Uusien arkistolähteiden ja muiden lähdemateriaalien avautumisen myötä on maassamme käyty viime aikoina vilkasta dialogia kylmän sodan aikaisen historian uudelleentulkinnoista. Viimeisin puheenvuoro tähän keskusteluun on valtiotieteen tohtorin Jukka Seppisen teos Neuvostotiedustelu Suomessa 1917 – 1991. Seppisellä on ollut neuvostotiedusteluun oma erityinen näkökulmansa, sillä hän toimi useamman vuoden ajan ulkoasiainministeriön poliittisen osaston virkamiehenä – omien sanojensa mukaan ”operatiivisessa kontaktissa neuvostoliittolaisten kanssa”. Nyt julkaistu tutkimus perustuukin Seppisen mainostamaan ”kokemusperäiseen elementtiin”, johon tosin liittyy sekä hyviä että huonoja puolia: etuna voi olla se, että tutkija tuntee tutkimuskohteensa perinpohjaisesti, haittana taas se, että liian läheinen suhde kohteeseen voi haitata tutkimuksen objektiivisuutta.

Seppinen on aikaisemmin julkaissut mm. Ahti Karjalaisen, Johannes Virolaisen ja Urho Kekkosen poliittiset elämänkerrat. Tämänkertainen tutkimus ei ole ainakaan vähemmän kiistanalainen kuin tutkijan aikaisempi tuotanto.

Keskustelua herättävässä teoksessaan Seppinen pyrkii osoittamaan, että Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen syntyneen uuden neuvostotasavallan keskeisenä tavoitteena oli levittää kommunismin ja vallankumouksen aatetta kaikkialle Suomeen. Tämän työn instrumenttina toimi Neuvostoliiton tehokas tiedustelu- ja vakoilukoneisto. 1900-luvun alkupuolella salaisessa toiminnassa oli mukana useita tunnettuja suomalaisnimiä politiikan ja kulttuurin alalta, kuten Hella Wuolijoki ja Hertta Kuusinen. Alkuaan Tšeka -nimisenä tunnetun ja vuonna 1954 KGB:ksi nimetyn tiedustelupalvelun yksi keskeisimpiä tehtäviä oli Suomen siirtäminen täydelliseen kommunismiin.

Neuvostotiedustelu Suomessa -teos pyrkii vakuuttamaan, että vallankumousstrategian edetessä KGB kykeni tunkeutumaan yhä syvemmälle suomalaiseen yhteiskuntaan. Se sai otteeseensa osia keskeisistä puolueista poliittisen kentän sekä oikealta että vasemmalta laidalta. Teoksen keskeisen väittämän mukaan pelko leimautumisesta neuvostovastaiseksi juurtui suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin vahvasti vaikuttavaksi tekijäksi. Nämä olettamukset perustunevat asianmukaiseen lähdekritiikkiin; Seppinen ainakin itse vakuuttaa teoksensa esipuheessa, että tutkimusote on objektiivinen ja että teoksessa esiintyviä ”henkilöitä käsitellään neutraalissa hengessä”.

Mahdollisista objektiivisuuteen liittyvistä puutteista huolimatta tutkimus sinällään perustuu kattavaan arkistomateriaaliin. Tutkijan työssään käyttämät lähteet ovat peräisin pääsääntöisesti suomalaisista arkistoista kuten Kansallisarkistosta, Kansanarkistosta, UM:n arkistosta, Tasavallan presidentin arkistosäätiöstä (UKK), Keskustan ja maaseudun arkistosta, Porvarillisen työn arkistosta, Työväen arkistosta, Suojelupoliisin arkistosta ja Suomen Pankin arkistosta, mutta myös joukosta ulkomaisia arkistoja lähinnä Venäjällä, Ruotsissa ja Saksassa. Arkistolähteet sekä muu lähdemateriaali sanomalehtineen, painamattomine lähteineen ja tutkimuksineen riittää vastaamaan asetettuun ongelmaan, mutta lukija jäänee pohtimaan sitä, onko Seppinen kuitenkin sortunut lähteiden ylitulkintaan?

Neuvostotiedustelu Suomessa on pitkään aikajänteeseen perustuvaa historiantutkimusta. Teoksen aikarajaus alkaa vuodesta 1917, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (Nkp) käsikassarana tunnettu Tšeka aloitti toimintansa ja päättyy vuoden 1991 lokakuuhun, jolloin Neuvostoliitto oli jo hajonnut ja KGB lakkautettiin vähin äänin. Tutkimuksen rakenne on kolmijakoinen: vuoden 1917 vallankumouksesta toisen maailmansodan loppuun ulottuvassa ensimmäisessä osassa kuvataan neuvostotiedustelun alkuvaiheet ja toiminnan keskeiset vaikuttajat. Paasikiven aikakauden alusta 1950-luvulle ja Stalinin kuolemaan saakka ulottuva toinen osa keskittyy SKP:n pitkään oppositiokauteen ja 1930-luvun vasemmistoradikaalien sodanjälkeisiin kohtaloihin. Tutkimuksen sivumääräisesti laajimman kokonaisuuden muodostaa teoksen kolmas osa ”KGB:n aikakausi 1954 – 1991”, josta Seppisellä on epäilemättä ollut eniten arkistomateriaalia käytössään ja jossa hän on saattanut vaivattomasti hyödyntää tutkimustyön ”kokemusperäistä elementtiä”.

Laajan aikarajauksensa ja runsaan lähdemateriaalinsa avulla tutkimus pyrkii valottamaan Nkp:n toimintaa Suomessa usealta eri kantilta. Puoluetason ja työväenluokan lisäksi Seppisen tarkastelussa ovat mukana 1960- ja 1970-lukujen yliopisto- ja tiedemaailma, kulttuurielämä sekä valtionhallinto, jotka joutuivat usein ”naiiviuttaan vallankumouksellisen toiminnan välikappaleiksi”. Teoksen kunnianhimoinen pyrkimys temaattisesti laajaan kokonaisnäkemykseen ja eräänlaiseen ”totaalihistoriaan” selittää osaltaan sen, miksi aihetta ei voi tiivistää paljoakaan alle 800:n sivun.

Neuvostotiedustelu Suomessa -teoksen tavoitteena on korjata aikaisemman tutkimuksen tarjoamia käsityksiä Suomeen kohdistuneesta neuvostotiedustelusta. Tekijän mukaan ”monet Suomessa toimineet KGB-asiamiehet ovat julkaisseet muistelmia”, joiden taso on valitettavan kirjava. Näiden kirjoitusten ”motiivit ovat hyvin erilaisia, alkaen varsin kevyestä ja harhauttavasta selkeyttävään, paikoitellen jopa totuudenmukaiseen kirjoitteluun. Mutta kaiken sisällä parhaastakin löytyy kaunisteleva elementti, aitoon tšekistiseen henkeen”. Tässä suhteessa Seppisen tutkimusta voitaneen pitää eräänlaisena pioneerityönä. Toisaalta on kuitenkin vaikea arvioida, kuinka paljon tutkimuksen onnistuu korjata aikaisempien selvitysten ja muistelmapitoisen aineiston käsityksiä Suomeen kohdistuneesta KGB-tiedustelusta. Jo nyt on kuitenkin selvää, että keskustelua teos ainakin tulee herättämään.

Neuvostotiedustelu Suomessa on yksityiskohtaista työtä. Sen vahvuuksiin kuuluu perusteellinen lähteiden käyttö ja monipuolisten, osittain uusienkin näkökulmien nostaminen mukaan siihen keskusteluun, jota Suomen ja Neuvostoliiton suhteista on viime aikoina käyty. Teoksen heikkoutena puolestaan voidaan pitää sitä, ettei se täysin pysty vakuuttamaan lukijaa siitä, ovatko tutkijan tekemät tulkinnat tieteellisesti perusteltavissa. Toisen ongelman muodostaa se, onnistuuko teos toteuttamaan lupaamaansa ”neutraaliutta” käsittelemiensä henkilöiden suhteen. Tutkimus sisältää huomattavan laajan listan henkilöistä, joiden Seppinen olettaa toimineen Ulkoasiainministeriössä KGB:n ”vakoojina”. Viidenkymmenenkolmen 1970 – 1990 -lukujen aikana ulkoministeriössä työskennelleen virkamiehen vaiheita kuvaava luku sisältää huomioita, jotka eivät välttämättä noudata puolueettomuuden vaatimusta. Seppisen mukaan ulkoministeriön virkamiesten keskuudessa ”Kontakti KGB:hen ymmärrettiin urakehityksen tukipuuna”. Tekijä painottaa, että KGB:n kanssa lähemmissä yhteyksissä olleet virkamiehet myös etenivät virkaurallaan muita nopeammin.

Seppisen tulkinnan mukaan Nkp ja sen operatiivinen elin KGB saivat kylmän sodan edetessä pitävän otteen Suomen kaikista merkittävistä poliittisista toimijoista. Kotimaisista puolueista Seppinen tarkastelee ennen kaikkea SKP:tä, jossa vallankumous oli sekä ’stalinistien’ että enemmistönä olleiden ’saarislaisten’ tavoitteena. Voimakasta kritiikkiä saavat osakseen myös Suomen valtioneuvosto sekä kolmen valtiomahdin – lainsäädännön, toimeenpanovallan ja tuomiovallan – edustajat. Seppisen mukaan Suomi selvisi Neuvostoliiton ajasta länsimaisena, mutta ”nilkutellen, alueita menettäneenä, nöyryytettynä” ja pahasti suomettuneena, koska ”Suomen puoluepolitiikka ja yhteiskunta olivat täynnä ulkopolitiikan harrastelijoita”. Kaikki halusivat olla ”ulkopoliittisesti luotettavia”. Tutkijan mukaan tämä kävi meille suomalaisille kalliiksi. Seppisen teoksessaan päästelemä kovasanainen teksti pistänee monien huumorintajun koetukselle, vaikka tekijä lopuksi – kaiketi jonkinlaisena lohdutuksena – toteaa, että Neuvostoliiton ja KGB:n kadotessa maailmanhistorian sivuilta ”historia kuitenkin jatkaa kulkuaan, eikä sillä ole tässä mielessä loppua”.