Mitä on hiljaisuuden kokeminen ja mistä hiljaisuutta voi löytää? Hiljaisuutta etsimässä -kirjoituskokoelmassa asiaa pohtii varsin kirjava joukko hiljaisuuden ja äänen kanssa tekemisissä olevia ja/tai hiljaisuuden tärkeäksi kokevia suomalaisia. Aihetta lähestytään seitsemäntoista kirjoittajan voimin. He ovat helsinkiläisen hautausmaan vahtimestari Hannu Aho, kansanedustaja Arja Alho, kosmologian professori Kari Enqvist, psykiatri Mirjam Kalland, muusikko Asko Keränen, taidegraafikko Inari Krohn, toimittajat Marja Kuparinen, Eino Leino ja Ilkka Malmberg, runoilija Niilo Rauhala, dosentti ja tietokirjailija Eeva Ruoff, kulttuuriministeri Tanja Saarela, sosiologian professori M’hammed Sabour, diplomiviulisti Olavi Sariola, Munkki Serafim, kirjailija Antti Tuuri ja tiedetoimittaja Riitta Vauras.

Kirjan mukaan hiljaisuutta voi löytää muiden muassa uskonnollisesta hartaudesta ja Jumalasta, mietiskelystä sekä ikiaikaisen luontoyhteyden uudistamisesta. Hiljaisuutta haetaan oman itsen mikrokosmoksesta ja sen vastapainona ulkoisesti haastavista olosuhteista, vuoristosta maailman katolta ja meren uumenista. Hiljaisuus todetaan merkitykselliseksi lapsen kasvamisessa aikuisuuteen, minkä lisäksi luonnon hiljaisuus asetetaan vastakkain urbaanin melun kanssa.

Toimittaja Tommi Sarlin kertoo esipuheessa, kuinka kirja on suunniteltu ajatuksia herättäväksi matkakumppaniksi, jonka voi avata missä vain, kun tarvetta tai kiinnostusta ilmenee. Tällaisena useista erilaisista teksteistä koostuva ja helppolukuinen teos puoltaa hyvin paikkaansa ja on varsin mukiinmenevä johdatus monitahoiseen aiheeseen. Tieteellinen näkökulma ääniin ja äänettömyyteen puuttuu, lukuun ottamatta Kari Enqvistin valaisevaa Äänetön, ääretön avaruus -kirjoitusta. Se paljastaa avaruuden hiljaisuuden kovaäänisen alkulähteen.

Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi kirja kertoo kulttuurisesta ja opitusta äänettömyydestä ja äänenkäytöstä. Kiintoisaa on myös se, millä tavalla hiljaisuutta luodaan uudelleen ja kierrätetään tekstin tasolla. Ilkka Malmberg tarinoi suomalaisen hiljaisuuden arvostamisesta sosiaalisessa kanssakäymisessä, joka on opittu osittain kansallisen kirjakaapin päälle nostettujen merkkiteosten hahmoilta: jukolalaisilta ja pentinkulmalaisilta sekä muilta fiktiivisiltä romaanihenkilöiltä. M’hammed Sabourin tekstissä kuvataan Casablancan äänimaisemassa eläneen sopeutumista pohjoiskarjalaiseen luontoon ja kulttuuriin ja sitä, kuinka kirjoittaja ihailee suomalaisen luonnon rauhaa, mutta ei ole tottunut ”talven luomaan omalaatuiseen hiljaisuuteen luonnossa ja ihmisissä”. Virkistävä ja stereotypioita pöllyttävä toteamus, johon on helppo yhtyä. Suomalainen luonto ei näyttäydy kaikille pelkästään elvyttävänä ympäristönä vaan myös kuolemanhiljaisena ahdistuksen tyyssijana. Rock-muusikko Asko Keränen tunnustaa, että hiljaisessa Utajärven kunnassa varttuneelle kovaäänisenä tunnetun Ramones-yhtyeen musiikki toimi elämää selkeyttävänä ja säilyttävänä tekijänä. Äänten tekijä ymmärtää, että ilman hiljaisuutta musiikkia ei saa järjestettyä.

Totuttuja kaunis-ruma/hiljainen-meluisa -dikotomioita rikkovat tekstit ovatkin kirjan parasta antia. Samoin kirjoitukset, joissa kerrotaan hiljaisuudesta asiaa suureen ääneen alleviivaamatta. Nämä kaikki avaavat kuulijan korvat havaitsemaan ääniympäristöstä uutta estetiikkaa ja jättävät lukijalle oivaltamisen riemun. Eeva Ruoffin Kaupunkipuiston keveä rauha -tekstin tarkkakorvainen kuuntelija liikkuu luontevasti kaupungin ja harvemmin asuttujen alueiden väliin jäävällä hiljaisuuden saarekkeella. Runoutta arvostavan kirjoittajan ansiokkaasta tekstistä puuttuvat voimakkaat vastakkainasettelut, vaikka rivien väleistä voikin lukea kommentointia äänimaiseman toisiaan korvalle lyövistä elementeistä. Mainio on tarina meluisasta Lausannesta, jossa perhe avasi rauhaisan yksityisen puistonsa yleisölle. Sinne on pääsy kielletty koirilta ja lapsilta. Riitta Vauras puolestaan kertoo kauniisti ja ehkä hieman kaihoisastikin tilojen, paikkojen ja ihmisten muuttumisesta. Luopumisen tunnelmakuvien päätteeksi jouluyön pyhättö löytyy käytöstä poistetulta kaatopaikalta.

Hiljaisuutta etsimässä -kirjan vahvuus on sen subjektiivisuudessa. Henkilökohtaiset kirjoitukset avaavat lukijalle uusia polkuja äänten ja hiljaisuuksien löytämiseen. Omakohtaiset kokemukset sallivat ankaratkin rinnastukset miellyttävien ja epämiellyttävien ympäristöjen välillä. Monelta taholta kirjan teemaa tarkastelevista teksteistä voi haltioitua ja peilata niihin oman elämänsä tuntoja ja kokemuksia. Analyyttisella lukutavalla kirjasta taas ammentaa toistensa kanssa ristiriitaisia diskursseja hiljaisuudesta ja kirjoittajien suhteesta ääniympäristöönsä. Teksteistä ilmenevä hiljaisuus rakentuu vähistä äänistä ja äänettömyydestä, mutta myös äänekkyydestä ja ääneen liittyvistä kulttuurisista tekijöistä.