Weir, Stephen: Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana [History's Worst Decisions and the People Who Made Them]. Käännös: Veijo Kiuru. Schildts, 2009. 256 sivua. ISBN 978-951-50-1859-5.
Stephen Weirin teoksen nimi kertoo sisällöstä kaiken oleellisen. Weir on listannut huonoimmat päätökset aikajärjestykseen, kertoo pääsyyllisen, aiheutetun vahingon ja motiivin teolle. Nämä ovat kootusti kunkin tapauksen aluksi, lisäksi kirjataan mihin kuolemansynteihin tapauksessa on syyllistytty. Seitsemän perinteisen kuolemansynnin (ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti (mässäily) ja himo) lisäksi Weir on ottanut asteikkoonsa mukaan kolme hyvää aietta (usko, toivo, laupeus), jotka niin monesti ovat muuttuneet vastakkaisiksi avustettavien kannalta.
”Historia on täynnä virheitä”, aloittaa Weir kirjansa. Luonnollisesti ensimmäiset huonojen päätösten tekijät olivat Aatami ja Eeva, alkuperäiset idiootit. Tästä syystä meillä on perisynti niskassamme ja otsa hiessä pitää töitä tehdä.
Vanhaa aikaa Weir kurmottaa melko vähän. Melelaos olisi voinut antaa vaimonsa Helenan vain mennä, Hannibal olisi voinut jättää norsunsa Afrikkaan, Kleopatra Marcus Antoniuksen viettelemättä ja Nero Rooman polttamatta. Keskiajalla törttöilivät lähinnä paavit, hyvässä uskossa totta kai.
Suurin osa huonoista päätöksistä ajoittuu uudelle ajalle, yli puolet viimeiseen sataan vuoteen. Weir on tavoitellut maantieteellistä kattavuutta, mutta länsimaiden ulkopuolella monet mokat ovat brittiläisten siirtomaaherrojen tekemiä. Kuten ylpeän kenraalimajuri George Ansonin päätös käsitellä kiväärit naudanrasvalla Intiassa.
Avaruusinsinöörit ja Winston Churchill saavat Weiriltä kunnian olla kaksi kertaa listoilla. Nasa hassasi ohjelmointi- ja laatumuutosvirheissä vain veromaksajien rahaa, Churchill, kuten monet muutkin poliittiset johtajat, ylpeyksissään toimittivat koko joukon veronmaksajia pois veronkantoluetteloista. Lukumäärissä Stalin ja Mao Weirin mukaan ylsivät suurimpiin oman maan kansalaisten menettämiseen.
Huonoimmista päätöksistä lukiessa herää mielenkiinto, että kuka valitsija oikeastaan onkaan. Nettisivujensa mukaan Stephen Weir on kanadalainen, Torontossa asuva toimittaja ja tietokirjailija. Hän harrastaa ammattimaisesti sukellusta, kirjoittaa alan lehteen. Haamukirjoittajana hän on ollut parissa teoksessa, omalla nimellään julkaissut ennen nyt käsiteltävää teosta kirjan The Sinking of the Mayflower (1990). Pitkän linjan journalisti siis. Tämän kirjoitettukin osoittaa.
Tämänkaltaisten kirjojen valinnat ovat aina alttiita arvostelulle – tähän varsinkin yksittäisen tekijän on pakko alistua. Onpahan ainakin jonkinlainen kokooma, jonka pohjalta lukija voi miettiä omia valintojaan.
Huonoja päätöksiä on paljon, Weirin vaatimattomana toiveena on, ettei niitä toistettaisi. Itse teos kyllä osaltaan todistaa, ettei aina oppia ole historiasta otettu. Koko maailmaa ajatellen koskettavin ”huono päätös” on mielestäni tehty Naurulla 1900-luvulla. Pienen, kahdenkymmenen neliökilometrin saaren ainoa luonnonvara oli guano, linnunkakka. Sen louhiminen aloitettiin 1900, maan itsenäistyttyä 1968 kaivostoiminta kiihtyi, tulot asukasta kohden olivat vuonna 1970 maailman suurimmat. Kansainväliset sijoittajat hallitsivat maata, ja asukkaat keskittyivät kuluttamaan. Tulevaisuudesta ei huolittu.
1990-luvulle tultaessa saaresta oli suurin osa louhittu ja toimitettu lannoitteeksi toisten maiden pelloille. Tulot ovat romahtaneet, Naurusta on jäljellä enää rannikkokaistale, koko sisämaa on hylättyä avolouhosta. Paluuta perinteisiin elinkeinoihin ei ole ja uusia ei ole tiedossa. Naurun tapauksessa on pähkäilemistä uusiutumattomien luonnonvarojen varassa toimivalle maailmalle.