ei lähdetekstin aikaiseen patronyymiin. Minusta tällainen tulkinta kuuluisi kuitenkin vasta tutkimukseen, jossa nimien taakse kätkeytyvien henkilöiden historiaa selvitetään laajemmin, ei paleografiseen teokseen. Tämä sitä suuremmalla syyllä kun kirjoittaja itsekin tunnustaa vaikeuden päätellä menneiden vuosisatojen ihmisten alkuperää nimien perusteella; he saattoivat olla suomalaisia, ruotsalaisia tai saksalaisia.

Oudointa tässä teoksessa lienevät siihen kätketyt suorastaan pilkalliset huomautukset ja niistä välittyvä katkera naisnäkökulma. Tähän on vaikea suhtautua. Jo toisen käsialanäytteen yhteydessä todetaan, että ”luonnollisesti piti olla mies” periäkseen maata (s. 10). Myöhemmin huomautetaan, että ”maailma on miesten tai ainakin oli” (s. 38). Sama linja jatkuu kun todetaan, että ”suomalainen historiantutkimus on ollut perinteisesti hyvin maskuliinista” ja että ”miespuoliset tutkijat ovat kirjoittaneet tekstejään miesten menneisyydestä; lukijoina on tosin ollut runsaasti myös naisia.” (s. 60). Onko kirjoittajan tarkoitus ehkä vaikuttaa alitajuntaamme näillä feministisillä purkauksilla? Eivätkö nämä ole hieman liian henkilökohtaisia sutkautuksia tällaiseen kirjaan? Eiköhän naisten kirjoittamaa historiaa saada parhaiten tekemällä sitä, ei valittamalla menneisyyden kauheudesta tai mollaamalla miehiä. Toisaalta Mäkelä-Alitalo toteaa itsekin, että syy siihen, miksi historiantutkimus ”kattaa vain 48 % menneisyydestä eli miehet” ei ole ”vain tutkijoiden asenteissa”, vaan myös lähteiden laadussa.

Kaikesta huolimatta teos toimii mielenkiintoisena käytännön syväluotauksena siihen, miten monipuolisen kuvan ensi näkemältä yksinkertaiselta tai tylsältä vaikuttava luettelomainen asiakirja voi menneisyydestämme paljastaa. Mäkelä-Alitalo havainnollistaa esimerkiksi miten tutkija saa veroluetteloista irti kaikenlaista tietoa: viitteitä väkiluvusta, vauraudesta, talojen asukkaista sekä maan omistuksesta ja hallinnasta. Tämän kirjan avulla kärsivällinen lukija pääsee myös alkuun uuden ajan alun käsialojen lukemisessa. Lisäksi hahmottuu kuva tuolloin käytetystä kielestä niin ajalle tyypillisen ilmaisun kuin kieliopinkin kannalta. Vanhat käsialat -kirja on siis oivallinen lahjaidea yhtä hyvin sukututkimuksesta kiinnostuneelle sukulaistädille tai historiaa opiskelemaan lähtevälle nuorelle kuin kelle tahansa, joka on kiinnostunut uuden ajan alun käsialoista.