Ensimmäisen maamme puutarhataiteen
yleisesityksen päätoimittaja on Mauno Häyrynen.
Johdantokappaleessa hän luo tiiviin katsauksen
Suomen puutarhataiteen vaiheisiin. Seuraavat viisi
osiota, kukin seitsemästä artikkelista koostuva,
keskittyvät sitten syvällisemmin tiettyyn teemaan.

Avausosiossa keskitytään kartanopuistoihin. Keskiajan
ja uuden ajan taitteessa alkoivat kartanoissamme
puutarhakokeilut. Maamme vanhimpiin
kartanopuutarhoihin kuuluvien Suitian, Brinkhallin ja
Mustion vaiheet käydään läpi. 1700-luvun
muotopuutarhan muuttumista 1800-luvun muodin
mukaiseksi maisemapuutarhaksi tarkastellaan
Herttoniemen ja Espoonkartanon puistojen kautta.
Geometrinen pohjakaava korttelijakoineen ja
symmetrisyys keskiakseliin nähden olivat
muotopuutarhan tyyli-ihanteita. Maisemapuutarha taas
suunniteltiin kulloisenkin maaston muotoja
hyväksikäyttäen.

Osiossa esitellään lyhyesti myös puutarhahistorian
tutkimuksen kenttätyömetodiikkaa. Päivi Lupin
puutarha-arkeologiaa Suomessa käsittelevälle
artikkelille olisi kuitenkin suonut lisää sivuja, vaikka
alan tutkimus maassamme ottaakin vasta ensi
askeleitaan. Kyse on kuitenkin puutarhojen entisöinnin
ja historiallisten vaiheiden selvittämisen kannalta
ratkaisevasta tieteenalasta.

Seuraavaksi käsitellään huviloita ja pihoja.
Pihapuutarhojen kehitys Porvoossa pohjautuu
keskiaikaiseen tonttijakoon. Anne Rihtniemi-Rauh
kertoo kuinka luonteeltaan erilaisten, mutta
lähekkäisten tonttien puutarhajärjestelyt ovat säilyneet
Porvoossa aina 1900-luvulle asti.

Pirjo Uinon Kultarantaa käsittelevässä kappaleessa
taas liikutaan monumentaalipuutarhassa, jonka
historiasta ei puutu dramatiikkaa. Pian valmistumisen
jälkeen rakennuttaja Alfred Kordelin ammuttiin ns.
Mommilan kahakassa. Arkkitehtonista tyyliä edustava
Kultaranta oli valmistuessaan ajan virtausten
mukainen. Tyyli oli suurta muotia vuosisadan vaihteen
Saksassa ja Englannissa.

"Presidentilliselle" puutarhalle arkisempaa
vastapainoa luo Ulla Salmelan katsaus
siirtolapuutarhakulttuuriin. Saksasta Tanskan ja
Ruotsin kautta kulkeutunut perinne juurtui Suomeen
1915, kun Porvoon siirtolapuutarha perustettiin. Pian
levisivät siirtolapuutarhat myös muihin kaupunkeihin.

Laitospuutarhoja käsittelevä osio vie lukijan
kasvitieteellisiin puutarhoihin sekä Valtionrautateiden
istuttamiin asemapuistoihin. Asemapuistoja alettiin
istuttaa 1870-luvulla. Vuonna 1900 oli puistoja jo 150 ja
eniten niitä oli 1960-luvulla, yli 500. Liikennepaikkojen
ja puutarhojen yhteiseen historiaan liittyy myös Timo
Suomisen kiintoisa artikkeli Saimaan kanavan
ympärille kehkeytyneestä valtavasta
maisemakokonaisuudesta.

Hietaniemen hautausmaa edustaateoksessa viimeisiä
leposijoja puistoineen. Hautausmaita olisi voinut
käsitellä kattavamminkin. Ranja Hautamäen artikkeli
on opuksen ainoa hautausmaapuistoille omistettu.
Sinänsä ansiokas kuvaus Hietaniemestä olisi
kaivannut rinnalleen aihetta laajemminkin valottavan
silmäyksen.

Laitospuutarhoista siirrytään kaupunkipuistoihin.
Helsingin puistot ovat pääosassa ja ne esittelee
kattavasti Mauno Häyrynen. Esplanadin vaiheille
vuoden 1812 asemakaavan aluevarauksesta
1930-luvun lopun Kappeliesplanadin
ravintolalaajennuksiin on omistettu erikseen oma
artikkelinsa, samoin Seurasaarelle ja Korkeasaarelle.

Muuta Suomea edustavat C.L. Engelin
suunnittelemasta tähtitornistaan kuuluisa Turun
Vartiovuorenpuisto, Hämeenlinnan vankityövoimalla
rakennettu Parkki sekä Vaasan hovioikeuden
puistokatu, jonka esikuvana oli ranskalaisen Nancyn
kaupungin Place Stanislas 1750-luvulta.

Viimeinen osa on omistettu henkilöille puistojen
takana, nimittäin puistojen suunnittelijoille ja
rakennuttajille. Monrepos´n puisto Viipurissa oli
Suomen kuuluisin maisemapuisto. Puiston
määrätietoisen uudistamisen aloitti Ludwig Heinrich
Nicolay 1788. Nicolayn uudistamistyöt jatkuivat yli 30
vuotta ja niitä jatkoi hänen sukunsa. Klassisella
maaperällä 1700-luvulla aloitettujen kaivausten
innoittamana tulivat Euroopassa muotiin antiikin
ihanteet. Monrepos´n puistoonkin rakennettiin
Poseidonin temppeli ja Leukaan kallio, jolta Sapfo
syöksyi mereen. Suomalais-karjalainen
luonnonmaisema oli Nicolaylla kiinteänä osana
puutarhasuunnittelua. Mutkattomasti hän yhdisti siihen
ripauksen itämaisiakin mausteita, mistä ovat
esimerkkeinä kiinalainen paviljonki, turkkilainen teltta ja
tahitilainen maja.

Arkkitehtuurin uudistajat Eliel Saarinen , Herman
Geselius ja Armas Lindgren olivat perillä myös
puutarhataiteen mannermaisista tuulahduksista.
Suunnittelemansa Hvitträskin ateljeekodin ympärille he
loivat kenties maamme ensimmäisen 1900-luvun alun
ihanteiden mukaisen muotopuutarhan. Hieman
myöhemmin muotopuutarhasuunnittelun suuria nimiä
maassamme oli Saksassa oppinsa ammentanut
puutarha-arkkitehti Bengt Schalin. Schalinin
elämäntyötä tarkastelee Tuula-Maria Merivuori tämän
tunnetuimpien töiden Vanajanlinnan puutarhan,
Pietarsaaren koulupuutarhan sekä Noormarkun Villa
Norrmarkin kautta.

Kirjan kuvitus on onnistunut kiitettävästi. Taneli Eskolan
ottamat valokuvat pääsevät laadukkaalla paperilla
oikeuksiinsa. Eskolalla on selvästi taiteellinen ote
kuvaukseen, kuten kirjan teemaan hyvin sopii,
dokumentaarisuuden kuitenkaan kärsimättä. Rohkeat
rajaukset ja piristävät kuvakulmat kertovat kuvaajan
hallitsevan kohteensa. Eskolan kuvien lisäksi kirjaa
elävöittävät lukuisat kartat, piirrokset ja historialliset
valokuvat arkistojen kätköistä. Asiallinen taitto lisää
kuvien tehoa. Plussaa saa myös järkevä viiteapparaatin
käyttö. Jokaisen artikkelin perään on koottu nootit ja
lähdeluettelo, joten viitteiden seuraaminen sujuu
luontevammin kuin jos ne olisivat yhdessä klimpissä
teoksen lopussa.