Sadan vuoden takainen Vienan Karjala on tarttunut useimpien mieliin mustavalkoisina valokuvina, joissa karjalainen rahvas arjen puristuksessa kietoutuu karelianismin perintöön. Valokuvaaja, kääntäjä Into Konrad Inhan (1865 – 1930) sadat kuvat rajantakaisesta Vienasta vuonna 1894 ovat antaneet kasvot suomalaiselle karelianismille ja kuvittaneet Lönnrotin Kalevalaa mitä herkimmin, kuten Inha itse oli alun pitäen kaavaillutkin.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on nyt julkaissut Kalevalan juhlavuoden kunniaksi uusintapainoksena Inhan mittavan kuvauksen "Kalevalan Laulumailta". Teoksen alussa on Pekka Laaksosen erinomainen johdatus aiheeseen: matkan taustat ja saavutukset, sekä alun perin vuonna 1911 ilmestyneen teoksen vaiheet ja vastaanotto. Teoksen lopussa on seikkaperäinen esitys I. K. Inhan elämänvaiheista, sekä valikoima karjalan
kielen sanastoa, kattava asia- sekä nimihakemisto, jotka kaikki palvelevat lukijaa mitä parhaimmin. Uskon, että kuluvalla vuosikymmenellä virinnyt yhteydenpito Vienan Karjalaan saa Inhan teoksesta historiallisen pontimen ainakin niiden kylien osalta, joissa tekijä kävi. Tunnetusti on vaikea saada tietoa rajantakaisen Karjalan kylistä, taloista ja suvuista, Niinpä ainakin Inhan valokuvaamien ja kirjallisesti tallettamien ihmisten sekä paikkojen kohdalla teoksella on mikrohistoriallista arvoa sinänsä.

Vaikka Inha on monin verroin kuuluisampi ja arvostetumpi juuri valokuviensa ansiosta, ansaitsee hänen liki 400-sivuinen matkakuvauksensa huomiota sekin. Inhan teos ilmestyi pitkällisen sulattelun jälkeen ensimmäisen kerran vuonna 1911, ja oli omana aikanaan enemmän populaari tietokirja rajantakaisen Venäjän Karjalan pohjoisosien oloista kuin eepillinen matkakuvaus. Nykypäivänä sitä lukee kuitenkin enemmän kaunokirjallisena teoksena kuin asiantuntevana tietopakettina. Inha on maalannut Vienaa valokuien lisäksi myös sanoin. Oikeastaan hänen kameransa onkin totuuden suhteen ollut tarkempi kuin konsanaan romanttisen karelianistin kynä. Nyt julkaistuun laitokseen on liitetty sellaisiakin kuvia, jotka Inha itse oli joutunut jättämään pois vuoden 1911 kirjasta. Nyt ilmestyvässä laitoksessa kuvat ovat myös rajaamattomia toisin kuin aiemmissa, esimerkiksi vuonna 1990 julkaistussa "I. K. Inha 1894 – valokuvaaja Vienan Karjalassa" (toim.
Pekka Laaksonen, SKS).

I. K. Inha ja ylioppilas Kustaa Fredrik Karjalainen (1871 – 1919) lähtivät SKS:n matkastipendien turvin keväällä 1894 Vienan Karjalaan taivaltamaan Lönnrotin kiertämiin kyliin ja tallettamaan Kalevalan syntysijojen vielä elossa olevaa runomaailmaa sekä kielen piirteitä. Inha halusi ennen muuta
tallentaa kuviksi Kalevalan kotikontujen ihmiset, luonnon ja asutuksen, jotka olivat ulkopuolisten vaikutteiden vuoksi vaarassa painua piiloon. "Valokuvauskone" oli Inhan mielestä puolueeton ja nopea tallentaja. Inhaa ajoi siis liikkeelle karelianismin henki, kuten teoksen nimikin kertoo. Hän
halusi tallentaa vielä olemassa olevat paikat, ihmiset ja luonnon; ikuistaa Kalevalan alkuperäisen hengen ennen kuin ulkomaailma murentaisi sen. Hän toivoi myös tapaavansa jonkun ennen tuntemattoman runonlaulajan, jolta voisi saada uusia aarteita kalevalaiseen sana-aittaan. Matkan alussa Inha
oli vielä toiveikas, mutta vähitellen alakulo valtasi etsijän:

"Mielessäsi väikkyy entisten sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet, mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus. Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan, kuinka ennen laulettiin, vaan nyt on virret kaikki häipyneet muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella, lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin miltei vuodatat kyyneltä runon
nurmettuneella haudalla." (Inha, s. 24.)

Miehet viettivät Karjalassa viisi kuukautta, jonka tuloksena Inhalla oli tuomisinaan 300 valokuvaa, ja Karjalaisella noin 10 000 sanalippua, joiden avulla karjalan kielen sanasto ja lauseoppi saataisiin tutkittua. Hän oli istunut tiiviisti kielenoppaansa Varahvontta Lesosen kanssa käymässä sanastoa läpi ja tehnyt muistiinpanojaan. Inha puolestaan oli ikuistanut mm. matkakumppaninsa työssä sekä sanoin että kuvin.

"Kalevalan laulumailta" on kulttuurimaantieteellinen matkakirja, joka etenee kesän aikana tehtyjen retkien mukana pitkin Vienan kyliä. Aluksi tukikohtana oli Jyvöälahti, mutta tutuksi tulivat myös Pistojärvi, Kenttijärvi, Kostamus, Kontokki, Luvajärvi, Kiestingin kylät, Uhtua, Vuokkiniemi, Vuonninen ja monet muut paikat, joista Inha yritti löytää
ennen tallentamattomia runoja. Varsinaisen matkustamisen kuvaukset ovat eloisia: milloin temppuilivat porot, milloin säät. Inhan kynä ja kamera ovat ikuistaneet myös karjalaisia tapoja, mm. Luvajärven isäntien kyykkäkisan kuvaus on kaikin tavoin herkullinen. Se on tarkkuudessaan vailla vertaa Karjalan kisaperinnön ilmentäjänä.

Suurin osa Inhan tekstistä on luonnon ja ihmisten kuvausta, jota halkovat toiveet runojen löytymisestä, kuten joet ja järvet halkoivat Karjalaa Inhan ja Karjalaisen matkalla. Runonlaulun jäljittäminen oli Inhan johtotähti, ja se ajoi häntä kulkemaan yhä uusiin kyliin hankalien taipaleiden päähän. Runojen jäljissä Inha sisällytti teokseensa runsaasti pätkiä Lönnrotin matkoista samoille seuduille. Toisaalta Inhan teksti on tiukasti sidoksissa juuri kesään 1894. Edellinen vuosi oli ollut paha katovuosi, ja Inhan kohtaamat ihmiset olivat enemmän tai vähemmän nälän heikentämiä. Tämä
väritti hänen kuvauksensa karjalaisista kulttuurisesti rikkaana, mutta kurjuudessa kilvoittelevana kansana. Romanttisen karelianismin henki tunki läpi ankeiden näkyjen:

"Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, niin oli siinä kuitenkin samalla omituista rattoisuutta. Meistä tuntui siltä kuin olisimme näiden lumien, salojen ja soitten poikki ajaneet kohti maita,
joilla yhä vielä hohti ammoisen ilon rusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja varmaan tällä rahvaalla olisi riittävää surun aihetta. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä toinen silmä vesissä, toinen ilossa kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin hienonnettuja pahnoja, niin oli säälimme vilpitön ja syvä, mutta emme kuitenkaan
tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää."
(Inha 1999, s. 8.)

Teoksen loppupuolelle Inha liitti yleistajuisen esityksen Karjalan oloista. Kootessaan teosta hän päätti tarjota lukijoille tarkempaa tietoa myös Vienan Karjalan kartasta. Viiden kuukauden aikana Inha ja Karjalainen olivat kulkeneet reittejä, joita ei olemassa olevista kartoista löytynyt ja
niinpä kirjan lopussa on tarkkojen etäisyyksien rytmittämä selostus paikkojen sijainnista ja maantieteellisestä suhteesta toisiinsa. Siinä mielessä Inhan teos myös tarkensi tietämystä rajantakaisten alueiden sijainnista. Inha tarkasteli myös karjalaisten ihmisten elinkeinoja,
laukkukauppaa, puunmyyntiä, maanviljelyksen heikkoutta, ahkeraa kalastusta ja hiipuvaa metsästystä.

Teosta voi suositella erinomaisella huolella toimitettuna lukukokemuksena sadan vuoden takaisesta Karjalasta. Se on luonnollisesti karelianismin värittämä, ja ainakin tämän kirjoittajan mielessä häivähtää aika ajoin toive, että Suomessa kiinnostuttaisiin Vienan Karjalasta muutoinkin kuin
Kalevalan syntysijana. Vienankarjalaisella kulttuurilla on arvo sinänsä, ilman suomalaiskansallisen eepoksen historiaa, ja Vienan jaamalla voi taivaltaa muuallekin kuin mihin runonkerääjien ja kielentutkijoiden jalanjäljet vievät. Toisaalta on todettava, että Inhan teksti myös purkaa
karelianismin romanttista kuvaa Vienasta. Kalevalaisen kansan symboliksi nousseet valokuvat loksahtavat oikeille kohdilleen historian pirrassa, kun niiden karjalaiset kasvot saavat tekstissä tarinan ja persoonan. Ne eivät edusta pelkästään Kalevalan henkeä, vaan lihaa ja verta olleita vienalaisia, joiden arkea Inha kuvasi sekä lasilevyille että paperille. Ja kuten todettua, Inhan hurmaava kieli taipuu tempaavaksi matkakirjaksi.

Lähtiessään Vienasta Inha kirjoitti:

"Kun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omalla puolellamme, niin pisti ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä joka askeleella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannan puolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takana suurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. niin emmepä tosiaan muistaneet olevamme köyhässä Kiannassa, van tuntui kuin olisimme tulleet varakkaaseen maahan."

JÄLKIKIRJOITUS
Käytyäni kuluneena kesänä sukuloimassa Vienassa voin yhtyä Inhan lähtötunnelmiin. Ilman romantiikan häivää näkee, että Vienan Karjalan ja Suomen välillä on ero kuin yöllä ja päivällä. Eikä Inha syyttä ollut huolissaan runojen ja runonlaulajien katoamisesta. Nyt sata vuotta myöhemmin karjalan kielikin on vaarassa kadota.