Hannu Rautkallion Holokaustilta pelastetut on tärkeä uusi teos Suomen holokaustia käsittelevässä kirjallisuudessa. Tutkielman hyväksyttävä perusväite pohjautuu ajatukseen että Suomi on holokaustinen poikkeus. Kirja pohjautuu Rautkallion aikaisempaan tutkimukseen Suomen yhteyksistä holokaustiin, Ne kahdeksan ja Suomen omatunto (1985). Uutta tietoa Rautkallio on kaivanut esille niin koti kuin ulkomaisista arkistoista. Tärkein tieto Suomen kannalta on se, että Suomessa olikin enemmän juutalaisia pakolaisia kuin on aikaisemmin uskottu.

Pääpaino tässä puheenvuorossa on kuitenkin kirjan ensimmäisessä osassa, koska toistaiseksi en ole huomannut kenenkään kommentoivan nimenomaan kirjan tätä osaa. Tuntuukin, että se on leimattu vain varsin neutraaliksi yleiskatsannoksi. Rautkallion analyysissä on kuitenkin paljon huomautettavaa, erityisesti koskien hänen ajatusrakennelmaansa holokaustin ainutlaatuisuuden osalta.

Teoksen takakansi lupaa että “kirja on ensimmäinen uusimpaan tutkimukseen perustuva suomeksi julkaistu kokonaisesitys holokaustista.” Tämä on liikaa luvattu. On kyllä totta, että suomeksi ei ole aikaisemmin kirjoitettu yleisesitystä holokaustista. Toisaalta, tämä kirja ei myöskään ole mikään yleisesitys jo pelkästään siitä ymmärrettävästä syystä että yhden kirjan lehdillä on vaikea antaa kokonaisesitys. Ennemminkin, tämä ns. yleisesitys on muokattu niin että se tukee kirjoittajan näkemystä Suomea koskevan osion kohdalla (tästä lisää myöhemmin). Vähemmän ymmärrettävää on, että Rautkallio ei ole ottanut kaikkia uusimpia holokaustin aatevirtauksia huomioon, vaikka kirjan takakansi tämän lupaa.

Rautkallion yleisosa esittelee lähes kaikki tärkeimmät viime vuosikymmeninä vallinneet holokaustitutkimuksen teemat, jättäen holokaustin kronologian ja faktat vähemmälle huomiolle. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä kirjan alkuosio, joka käsittelee holokaustin historian historiankirjoitusta palvelee tarkoitusta: Rautkallio pyrkii osoittamaan miten Suomen holokaustinen kokemus on jäänyt vähälle huomiolle koska se ei sovi holokaustin standardiesitykseen. Tässä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Suomi todellakin on holokaustinen poikkeus ja sellaisena sitä tulee myös arvioida. Mielipiteeni kuitenkin eroaa siinä miten hän on perustellut holokaustin ainutlaatuisuuden. Hän luo mielikuvan että kaikki holokaustitutkijat hyväksyvät tapahtuman ainutlaatuisuuden ja suunnitelmallisuuden (s.17). Rautkallion analyysi on vakuuttavaa ja maallikkoon varmasti purevaa. Hänen historiallinen rekonstruktio kuitenkin horjuu, koska hän on jättänyt täysin huomioimatta 2000-luvun alussa voimaa saaneen suuntauksen holokaustin tutkimuksessa mikä pyrkii siirtymään eteenpäin holokaustin ainutlaatuisuudesta kiinnipitävästä teesistä. Monet uudemman sukupolven holokaustitutkijat, myös juutalaiset, tunnustavat että holokaustia ei voida pitää ainutlaatuisena tapahtumana. Esimerkiksi Dan Stone kirjoittaa että ”…mikäli kansanmurha halutaan ymmärtää historiallisena ilmiönä, holokaustia ei voida pitää ainutlaatuisena, vaan osana historiallista jatkumoa.” (Dan Stone, ‘The Historiography of Genocide: Beyond ‘Uniqueness’ and Ethnic Competition’, Rethinking History 8 (1), 2004, s. 128). Myös A.D. Moses ja E.D. Weitz hyväksyvät holokaustin vain yhtenä, vaikkakin merkittävänä, kansanmurhana. Se, että vain Elie Wieselin ja Yehuda Bauerin ortodoksisille mielipiteille (holokausti on ainutlaatuinen ja välttämätön) on annettu suuri painoarvo Rautkallion analyysissa todistaa aiheen yksipuolisesta käsittelystä. Nämä kirjoittajat ovat viimeaikoina vetäneet puoleensa lisääntyvää kritiikkiä.

Yleisellä tasolla Rautkallio tarjoaa helposti hyväksyttävän ajatusrakennelman miksi holokausti ei ole ainutlaatuinen. Vertailu Stalinin tekojen ja holokaustin kesken varmasti puree Suomessa. Kun holokaustin uhrit rinnastetaan Stalinin terrorin vaatimiin uhreihin, huomaamme että Neuvostoliiton tyrannia olikin huomattavasti verisempi ja kesti kauemmin kuin holokausti. Näin ollen, voimmekin kysyä mikä holokaustissa on niin ainutlaatuista? On kuitenkin todettava että tämä on relevantti kysymys. Kun viime vuosina kansanmurhien tutkimus on lisääntynyt, onkin aiheellista kiinnittää huomiota myös muihin kansanmurhiin kuin holokaustiin, ja nimenomaan kysymykseen, miksi Stalinin terrorista yhä ollaan haluttomampia puhumaan kuin holokaustista?

Rautkallion mukaan syy on siinä että holokaustista on tullut universaali ilmiö. Toisin sanoen, “holokaustin syyllisyys on jaettu maailmanlaajuisesti” ja tämä piirre on “viime vuosina eri maissa vain korostunut muiden kansanmurhien kustannuksella”(s.22). Asia on todellisuudessa juuri päinvastainen. Viime vuosina historiankirjoitus, kuten jo edellä lyhyesti valaisin, on yhä suuremmassa määrin siirtynyt tunnustamaan holkaustin vain yhtenä kansanmurhana. Eräät tutkijat, kuten esimerkiksi D. Stannard kirjassaan American Holocaust: The Conquest of the New World (1992) on argumentoinut että kaikista 1900-luvun kansanmurhista mikään ei tullut yhtä lähelle niin suuren osan viattomien ihmisten tuhoamisessa kuin aikaisemmin toteutettu Amerikan Intiaanien kansanmurha. Stannard kuuluu toiseen ääripäähän kuin holokaustin ainutlaatuisuuden kannattajat. Näiden kahden ääripään välille on myös ilmaantunut ‘keskitie’, eräänlainen synteesi, mikä on jättänyt kysymyksen ainutlaatuisuudesta omaan arvoonsa, ja käsittää kansanmurhan osana maailmanhistoriallista realiteettia. Tämän koulukunnan mukaan jokainen kansanmurha on omalla tavallaan ainutlaatuinen, eikä uhrien (ja tutkijoiden) pidä kilpailla kenen kansanmurha on ‘pahin’ vaan työskennellä yhdessä paremman ymmärryksen luomiseksi kansanmurhien syistä ja seurauksista.

Syitä siihen, että holokausti on ‘se oikea kansanmurha’ on muitakin kuin tapahtuman universalisoiminen, kuten Rautkallio kertoo. Ensinnäkin, holokaustia käsittelevä lähdeaineisto on ollut monilta osin käytettävissä jo 1940-luvun lopulta, kun Stalinin terroria käsittelevät vanhat Neuvostoliiton arkistot ovat vasta avautuneet, tai ovat avautumassa. Toiseksi, voidaan sanoa että perimmäinen syy miksi Neuvostoliiton kansanmurhat (tai Afrikassa ja Aasiassa tapahtuneet) ovat edelleenkin vähäisen huomion kohteena on länsimaisen historiankirjoituksen perinteissä. Länsimainen historiankirjoitus on aina asettanut oman ympäristönsä tutkimuksen etusijalle. Natsi-Saksa kuuluu tämän tradition pariin, Neuvostoliitto ja Kolmas maailma ei. Holokaustin perspektiivistä katsottuna, länsimaisia tutkijoita on nimenomaan kiinnostanut miten Saksa, eurooppalaisen sivistyksen ja modernisoitumisen sydämessä, kykeni näin laajamittaiseen kansanmurhaan. Kokonaisuudessaan on todettava että laimeasta mielenkiinnosta kärsivät myös monien itämaisten kulttuurien tutkimus, koska nämä eivät sovi perinteiseen teleologiseen länsimaiskeskeisyyttä korostavaan historiankäsitykseen. Paradoksaalista on että Suomen historia länsimaisesta (lähinnä Anglo-Amerikkalaisesta) perspektiivistä katsottuna kuuluu tähän piiriin. Osittain tämän johdosta myös Suomen rooli holokaustissa tuntuu olevan väärin ymmärretty.

Rautkallio argumentoi että holokaustin kansainvälistäminen on mennyt niin pitkälle että jopa Ruotsi, jolla ei ollut minkäänlaisia yhtymäkohtia holokaustiin tuntuu potevan “kollektiivista syyllisyyttä.” Tässä teemassa hän on kyllä tavallaan oikeassa, mutta on aivan väärin olettaa että kukaan muu holokaustin tutkija ei olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Tälläinen mielikuva syntyy helposti koska Rautkallio korostaa analyysissään holokaustin välttämättömyyttä ja ainutlaatuisuutta. Eikö sitten kaikki holokaustihistoriotsijat ole mielissään että tragedian tuntemus on universaali ilmiö? Ei ollenkaan. Viime vuosina myös tämä aihe on ollut kiivaan tutkimuksen kohde, etenkin Yhdysvalloissa. Monet holokaustitutkijat ovat huolissaan äärimmäisistä iskulauseista kuten ‘abortti on holokausti’ tai siitä tosiasiasta että esimerkiksi Washington D.C:ssä on holokaustimuseo, mutta ei ‘orjuusmuseota’. Samoin Amerikkalaisten tietoisuus mantereen alkuperäisväestöön kohdistuneista kansanmurhista on hyvinkin niukkaa. Nyt todetaankin ironisesti että ‘there is no business like shoah business’ (shoah on hepreankielinen termi holokaustille).

Mitä Ruotsin tapaukseen tulee niin Ruotsillahan oli paljonkin kaupallisia suhteita natsi-Saksaan. Rautkallio kyllä tämän tunnustaa. Eikö siksi olekin luonnollista että myös nämä ruotsin historian epämiellyttävät kohdat tutkitaan? Onko niiden tutkiminen sama asia kuin kollektiivisen syyllisyyden poteminen? Kun luodaan katsaus ns. sivustakatsojiin (bystanders), niin on huomautettava että Rautkallion mainostama ‘universaali syyllisyys’ on myös tämän alueen saralla ollut vilkkaan uudelleenarvioinnin kohde. Lähinnä Britanniassa, Sveitsissä ja Ruotsissa ollaan reagoitu tätä tendenssiä vastaan, koska se tuntuu yhdistävän niin Liittoutuneet, puolueettomat, natsi-Saksan miehittämät valtiot kuin myös aktiiviset holokaustin yhteistyökumppanit yhteen ja samaan kategoriaan.

1990-luvulla muutamia Sveitsin ja Iso-Britannian pankkeja vastaan nostetut kanteet ja korvausanomukset syyttivät nimenomaan näiden valtioiden osallistuneen holokaustiin. Taloudellinen hyöty tietenkin liitettiin natsien ekonomiseen sotaan juutalaisia vastaan. Näin ollen näyttikin että ‘sivustakatsojat’ olivatkin osaltaan auttamassa holokaustin toteuttamisessa. Sivustakatsojien reaktio näitä syytteitä vastaan nousikin nimenomaan siitä syystä että liian usein näiden valtioiden osallisuutta holokaustiin arvioitiin samoista lähtökohdista kuin natsi-Saksan tai sen miehittämien valtioiden. Tätä viimeaikaista nyanssia Rautkallio ei ole ottanut huomioon. Brittitutkija Tony Kushner muistutti jo vuonna 1994, lainaten Iso-Britannian ulkoministeriön virkailijan sanoja vuodelta 1945 että: ‘Hänen Majesteettinsa Hallitus [Iso-Britannian hallitus] ei ollut vastuussa lukemattomien juutalaisten kuolemasta ja kärsimyksistä. Natsit olivat.’(Tony Kushner,The Holocaust and Liberal Imagination, s.1).

Holokaustilta pelastetut -kirjan Suomea koskeva osuus on ehkä sikäli hienoinen pettymys, että Rautkallio ei ota juurikaan kantaa Elina Sanan vuosi sitten julkaisemaan teokseen Luovutetut (tosin jo vertaamalla näiden teosten tarkoituksella valikoituja otsikoita saadaan mielikuva niiden esittämistä näkemyksistä).Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, koska Rautkallion ja Sanan valitsemat aihepiirit ovat rinnakkaiset, vaikkakin molemmat alat yhtyvät siinä, että ne pureutuvat sodan ajan Valtiollisen poliisin ja Gestapon väliseen yhteistyöhän.

Rautkallion mittavat arkistotutkimukset ovat tuoneet myös uutta tietoa. Erityisen tärkeä tieto on se, että juutalaisia pakolaisia olikin Suomessa enemmän kuin on aikaisemmin luultu (huomaa analogia Elina Sanan argumentin kanssa, että Saksaan luovutettuja oli enemmän kuin oltiin uskottu). Toinen mielenkiintoinen uusi löytö koskee Arno Anthonin kirjettä Gestapon päällikko Müllerille jonka mukaan vain Walter Cohen oli ‘korvamerkitty’ luovutettavaksi. Myös Valpon ja Helsingin juutalaisen seurakunnan välinen yhteistyö on uusi ja mielenkiintoinen näkökulma nimenomaan Valpon helposti antisemiittiseltä vaikuttavaa taustaa vastaan.

Kansainvälisestä holokaustin tutkimuksen näkökulmasta Rautkallion Suomea käsittelevä osuus on nimenomaan haastava. Kirjan mielenkiintoinen teesi kumpuaakin kirjoittajan argumentista että Saksa oli varsin välinpitämätön Suomen juutalaisten suhteen. Tämä argumentti on haasteellinen siinä mielessä, että se kyseenalaistaa holokaustin ainutlaatuisuuden sen toteuttajien motivaation suhteen. Rautkallion mukaan Saksalaisilla ei ollutkaan aikomus tuhota Suomen juutalaisia. Hän etenee analyysissään varsin vakuuttavasti, osoittaen miten saksalainen juutalaisten tuhoa ajava byrokratia ei ollut juurikaan kiinnostunut Suomen juutalaisista. Rautkallion päätelmä “jos juutalaiskysymys olisi noussut Saksan Suomensuhteissa konkreettisemmin esille, se olisi tietysti hoidettu näiden [Gestapon ja Saksan rikospoliisin] natsi-Saksan laitosten toimesta…” (s.190) on vakuuttava. Näin ollen Suomen osuus holokaustin kuvauksessa nostattaakin ristiriidan mitä tutkimus ei ole toistaiseksi pystynyt ratkaisemaan.

Vaikka tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, Rautkallion oma argumentti on yliampuva ja hän, itse asiassa, ajautuu ristiriitaan omien näkemystensä kanssa: Todistellessaan natsi-Saksan osoittamaa laimeaa mielenkiintoa suomen juutalaisia kohtaan hän ei kiellä, etteikö kesällä 1942 juutalaisten kohtalosta ollut puhe. Tosin Himmlerin kyselyt kohtasivat muurin; Pääministeri Rangell lausui ‘Wir haben keine Judenfrage’ ja asiasta ei ollut sen jälkeen puhetta. Eikö tämä kuitenkin todista Saksan mielenkiinnosta Suomen juutalaisia kohtaan, olkootkin että Himmlerin vierailun päätarkoitus olikin aivan toinen? Entä jos Suomen hallitus olisikin ollut valmis juutalaisten luovuttamiseen? Tiedän että kysymys on kontrafaktuaalinen, ja sillä on vähän arvoa siinä mielessä, että ensinnäkin Suomen hallitus ei luovuttanut juutalaisia rotupoliittisista syistä (Valpon ja sisäasiainministeriön mukaan syy kahdeksan juutalaisen luovutukseen oli se, että heidän maassa oleskelusta oli suurta haittaa sotaa käyvälle valtiolle) ja toisekseen, Suomen hallitus ja kansa ei olisi moista ajatusta hyväksynyt. Kysymys voidaan kuitenkin esittää, koska se valottaa Rautkallion oman ajatusrakennelman ristiriitaisuutta. On mahdollista todeta, että mikäli Suomi olisi karkoittanut juutalaiset kansalaisensa, olisivat saksalaiset mielellään ottaneet heidät vastaan. Toisin sanoen Saksalla oli kyllä mielenkiintoa Suomen juutalaisia kohtaan vaikka niitä ei voimakkaasti esitettykkään. Tätä väitettä tukee myös se, että Suomen juutalaiset oli liitetty Wannsee konferenssin juutalaisluetteloon. Konferensissahan nimenomaan päätettiin ‘juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta.’ On kohtuutonta olettaa, että Suomen juutalaiset liitettiin luetteloon vain kosmeettisista syistä. Rautkallio mainitsee myös, että Saksalaisten omassa kirjeenvaihdossa oli kyllä puhetta Suomen juutalaisista (esim.s.224).

Syy siihen miksi ne kahdeksan luovutettiin marraskuussa 1942 on Rautkallion mukaan vain ja ainoastaan Walter Cohenin (s.347 ja 356-7). Hän etenee pedanttisen tarkasti osoittaen, jopa pitkästymiseen asti, miten tämä Pietarsaareen asettunut valelääkäri oli patologinen valehtelija ja kiinnostunut vain oman asemansa parantamisesta, muiden pakolaisten kustannuksella. Cohenin pidätyksestä lähti tapahtumat liikkelle, jotka viimein johtivat niiden kahdeksan luovutukseen.

Vaikkakin Rautkallio todistaa, että niiden kahdeksan juutalaispakolaisen luovutus oli Walter Cohenin toiminnan seuraus, on kuitenkin kohtuutonta vierittää syyllisyys kokonaan Cohenin niskoille, kun loppujen lopuksi asiasta päättivät ensisijaisesti Arno Anthoni ja Toivo Horelli. Heillä oli todellisia vaihtoehtoja Saksaan (Viroon) luovuttamisen sijaan. Tämä asia ei muutu miksikään oli Cohen sitten patologinen valehtelija tai puna-Valpon dokumentit kuinka väärennettyjä hyvänsä. Rautkallion kirja voidaankin käsittää Arno Anthonin (Valpon ja Sisäministeriön) puolustuspuheenvuoroksi.

Kokonaisuudessaan Holokaustilta pelastetut on tärkeä osa suomalaista holokaustia ja natsi-Saksan suhteita koskevaa historiankirjoitusta. Uskon, että se tulee olemaan perusteos tämän aihepiirin parissa. Vaikka tässä arvostelussa olenkin kriittisesti puuttunut kirjan nostattamiin tulkinnallisiin kysymyksiin, on kuitenkin todettava, että teoksen vahvuus on nimenomaan siinä, että sodan ajan poikkeuksellinen tilanne, sodan konteksti, on huomioitu. Näin kirja ei ole muuttunut jälkiviisaaksi puheenvuoroksi, saati moraaliseksi saarnaksi. Tästä syystä, tosin epäsuorasti, teos on tärkeä osa Elina Sanan sensaatiomaisten väitteiden lieventäjänä. Sota-ajan Suomi ei ollutkaan niin räikeä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkoja kuin Elina Sana väitti, varsinkin jos asiaa tarkastellaan Hannu Rautkallion tapaan historiallisesta perspektiivistä, missä aikalaistoimijoiden valintoihin liittyvät epävarmuudet on huomioitu.