Birgittalaisjärjestön Vadstenan luostari oli juuri edellisenä vuonna vihitty käyttöön, kun pappisveli Jordan eli Jordanus kirjoitti 1.9.1385 viimeiset sanat 192 tarinan nimettömään kokoelmaan. Tälle tekstille kirjallisuudentutkijat ovat antaneet nimen Ihmeiden kirja, koska se kertoo ihmeellisiä asioita. Ruotsinkielisessä tutkimuskirjallisuudessa se tunnetaan nimellä Järteckensboken. Samaan niteeseen Jordanuksen tekstin kera nidottiin useita muita, pääasiassa ruotsiksi käännettyjä tekstejä. Pappisveljen latinaksi kirjoittamat lopetussanat kuuluvat suomeksi näin:

Jumalalle kiitos. Aamen. Rukoilkaa kirjoittajan puolesta.
Tämä kirja lopetettiin Herran vuonna 1385
Pyhän Egidius -apotin päivänä.
[Kirja] päättyy ja saakin päättyä; joka haluaa enemmän kirjoittaa,
kirjoittakoon.
[Lausukaa] Ave Maria ja Isä meidän kirjoittajan puolesta.

Birgitta Birgerintyttären (n. 1303–1373) vuonna 1370 perustaman Kaikkein Pyhimmän Vapahtajan sääntökunnan – myöhemmin Pyhän Birgitan sääntökunnan – konventissa oli nunnien ohella munkkeja ja johtajana toimi abbedissa. Birgitta arvosti naisten henkisiä kykyjä ja halusi kouluttaa heitä kirkon työn hyväksi. Sisaret saivat veljien tavoin kirjoittaa ja jopa koristella kirjoja. Ville Wallan väitöstutkimuksen mukaan Vadstenassa oli keskiajalla aikakaudelle harvinaisen suuri kirjasto, arviolta yli 1 500 nidettä.

Kirjoista osa oli ostettu tai saatu vaihtoina eri maista, osa oli tullut taloon sisarten ja veljien mukana, osa taas oli Vadstenassa kirjoitettuja kopioita ja ruotsinnoksia kuten Jordanuksen kirjoittama teksti. Emoluostarista kopioita lähetettiin tytärluostareihin, ja Ihmeiden kirjan yksi versio päätyi Naantalissa 1442 toimintansa aloittaneeseen birgittalaisluostariin. Pieni tekstinpätkä siitä näkyy Lambergin teoksen takakannessa.

Ihmeiden kirjan tarinat lienevät useasta eri lähteestä, sillä Euroopasta ei ole löydetty sisällöltään vastaavaa exemplum-kokoelmaa. Tekstin kirjoittajaksi tiedetään veli Jordanus, mutta sitä ei tiedetä, kuka oli koonnut tarinat ja laatinut ruotsinnoksen. Tuo henkilö saattoi olla Jordanus tai joku toinen veli; kokoaja ja kääntäjä voivat olla eri henkilöitäkin. Käsikirjoitus on siisti ja selkeä, mutta Jordanus ei ole kirjoittanut sen joka riviä, vaan jotkut muutkin veljet ovat kirjoittaneet useita rivejä. Alkukirjaimet ovat muuta tekstiä isompia, koristeellisia ja punaisia. Yliviivauksia, marginaalimerkintöjä ja täydennettyjä sanoja on tekstissä vähän, mikä viittaa siihen, että Jordanus käytti valmista ruotsinnosta tai ainakin kirjallista luonnosta.

Reformaation yhteydessä Vadstenan kokoelmakäsikirjoitus, johon Ihmeiden kirja kuului, vältti monien keskiaikaisten käsikirjoitusten kohtalon. Sitä ei hajotettu eikä hävitetty, vaan se päätyi Oxenstierna-suvun haltuun ja säilyi kokonaisena. Vuonna 1877 exemplumit saivat  painoasun, kun G. E. Klemming julkaisi Codex Oxenstiernianuksen nimellä Klosterläsning. Nykyisin käsikirjoitus on Ruotsin Kuninkaallisen kirjaston kokoelmissa, ja se on julkaistu myös digitaalisena.

Tarinoiden keskiaika

Keskiajan kulttuuria pidetään hyvin visuaalisena kulttuurina, olihan kirkoissa paljon kuvia:  veistoksia, maalauksia ja lasimaalauksia. Se oli myös kirjallinen kulttuuri niille, joilla oli lukemisen ja kirjoittamisen taito. Mutta se oli ennen kaikkea puhutun sanan kulttuuri, kuten Lamberg teoksensa johdannossa ”Tarinoiden keskiaika” tähdentää. Uutiset, juorut, kaskut, kummitustarinat, myytit ja yleensäkin perimätieto kulkivat suusta suuhun. Myös viralliset tiedotukset ja sielunhoidolliset opastukset annettiin suullisesti. Kerrontaperinne kulki maasta toiseen kirjallisessa asussa latinankielisinä versioina, ja ihmeellisiä tarinoita kantautui suullisesti kansankielisinä kauppiaitten, kiertävien käsityöläisten, opiskelijoiden ja pyhiinvaeltajien mukana. Eniten ylirajaista tarinaperinnettä levittivät hengenmiehet, jotka käänsivät latinankielistä kirjallisuutta kansankielille.

Johdannossaan Lamberg kuvailee Jordanuksen kirjoittamaa käsikirjoitusta sekä sen tarinoita ja niiden ominaisuuksia. Hän kertoo myös käsikirjoituksen yhden kopion tiestä Suomeen ja jälkipolville. Alkujaan käsikirjoituksella ei ollut nimeä eikä myöskään väliotsikoita, mutta Jordanus tai joku muu on merkinnyt väliotsikon esim. ehtoollisleivän ja Neitsyt Marian ihmeistä kertovien aihekokonaisuuksien edelle. Nyt painettuun kirjaan on Lamberg otsikoinut kaikki tarinat ja taustoittanut ne lyhyesti. Jo muutama otsikko – Huoripukki, Kehnon piispan kehno loppu, Koronkiskurin kuolema, Maria palauttaa usko, Risti ja paholaiset, Rosvoritari ja Öylätti puussa – antaa hyvän kuvan tarinoiden aiheista.

Ihmeiden kirjan tarinat ovat papeille saarnan aineksiksi tarkoitettuja esimerkkejä eli exemplumeita, jotka kertovat vain tarinan ytimen. Ne sisältävät kuitenkin opetuksen tai moraalisen sanoman – usein varoittavan, joskus myönteisen esimerkin muodossa. Lyhimmät tarinat ovat vain parin virkkeen mittaisia ja pisin yli kahden sivun pituinen;  useimmat ovat tältä väliltä. Exemplumkokoelman niukat tarinat tuovat mieleen eri pyhäpäiville annetut evankeliumitekstit, joita saarnaajat voivat käsitellä haluamallaan tavalla. Keskiajalla kukin pappismies saattoi muokata exemplumeista mielikuvituksensa ja kielellisten lahjojensa avulla sekä tilanteen vaatimusten mukaan kuulijoihin vetoavan kokonaisuuden. Kirjan lyhin tarina on tämä:

Kuuro nainen
Englannissa muuan nainen oli kuuro seitsemän vuoden ajan. Pappismiehen neuvosta hän kutsui Neitsyt Marian apuun ja sai puhtaan kuulon Neitsyt Marian rukouksen tähden. (Arvosteltava teos, s. 140.)

Exemplumien sanoma oli uskonnollinen, mutta niiden aihepiiri ja tapahtumaympäristö vastasivat kuulijakunnan kokemusta todellisesta maailmasta. Ajan käyttäytymismallit, sukupuoliroolit, yhteiskunnalliset ongelmat ja tunteiden ilmaiseminen tulevat esille tarinoissa, jotka edustavat useita kirjallisuudenlajeja: visio- ja ilmestyskirjallisuutta, pyhimyskertomuksia, historiankirjoitusta, faabeleita, vertauksia, anekdootteja, jopa kaskuja.

Tarinoissa on niukasti taustatietoja. Tarkkaa tapahtumapaikkaa ei yleensä sanota, kerrotaan vain kaupungista, luostarista tai metsästä. Maita, joita mainitaan, ovat mm. Englanti, Hispania, Saksa ja Portugalia. Nimeltä mainitut kaupungit eivät koskaan sijaitse Pohjolassa, vaan Keski-Euroopassa tai Välimeren alueella kuten Pariisi, Rooma tai Tolosa (Toulouse). Myös ajoituksia ja henkilönimiä exemplumeissa on harvoin. Tunnetut pyhimykset, kirkonmiehet ja kruunupäät toki mainitaan nimeltä: esim. Pyhä Bernardus ja Franciscus Assisilainen tai paavi Klemens ja keisari Konstantinus. Vaikka Pohjolan asukkaat eivät joutuneet keskiajalla tekemisiin juutalaisten ja muslimien kanssa, muutamissa tarinoissa kerrotaan heistä – yleensä hyvin ikävään sävyyn.

Ukkosta pilkannut
Juutalainen kulki kristittyjen seurassa. Heidän päälleen puhkesi pelottava rajuilma salamoineen. Kristityt siunasivat itsensä ristinmerkillä. Juutalainen pilkkasi heitä sanoen: ”Ukkonen ei koskaan tapa juutalaisia, vaan monia kristittyjä.” Hän myös siunasi itsensä ristinmerkillä. Samalla hetkellä salama iski ja poltti juutalaisen, kun taas kristityt pysyivät vahingoittumattomina. (Arvosteltava teos, s.92.)

Useissa tarinoissa kerrotaan vain miehestä, naisesta, munkista, paavista, papista, piispasta, pojasta tai ritarista. Monissa lisätään jokin laatusana päähenkilölle, esim. syntinen mies, sairas nainen, haureellinen ja turhamainen munkki, kallisarvoinen pappismies, pyhä piispa, kammottavan spitaalinen ritari. Esimerkkejä on miehistä enemmän kuin naisista.

Kiintoisaa on huomata, miten voimakkaasti sukupuolisidonnainen ajattelu tarinoissa ilmenee. Esim. turhamaisuutta, äkkipikaisuutta, mustasukkaisuutta ja tanssihalukkuutta kuvataan naisten kautta. Yleensäkin ihmisluonteen heikkoudet – ahneus, turhamaisuus, viha, ylpeys ja monenlaiset halut – tulevat avoimesti esiin exemplumeissa. Hengenmiesten näkökulmasta niissä oli tärkeää siveellisen ja pidättyväisen elämäntavan palkitseminen sekä kirkon opin todenperäisyys ja voima. Ristinmerkin voimasta kerrotaan usein.

Hukuttautuja
Ritari teki itsestään raskaan monilla painavilla kivillä ja hyppäsi veteen aikomuksenaan hukuttautua. Hän teki ristinmerkin kuten hänellä oli tapana tehdä, ja hän seisoi vahingoittumattomana veden päällä. Pyhän ristin voima suojeli häntä eikä hän kyennyt hukuttautumaan. (Arvosteltava teos, s. 86.)

Ihmeiden kirja on melko sekava kokonaisuus, mikä ei suinkaan ole Lambergin vika. Tiettyjä teemoja on kuitenkin koottu paikoin yhteen, ja muutamat teemat toistuvat usein, esim. öylätin ihmeellinen voima, Neitsyt Marian armollisuus, ristin merkin voima, ripittäytymisen hyödyllisyys ja paholainen. Vain muutamissa tarinoissa on viitattu mahdollisiin lähteisiin, joista tarinoita on poimittu; näitä ovat mm. pyhimyselämäkerrat, piispa Udon legenda, Neitsyt Marian ihmetekojen luettelo ja Beda Venerabiliksen tuotanto.

Kirves jalassa
Muuan mies hakkasi itseään kirveellä jalkaterän lävitse niin, että kirves pysyi kiinni jalassa eikä hän saattanut kiskoa sitä irti, koska se olisi tehnyt sietämättömän kipeää. Hän teki ristinmerkin haavan yllä. Kirves hypähti oitis jalasta ja jalka parani ja kipu katosi ja ainoastaan arpi jäi jäljelle iskusta. (Arvosteltava teos, s. 87.)

Me emme tiedä, miten keskiajan ihmiset ymmärsivät tarinat ja niiden viestit, ja voimme vain arvailla, miten tarinat vaikuttivat. Nykysuomalaisen mielestä muutamat exemplumit ovat julmia, toiset jopa hauskoja ja eräät aivan käsittämättömiä – ainakin täällä luterilaisessa Suomessa – mutta kaikki valottavat mielenkiintoisella tavalla keskiajan ihmisten mentaliteettia.

Mielenkiintoista lisälukemista

Heikkilä, Tuomas (toim.), Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa. 2010.
Pennanen, Eila, Pyhä Birgitta. 1954.
Räsänen, Marika & Välimäki, Reima & Kaartinen, Marjo, Turun tuomiokirkon suojissa: Pohjoinen hiippakunta keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. 2. painos, 2014.
Setälä, Päivi ja Ahl, Eva (toim.), Pyhä Birgitta. Euroopan suojeluspyhimys. 2007.
Walta, Ville, Libraries, Manuscripts and Book Culture in Vadstena Abbey. 2014.