Tyynelän ja entisajan piippalakit

Tontun vuosi -teoksen Tyynelä sijaitsee Kokkolan lähellä Luodon Västerbyssä Tyynelän vanhassa pohjalaistalossa, jonka pihapiirissä vilisee tonttuja tonttutytöistä -vaareihin. Eija Porkka on järjestänyt tontuille vanhan kansan elämää, josta huokuu kansanperinteen asiantuntemus.

Kirjailija Kirsti Manninen löytää Suomen luonnosta ja paikannimistöstä useita merkkejä tonttujen tempauksista. Entisaikaan tonttuja asui kaikkialla, ja haltijat hallitsivat ihmisen asuinpaikkoja ja valvoivat elämänmenoa. Niin tallissa, riihessä kuin savusaunassa asui oma tonttunsa. Tontut pysyivät hyväntahtoisina, mikäli niitä ei suututettu. Ne takasivat talon lapsi-, vilja- ja karjaonnen, mutta saattoivat suuttuessaan polttaa koko talon. Myllytonttu puolestaan saattoi pysäyttää viljan jauhamisen, jos myllyä käytettiin väärään aikaan. Ei siis ihme, että tontut pyrittiin pitämään hyvillä mielin. Vanhan kansan tapoihin kuului, että talon haltijat saivat oman osansa sekä joulusaunan löylyistä että jouluherkuista.

Kansainvälisestä historiasta

Suomalaisten tonttujen sukulaisia löytyy niin Pohjoismaista kuin muinaisesta Roomasta. Myös Suomessa tontuilla, jotka jo Mikael Agricola tunsi, on pitkä historia. Joulupukki sen sijaan on tonttuihin ja haltijoihin verrattuna uusi keksintö. Joululahjoja jakoi tiettävästi ensimmäisenä tanskalainen Joulunisse vuonna 1836. Harva tietääkään, että eurooppalaiset tontut kulkivat siirtolaisten mukana Tanskasta Amerikkaan. Tonttujen kansainvälinen historia lieneekin vähemmän tunnettua, ja olisin lukenut siitä mielelläni enemmän.

Suomessa tonttuja ovat tehneet tunnetuiksi niin Sakari Topelius kuin Juhani Aho. Jälkimmäinen suomensi ruotsalaisen tonttutarinan vuonna 1895 teoksessa Pikku Simon seikkailut joulu-iltana, ja joulutonttuja alkoi vilahdella Suomessa 1800-luvun lopulla enemmänkin. Korvatunturille joulupukki muutti vuonna 1927, mistä kiitos kuuluu kaikkien tuntemalle Markus-sedälle.

 Aikuisten Kunnas

Kirsti Manninen esittelee Tontun vuosi -teoksessa entisajan tavat ja uskomukset vuodenkierron mukaisessa järjestyksessä, ja painotukset on valittu asiantuntemuksella. Kirja noudattelee entisajan elämän rataa, jolloin arkisen aherruksen katkaisivat yhdessä koko kylänkin voimin vietetyt juhlapyhät. On huomattava, että joulun vietto aloitetaan vasta sivulta 138, joten kirja sopii mihin vuodenaikaan tahansa.

Tontun vuosi -kirjan rakenne on sellainen, että ensin esitellään juhlapyhä ja sen historia. Sitä seuraavat tietoiskut ovat kiinnostavia, vaikka eri fonttityyppien käyttö tuo hiukan sekavan vaikutelman. Niiden jälkeen tarjoillaan ruokahistoriaa ja -reseptejä. Kirjassa selvitetään sekä kalakukon historia että annetaan päivitetty ohje ruisleivän juuren säilyttämiseen, ja vielä ehtii tarkastaa ohjeet perinteiseen joulukoristeluunkin.

Tontun vuosi kertoo yllättävän laajasti arjen historiasta. Esimerkiksi saunan merkitystä selitetään varsin perusteellisesti. Totta on, että sauna on ollut suomalaisille keskeinen syntymästä kuolemaan ja sillä välillä. Manninen kertoo kuitenkin toisinaan enemmän kansanperinteestä kuin tontuista, jotka on otettu paikoin keinotekoisesti sivulauseessa mukaan. Yleisesti olisin kaivannut lisää tonttutarinoita.

Tontun vuosi on ikään kuin aikuisten versio Mauri Kunnaksen Tonttukirjasta, johon on lisätty enemmän kuin ripaus tietoa ja jätetty lorut vähemmälle. Siitä tulee mieleen myös kansanperinteen tallentaja Lauri Jäntin Auran Koskipirttiin sijoittuvat teokset. Tontun vuosi sijoittuu Kunnaksen ja Jäntin teosten välimaastoon. Kirsti Mannisen ja Aki Paavolan yhteistyönä on syntynyt vahvasti kansanperinteellä höystetty valokuvateos. Se on ennen muuta lahjakirja, jossa valokuvaajan sekä taittajan taidot ovat päässeet oikeuksiinsa. Paavolan viimeistä yksityiskohtaa myöten perinteitä kunnioittavat kuvat vetävät vertoja jopa Kunnaksen mainiolle kuvitukselle. Kuvat ovat läpi kirjan tunnelmallisia, ja yksi kauneimmista kuvista on Tyynelän jouluisesta tuvasta.

Teoksen tarkoitus lienee esitellä tontun vuosi. Koska kansanperinne vie kuitenkin välillä tontuilta huomion, syntyy vaikutelma tontuilla kuvitetusta vuodenkierrosta. Kirjan nimi tulee toisinaan tekstiä selvemmin esiin isoissa kuvissa, joissa tontut ovat mitä keskeisimmällä sijalla vuodenkierron mukaisissa tehtävissä. Tästä huolimatta Tontun vuosi on tarkoin harkitussa kokonaisuudessaan – niin kuin koko Tyynelä – pikkutarkasti toteutettu ja tyylilleen uskollinen viimeistä sivua myöten. Jo teoksen kannesta näkee, että ulkoasuun on panostettu niin kuin vain Maahenki taitaa.

Osa kulttuuriperintöä

Vaikka Tontun vuosi on kokonaisuudessaan oivaltava yhdistelmä perinnettä, jäin pohtimaan sen viestiä. Oliko tarkoitus toivottaa kaikki tontuista kiinnostuneet tervetulleeksi Tyynelään, saada tonttuja muuttamaan Tyynelästä kotien suojelijoiksi vai rakentaa uudenlainen kansanperinteen opaskirja? Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa viesti saavutti lukijan. Ainakin itse lähtisin heti tutustumaan Tyynelään.

Kirsti Manninen on Vilkunansa ja Vuorelansa lukenut. Kerronta on sujuvaa ja asiantuntevaa, ja Manninen tuo myös paikallisuutta kiinnostavasti esiin. Joulun kausiteos sopii kaikille kansanperinteestä kiinnostuneille. Koska se on käännetty ruotsiksi ja englanniksi, se on mainio opas suomalaisiin perinteisiin. Vaikka teos ei tuonut sinänsä uutta tietoa vähänkin vanhoista tavoista tietäville, se yhdisti kansanperinteen uudella tavalla tunnelmalliseen kuvitukseen. Lisätietoa kaipaaville on kirjan lopussa lueteltuna kansatieteen klassikot.

Tontun vuosi on itsessään osa suomalaista kulttuuriperintöä, mutta vielä enemmän sitä on itse Tyynelä. Koska tontut ovat kuuluneet entisajan ihmisen elämänpiiriin läpi vuoden, niitä voisi hyödyntää sopivin kohdin esimerkiksi museopedagogiikassa, kuten on tehty vaikkapa Virtain Perinnekylän draamaopastuksissa.