Kenialaisen Nais Masonin (synt. 1960) omaelämäkertaa Toivoa (alk. Meine Kraft ist die Hoffnung) on mahdotonta lukea neutraalisti, liikuttumatta. Kirja vie tunneasteikon ääripäihin: se saa lukijan ärsyyntymään, ihastumaan, raivostumaan, hämmästymään, kunnioittamaan. Masonin elämäntarina on täynnä tuskaa ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta silti myös toivo pysyy jatkuvasti läsnä. Se säteilee Masonista itsestään. Hän on ollut taistelija koko ikänsä. Upea, rohkea, määrätietoinen nainen.

Mason aloittaa tarinansa aivan alusta eli hetkestä, jolloin hän putkahti maailmaan tomuisella maantiellä Keniavuoren varjossa. Synnytyssairaalaan oli matkaa vielä pari mailia. Jo ensiparkaisullaan tämä pieni tyttö osoitti olevansa selviytyjä.

Valtaosan lapsuudestaan Mason vietti äitinsä sukulaisten luona Rift Valleyn maakunnassa. Hänen vanhempansa olivat lähteneet opiskelemaan Yhdysvaltoihin, mikä oli tuohon aikaan vielä varsin harvinaista kenialaisille. Lapsuusvuosiaan Mason kuvaa lämmöllä: elo isoäidin ja tätien luona oli huoletonta ja onnellista. Murheita tytön elämään alkoi tulla, kun hän alakouluikäisenä muutti Amerikkaan vanhempiensa luo. Perillä ei odottanutkaan idyllinen perhe-elämä, vaan vieraalta tuntuvien vanhempien rakoileva avioliitto. Naisin isä muuttikin pian pois kotoa uuden naisensa luo, ja hänen äitinsä kuoli sydänsuruihin. Nais oli tuolloin 15-vuotias. Isä lähetti Naisin pikaisesti takaisin Keniaan: ”Sinusta on vähitellen varttumassa nuori nainen. Ei ole hyvä, jos unohdat, mitä kenialaiset perinteet vaativat sinulta.” Isä oli etäinen ja ankara; mies, jolle oli turha sanoa vastaan. Naisin unelma Yalen lakiopinnoista mureni. Nais suoritti lukio-opinnot Keniassa, toimi jonkin aikaa opettajana ja hakeutui sitten kirjanpitokurssille Nairobiin, jossa hän tapasi myös tulevan aviomiehensä Muugin. Avio-onni jäi kuitenkin lyhyeksi. Muugi kolusi baareja yöt läpeensä, petti ja hakkasi vaimoaan. Lopulta mies tartutti vaimoonsa HI-viruksen.

Niin tuttu tarina, eikö vain? Näitä tarinoita me olemme tottuneet kuulemaan kehitysmaista jatkuvasti. Nainen uhrina, voimattomana, miesten armoilla. Masonin tarina ei kuitenkaan lopu tähän, ei sinne päinkään. Hän aloittaa taistelun aidsia vastaan – ja se taistelu on paitsi henkilökohtainen, myös yhteiskunnallinen.

Vuonna 1994 Mason perustaa kahden muun hiv-positiivisen naisen kanssa Women Fighting AIDS in Kenya -järjestön. Sen tavoitteena on paitsi tukea hivin/aidsin kanssa kamppailevia naisia, myös tehdä valistustyötä. Joka päivä Mason tapaa naisia, joiden tarinat muistuttavat hyvin paljon hänen omaansa. Hän puhkuu voimaa ja päättäväisyyttä: tällaiset tarinat on saatava loppumaan! Mason paiskii ympäripyöreitä päiviä tärkeän asian hyväksi, ja se huomataan pian myös maailmalla. Hänet valitaan mm. Afrikan suurimman naisten aids-järjestön Society for Women and Aids in African varapuheenjohtajaksi.

Mason on suurenmoinen esimerkki siitä, miten pitkälle tahdonvoimalla – ja kovalla työllä – voi päästä: nykyään hän työskentelee WHO:n ja UNICEFin palveluksessa ja on yksi maailman tunnetuimmista aids-asiantuntijoista. Hän tekee rajusti työtä mm. sen eteen, että tehokkaita aids-lääkkeitä saataisiin kylliksi myös köyhiin maihin. Vaikka yli puolet koko maailman hiv-positiivisista elää Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, valtaosa tehoavista lääkkeistä on ainoastaan länsimaalaisten ulottuvilla. Tämä epäoikeudenmukaisuus saa Masonin vihaiseksi, tietenkin. Miten on mahdollista, että ihmiset voidaan jakaa lääkkeiden arvoisiin ja arvottomiin? Nykyään tilanne on jo hieman parempi, sillä rankan painostuksen alla lääketeollisuus on ryhtynyt valmistamaan edullisempia kopiolääkkeitä köyhiä maita varten. Työtä on silti yhä paljon.

Mason kirjoittaa vetävästi. Hän kertoo oman tarinansa kaunistelematta ja surkuttelematta. Hän ei arastele nostaa esiin asioita, jotka ovat olleet pitkään tabuja hänen kotimaassaan. Hän kirjoittaa avoimesti perheväkivallasta, nuorten tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, seksivalistuksen puutteesta, naisten oikeuksien polkemisesta. Ja tietenkin aidsista – asiasta, josta koko Afrikka on vaiennut pitkään.

Masonin omaelämäkerta sykkii nimensä mukaisesti toivoa, mutta myös aitoutta, sitkeyttä, anteeksiantoa. Se on osoitus siitä, ettei hivin tarvitse olla välitön kuolemantuomio – ei edes Afrikassa. Tarvitsemme vain lisää sellaista asennetta, mitä Masonilla on. Pois häpeä ja piilottelu, tilalle avoimuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus.