“Tässä teoksessa pohditaan huumorin skaaloja esitysten, tyylien ja tarkoitusten rakennelmina ja yhdistelminä. Kirjoittajat esittelevät ja tekevät tulkintoja huumorin sisällöistä, rajoista, merkityksistä. Teos on ajantasainen kartoitus siitä, mitä huumorilla ja koomisilla esityksillä voidaan viestittää, mitä niiden piiriin kuuluu ja mitä ei, miten niiden vapautta vartioidaan ja koetellaan”.

Kustantajan kirjaesittelyn valossa vaikutelma Huumorin skaalat -teoksesta on hieman ristiriitainen. Neljäsataasivuinen järkäle toki esittelee akateemista huumorintutkimusta huolellisesti ja yksityiskohtiin paneutuen, mutta kolikon toisena puolena on, etteivät analyysien kohteet ainakaan uutismielessä aina ole kovinkaan ajankohtaisia. Ainakin itse oletin huumorintutkimuksen tilaa ja ajankohtaisia aiheita käsittelevässä kirjassa pääseväni käsiksi Muhammed-pilakuvista tehtyyn laajempaan analyysiin tai vaikkapa poliittisen pilkkalaulutradition dekonstruktiiviseen analyysiin, mutta tekemättä jää.

Tulenpolttavia aiheita toki sivutaan sivulauseissa ja viitteissä, mutta pääosin teoksen huomio on muualla. Ehkä jo takavuosina käyty keskustelu huumorintutkimuksen tyhjäkäynnin tilasta onkin tältä osin edelleen otettava vakavasti? Vastaavasti toki voi myös ajatella, että kyseessä ovat vain lukijan katteettomat odotukset ja että odotuksiin ei vastata käytännöllisistä ja loogisista syistä johtuen. Mene ja tiedä.

Se että kooste on vahvimmillaan käsitellessään kenties jo aiemmin runsaastikin käsiteltyjä aiheita ei välttämättä kuitenkaan ole pelkkää miinusta. Niinkin moneen kertaan akateemisissa yhteyksissä pyöritelty aihe kuin Turun yliopiston 1990-luvun alun Uuno Turhapuro -tutkimus saa Veijo Hietalan esityksessä yllättäen jopa uutta väritystä kun Hietala pohtii Spede Pasasen luoman antisankarihahmon radikaalia potentiaalia “terveen järjen” diskursseja ja niiden haastamista huumorikontekstissa pohtineen John Tullochin hengessä:

 “Vaikka uunologiikka ei kenties aivan “tuhoa” arkilogiikkaa se paljastaa kuitenkin monet arjen itsestäänselvyydet keinotekoisiksi, usein ideologisiksi konstruktioiksi ja mahdollistaa toisenlaisia ajattelu- ja tulkintatapoja”.

Hietala toki epäilee omaa tulkintaansa jo seuraavassa kappaleessa melko elitistisiltä kuulostavin perusteluin (s. 106), mutta tässä saattaisi silti olla hyvä lähtökohta tulevalle tutkimukselle laajemminkin. “Johtaja Turhapuron” “konservatiivisesta” puolesta on jo kuultu riittävästi, ehkä 2010-luvulla olisi jo aika vanhat ideologiset aidat ylittävälle kokonaistulkinnalle, joka huomioisi myös teosten mahdollisen “radikaalin” kulttuurisen ja yhteiskunnallisen selitysvoiman?

Kuva: Spede Pasanen Uuno Turhapuro –elokuvassa.

Sananvapaus, vastuu, vapaus

Huumorin skaalojen ajankohtaisempiin aiheisiin kohdistuvaa tulkintaa edustaa Jarno Hietalahden katsaus huumori-ilmaisujen vapauskäsitteisiin. Hietalahti kirjoitti artikkelinsa kaksi kuukautta ennen Charlie Hebdon toimitukseen kohdistunutta väkivaltaista iskua, mutta polveilevan tekstin osahavainnot sananvapauden, vastuun ja vapauden suhteista Muhammed-pilakuvien tulkintaan olisivat varmasti käyttökelpoisia laajemmassakin yhteydessä.

Satiirijulkaisun toimitukseen ja henkilökuntaan kohdistunut väkivaltainen isku oli ehdottoman tuomittava mutta samanaikaisesti sananvapauden rajoja koeteltiin myös lehtien toimesta haastavalla tavalla.

Kunnioittivatko pilkkaaviksi koetut julkaisupäätökset monikulttuurisuuteen (so. yhteiskuntien moniarvoisuuteen) keskeisenä arvona kuuluvaa uskonvapautta lopulta kovinkaan korrektilla tavalla? Jyräsikö eurosentrinen liberalismi globaalin moniarvoisuuden alleen ennen asian ajattelemista niin sanotusti toiseenkin kertaan? Missä toisaalta kulkevat länsimaisen ilmaisunvapauden rajat muuttuneessa demografisessa tilanteessa?

“Lähtökohtana täytyy olla, että meillä on oikeuksia ja velvollisuuksia suhteessa muihin ihmisiin. Vaikka huumorin äärellä sanavapaus on keskeinen tekijä, meidän ei silti tarvitse niellä mitä tahansa pilkkaa”, Hietalahti ehdottaa monitulkintaisesti.

Kahden kärkiartikkelin ohella kirja tarjoaa runsaasti välähdyksiä nupullaan olevista tutkimusaiheista, jotka varioivat populaarikulttuurista urheiluun, korkeakulttuuriin ja internetmaailmaan. Näistä etenkin Tarkoitus-osiossa olevat artikkelit 2000-luvulle tyypikkäästä digiloren mustasta huumorista (Laura Hokkanen) ja Putous-ohjelman viihteellis-journalistisista vastaanottotavoista (Janne Zareff) vaikuttaisivat hyvinkin potentiaalisilta aiheilta jatkokäsittelyjen suhteen.

Zareffin näköaloissa journalismi toki tulkitaan melko fundamentalistisesti ”totuudenpuhumiseksi”, joka sinällään saattaa olla yllättävänkin ajanhenkinen mediaa koskeva deterministinen tulkinta. Hokkasen aihepiiri taasen tarjoaa rajattomat näköalat jatkojalostukselle Hietalahden kirjoituksen hengessä. Onhan internetin ”musta huumori” ollut näkyvästi törmäyskurssilla Suomessakin suhteessa sananvapaustulkintoihin. Aiheesta on myös jaettu vankeustuomioita, pääosin kunnianloukkauslakeihin liittyen.

Siirtymä perinteisestä mediasta nettiin

Oletettavaa on, että etenkin poliittisten ääriryhmien blogosfäärin suunnalta näitä tuomioita tullaan näkemään jatkossa lisääkin. Kuten Seppo Knuuttilan avauspuheenvuorossa (s. 10) muistutetaan, ajallemme tyypillinen poliittisten marginaaliryhmien ääri-ilmaisu on siirtynyt perinteisestä mediasta (nettilehtien moderoidut keskustelupalstat) pitkälti vapaaseen internetiin, jossa se on heikommin ennakkosensuurin piirissä. Useat näistä itsenäisistä julkaisijoista ja ilmiöistä pukevat mielellään ilmaisunsa juuri ”mustan huumorin” tai ”länsimaisen” sananvapaustaistelun kaapuun. Poliittisesta epäkorrektiudestaan huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) nämä ilmiöt tarjoavat jo nyt herkullisen tutkimuskohteen ennakkoluulottomalle tutkijalle.

Parhaimmillaan koosteen tekstit ovat yksittäisinä lukukokemuksina. Koko kirjan laajuudelta läpikäytynä koosteteoksille tyypillinen terminologinen ja tutkimushistoriallinen tautologia alkaa tässäkin tapauksessa tasaisen varmasti häiritä lukijaa toistuessaan paperista toiseen.