Juha Honkonen ja Jussi Lankinen ovat tehneet toimittajan töitä jo lähimain 15 vuotta, joten heillä on vankka näppituntuma aiheeseen. He ovat työskennelleet useissa suurissa lehdissä, Helsingin Sanomista Taloussanomiin. Se näkyy ja kuuluu. Huonoja uutisia on erinomainen, lyhyt ja ytimekäs pika-analyysi siitä mitä mediamaailmassa sanomalehdistön kohdalla on tapahtunut ja tapahtumassa.

Viikatemiehet työssä, omistajat osingoilla

Juuri 2000-luvun alusta lähtien toimittajakunta on ollut jatkuvien leikkausten kohteena. Netti- ja verkkojournalismi ovat lyöneet samana aikana itsensä läpi ja lehtien levikit laskeneet usein merkittävästi. Sanomalehtien kirjo on kaventunut. Monet paikallis- ja pienlehdet ovat kuolleet ja myös puoluelehdet siirtyneet verkkoon tai rajoitettuun ilmestymiskantaan. Siinä sivussa kenkää ovat saaneet paitsi vakituiset toimittajat, myös erityisesti tilapäisväki. Freelancerien on ollut pakko myös suostua palkanalennuksiin, kiireeseen ja väheneviin tilaustöihin.

Huonoja uutisia jakautuu kolmeen isoon osioon. Aluksi Honkonen ja Lankinen lyövät pöytään kylmiä tosiasioita siitä miten viikate on heilunut, väki vähentynyt, mutta kuinka suuret lehtitalot silti ammentavat kasvavia voittoja. Muutama esimerkki isoista lehdistä ja lehtitaloista. Alma-Media on ilmoittanut vähentävänsä lähivuosina aluelehdistä noin sata työvuotta. Aamulehti aloittikin jo kesällä 2012 omat leikkauksensa, tavoitteena peräti 65 henkilötyövuotta. Lehti teki kuitenkin vuonna 2011 peräti 18,6 %:n voiton. Harva yritys on yhtä menestyvä. Iltalehti on irtisanonut muutaman vuoden sisällä 60 toimittajaa ja Helsingin Sanomat niin ikään vuosien 2008-2012 välisenä aikana noin 60 toimittajaa. Lopulta, toukokuussa 2013 kenkää sai myös päätoimittaja Mikael Pentikäinen. Potkujen syitä arvuutellaan. Niin sanottua luottamuspulaa väläytettiin, mutta merkittävä levikin lasku ja tabloid-uudistus lienevät myös taustatekijöinä. Sanoman omistajien voitonhimo ei ole hellittänyt Aatos Erkon kuoleman jälkeen.

Lehtitalojen voittoprosentit ovat silti yhä huomattavat. Pörssiyhtiöinä esimerkiksi Sanoman, Alma Median, Keskisuomalaisen, Pohjois-Karjalan kirjapainon ja Ilkka-konsernin voitot vaihtelivat vuonna 2011 Sanoman 8,7 %:sta Ilkan 35,2 %:iin. Myös pörssin ulkopuoliset perheyhtiöt (Turun Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat) ovat alkaneet antaa yt-neuvotteluvaroituksia tiuhaan tahtiin, vaikka voittoprosentit ovat merkittäviä ja vaikka ne ennen olivat luotettavia työnantajia.

Journalismin laatu

Laatujournalismia ei tuoteta kiireessä eikä ammattitaidottomalla tilapäistyöllä. Ammatissa kunnon koulutus, yleistieto ja osaaminen ovat edelleen kovassa kurssissa. Ainakin sanoissa. Totuus onkin sitten jo toisenlainen.

Huonoja uutisia -pamfletin toinen osio keskittyy journalismin nykytilaan ja laatuun. Laatu on tietysti aina kiistan ja keskustelun alainen määre, mutta Honkosella ja Lankisella on mielestäni laatukriteereistä terve ja perinteinen näkemys. Siihen voi yhtyä. Kiireessä – ja pienenevällä joukolla toimiessa – lehtijuttuja ei ehditä kunnolla taustoittaa ja faktojen tarkastaminen, lähdekritiikki jää joskus niin puutteelliseksi, että suoranaisia mokiakin paljastuu. Erityistoimittajia ei enää suosita, vaan ”yleismies Jantunen” tekee vähän kaikkea, ainaisella kiireellä. Samat tiedotteet kloonautuvat isoista lehdistä pieniin, samat kirja-arviot ja elokuva”kritiikit” (huom. lainausmerkit!) julkaistaan monessa mediassa.

Toisaalla vähenevät kantaaottavuus ja riippumattomuus: kritiikistä tulee kuin huomaamatta tuotemainontaa. Pelkkä viihde, muutaman rivin hömppäjournalismi ja jatkuva ”huumori” saavat enemmän palstatilaa: vitsiä pitää vääntää mistä tahansa. Historia- ja yhteiskuntatietojen ohuus paistaa yhä useammista jutuista läpi – tai sitten toimittajasta tulee kaikkea ja kaikkia nälvivä kyynikko. Poliittinen journalismi an sich on lähimain kuollut ja kuolemassa. Ideologioista ja ohjelmista ei juuri kirjoiteta, vaan ”poliittisen journalismin” pääosassa ovat miltei aina henkilöt: ministerit, kansanedustajat, puoluejohtajat ja heidän persoonansa.

Lehtijutut ovat viime vuosina huomattavasti lyhentyneet. Merkkimäärät lasketaan tarkkaan. Pamfletti osoittaa senkin, että esimerkiksi Helsingin Sanomissa, jopa oikeitten uutisten määrä on vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. Pieneen tilaan on hankala mahduttaa taustatietoja tai historiallista näkemystä, mistä on suorana seurauksena lukijan tyhmistäminen. Se ei taatusti ole itseään kunnioittavan journalistin tavoite. Journalisti joutuu kuitenkin varsinaisen kirjoittamis-uutistyönsä ohella tekemään kiireessä myös aivan muuta toimitustyötä, kun aputyövoima toimituksista on karsittu minimiin. Pitää olla teknisesti osaava monitoimikone ja kirjoittamisen ohella myös usein valokuvaaja.

Tabloid, tabletti ja verkkojournalismi

Suomessa alkaa olla vähenevässä määrin niin sanottuja broadsheet-formaatin lehtiä. Viimeksi tabloidiin siirtyi Helsingin Sanomat vuoden 2013 alussa. Tämä kehitys jatkuu Honkosen ja Lankisen mukaan eräänlaisena välivaiheena – ensimmäisenä tabloid-lehtenähän aloitti  Suomessa Ilta-Sanomat jo 1949. Tabloidia seuraa lehdistön kokonaisvaltainen digitalisoituminen. Tätä kehitystä kirjoittajat pohtivat Huonojen uutisten kolmannessa osiossa.

Printtilehtiä lukevat uskollisimmin tätä nykyä suuret ikäluokat, 1945-50 syntyneet suomalaiset ja heitä vanhemmat. Pari-kolmekymppiset ovat siirtyneet nettiin ja teini-ikäisistä lähimain 50 % ei enää pitele paperilehteä käsissään lainkaan. Amerikkalaisen ennusteen mukaan maan suurista lehdistä printtiversiot loppuvat jo vuoden 2017 paikkeilla.

Kun printtilehti kuolee, sanomalehden tekemisen menopuolelta putoavat pois paino- ja jakelukustannukset. Se tekisi tätä nykyä lähimain 50% lehden kokonaiskustannuksista. Silloinhan periaatteessa voitaisiin satsata enemmän laatujournalismiin. Mutta käykö näin todellisuudessa? Vai onko perinteinen lehti jo muutenkin tiensä päässä kun omistajatahot himoavat suurempia osinkoja – ja lukijat on sopivasti totutettu vaatimaan viihdettä, urheilua ja muita sirkushuveja?

Huonoja uutisia -pamfletin tekijät eivät itsekään usko paperilehteen, vaikka sen lukijoita Suomessa riittäisi vielä vuosikymmeniksi, huomattavasti pitemmälle ajalle kuin rapakon takana. Lukulaitelehti eli tabletti voisi olla kätevä tapa (verkkolehden) uutisten ja pitempienkin artikkelien selaamiseen ja lukemiseen. Tabletilla voi helposti priorisoida uutisannin ja sen kosketusnäyttö on helppokäyttöinen missä tahansa tilassa. Digitalisoituminen ja lukulaitteiden yleistyminen ovatkin journalismin lähiajan haasteet ja tavallaan ne antavat hyvät mahdollisuudet laatujournalismin paluuseenkin.

Honkosen ja Lankisen tulevaisuuspohdinnat ovat mielenkiintoisia ja mitä luultavimmin oikeansuuntaisia. Onneksi he näkevät myös niin sanotun kansalaisjournalismin nousun. Sosiaalinen media – some – voi kasvaa jopa merkittäväksi tekijäksi mikäli lehtitalojen ja pörssiyhtiöiden ahneus entisestään lisääntyy eikä laatuun satsata. Toivoa sopii, että harvoihin käsiin keskittynyt ja yksipuolistunut media saa haastajia vaihtoehtoisesta osaavasta kansalaisaktivismista. Näinhän on jo käynytkin. Kun moni työlleen omistautunut toimittaja on saanut potkut, hän jatkaa kutsumyöstyötään silti, jopa ilman palkkaa.