Pienistä päivittäisistä viesteistä, arkisista kirjeistä pojalta äidille voi ajan myötä syntyä tuhti historiateos. Tällaiseksi komeaksi kirjaksi ovat päätyneet Albert Edelfeltin (1854-1905) vuosina 1873-1901 kirjoittamat kirjeet äidilleen Alexandra Edelfeltille (1833-1901). Kirjan nimi ”Niin kutsuttu sydämeni” on lainaus ”Atten” kirjeestä äidilleen huhtikuulta 1884 ja se heijastaa hyvin teoksen luonnetta. Kyse on kirjeistä, joissa Albert Edelfelt purkaa ja keventää ”niin kutsuttua sydäntään” elämänsä tärkeimmälle ihmiselle, äidille. Teoksen lumous on tässä intiimiä päiväkirjaa muistuttavassa lähdejulkaisuluonteessa. Tämä tavoite ei kuitenkaan ole aivan loppuun asti riittänyt kirjan tekijöille, vaan näyttää siltä, että teos palvelee kahta muutakin päämäärää. Se pyrkii toisaalta taiteilijaelämäkertaan, jonka kertojana on Albert Edelfelt itse. Edelfeltin taiteen ja elämän tarina tulee kirjeiden kautta kerrotuksi tavalla, joka on ainutlaatuinen ja jolla on sekä tekijän ääni että aitouden vaikutelma puolellaan. Toisaalta teos vyöryttää lukijan eteen 30 vuotta eurooppalaista taidehistoriaa. Kirjeitä ympäröi alaviiteteksti, jossa Edelfeltin mainitsemat ihmiset, taideteokset ja historialliset tapahtumat selitetään. Konteksti, joka Edelfeltin omien sanojen ympärille näin rakennetaan, vaikuttaa yksiselitteiseltä tietosanakirjatiedolta, mutta ei lopulta ole aivan näin viaton. Tästä ”toisesta tarinasta”, kirjeiden kommentaareista, samoin kuin niiden valikoinnista vastaa taidehistorioitsija Anna Kortelainen. Kirjeet on suomentanut Sirpa Kähkönen.

Anna Kortelainen on ihastuttavan tietoinen rakentamansa teoksen jännitteestä tehdyn ja alkuperäisen välillä. Hän lainaa esipuheessaan Albert Edelfeltin sanoja, joissa tämä ilmaisee kyllästyneisyytensä elämäkertoihin ja haluttomuutensa luoda sellaista. Edelfelt kirjoitti vappuna 1901 kirjeessä (emme saa tietää kenelle; kirje ei ole mukana valikoimassa) lyhyen ja sarkastisen ”omaelämäkertansa” kutsuen sitä ”kertakaikkiseksi elämäkerraksi, taiteilijaelämäkerraksi poroporvarien tarpeisiin”. Kortelainen samoin kuin hänen lukijansa tunnistaa tässä itsensä niin historioitsijana kuin taidehistorioitsijana, poroporvarina, joka haluaa sekä kaiken kattavan ja totuudenmukaisen tarinan Edelfeltin elämänkulusta että taiteilijamuotokuvan. Kortelainen antaa meidän heti alkuun kuulla Edelfeltin ivan ja epäuskon tällaisia hankkeita kohtaan. Sitten hän ryhtyy huolelliseen työhönsä, näyttämöllepanoon, jossa hän asettaa kirjeet luettavaksemme ja kuiskaa taustalla, miten asiat liittyvät yhteen ja kuka kukin on.

Atte kirjoitti äidilleen ahkerasti. Svenska Litteratursällskapet i Finland -seuran kokoelmissa kirjeitä on 1219 ja koska nyt ilmestyneeseen teokseen niitä on valittu 232, on neljä viidestä täytynyt jättää ulkopuolelle. Kokoelma on karsittu, mutta merkittävä lisä Edelfelt-kirjallisuuteen, sillä Edelfeltin kirjeet ovat ylipäätään olleet suljettu kokoelma vuoteen 1985. Nyt ilmestynyt valikoima tuo epäilemättä uutta tietoa ja tuntemattomia puolia Edelfeltistä esiin. Varsinkin kun aiemmin julkaistut viisi nidettä vuosilta 1917-1930 ovat sisältäneet vain ”leikeltyjä, sensuroituja ja kesytettyjä” kirjeitä, kuten Kortelainen toteaa. Kortelainen on lyhyessä johdannossaan melko ankara Atten sisarta, Berta Edelfeltiä kohtaan, joka on toimittanut aiemmin julkaistut kirjeet. Kortelainen toteaa, että ”Berta Edelfeltin päämääränä oli vakiinnuttaa särötön Edelfelt-myytti”. Hän ei kuitenkaan kerro, millainen tuo myytti oli vuonna 1917. Hän ei tarkkaan sano, mikä siinä oli/on kestämätöntä ja mikä on nyt ilmestyneen teoksen tavoite suhteessa aiempaan Edelfelt-kuvaan. Se, minkä Kortelainen kuitenkin selvästi tuo esiin on toisenlainen työskentelytapa kirjemateriaalin julkaisemisessa. Siinä missä Berta Edelfelt on julkaissut ”leikeltyjä otteita”, Kortelainen korostaa uuden valikoiman kirjeiden olevan, ”kokonaisia, lyhentämättömiä, ehyitä ja kommentaarein varustettuja”. Kuitenkin voi kysyä, eikö myös yksittäinen kirje – kokonaisenakin – ole eräänlainen ”ote”, eikö valikointi ja kontekstointi aina, niin 1920-luvulla kuin 2000-luvullakin, rakenna kuvaa, leikkaa yhtä ja korosta toista.

Samassa huhtikuun 21. päivän kirjeessä vuodelta 1884, josta teoksen otsikko on lainattu, Albert kirjoitti: ”Kiitos, kiitos kirjeestä! Aloin jo hiukan menettää toivoani. Eilen se kuitenkin tuli, juuri kun minulla oli sellainen hirveä kaipuu puhua Äidin kanssa.” Tämä kaipuu iski Edelfeltiin usein, mutta tässä kirjeessä siihen liittyi myös aivan erityinen tyhjyys: ”Katselen koko naissukukuntaa niin välinpitämättömästi, että aivan pelkään minun niin kutsutun sydämeni kuolleen. — En pysty käsittämään, että vain muutamia kuukausia sitten olin tuossa ekstaattisessa tilassa, niin kiihtynyt ja hullu, etten koskaan aikaisemmin. Ja kuitenkin uskon, että oli onni, ettei siitä tullut mitään”. Niin kutsuttu sydämeni -teos on yhtäältä kuin kenen tahansa ihmisen puhetta tunteista ja mielialoista, ihmisistä ja tanssiaisista, unelmista ja vastoinkäymisistä. Siinä on kuitenkin myös toinen juonne. Koska Albert kirjoitti äidilleen kaikesta syvimpiä tuntojaan ja taiteilijatemperamenttiaan myöten, syntyy kirjeistä myös muotokuva taiteilijaksi kasvamisesta, eräänlainen “kehitysromaani”.

Edelfeltin kirjeet alkavat aina samoin: ”Rakas Äiti!”, ja ne loppuvat terveisiin Attelta, Äidin Attelta. Kirjeissä viitataan yleensä saatuihin kirjeisiin, niiden tuottamaan iloon ja siten kirjeet ovat osa kirjeenvaihtoa, osa äidin ja pojan välistä ajatusten, tietojen ja tuntemusten vaihtoa. Tämä puhe ja keskustelu on läsnä kuitenkin vain Albert Edelfeltin yksinpuheessa, äidin sanoja emme kuule. Kirjan perusratkaisu onkin ollut jättää äiti hiljaiseksi, tarkoitus on ollut keskittyä poikaan, taiteilijaan. Anna Kortelainen toteaa tästä ratkaisusta, että äidin kirjeet, joita on säilynyt paljon vähemmän, ovat ”Helsingin säätyläistön kulttuurihistoriaa, kun taas Edelfeltin kirjeet ovat ”de la vie parisienne.” Tämä äidin ja pojan leikkaaminen eri maailmoihin ei tee oikeutta sille, josta kirjeet vahvasti todistavat: Alexandra ja Albert Edelfeltin halulle pitää yhteyttä ja kokea elämää yhdessä. Se on kuitenkin täydellisessä sovussa taiteilijuutta, taitelijan persoonaa ja tämän itseilmaisua korostavan elämäkertakerronnan kanssa. Tämä jälkimmäinen on kirjan päämäärä ohittanut edellisen. Vaikka teos on maalari Edelfeltin puhetta ”pariisilaiselämästään”, se ei muiden äänien leikkaamisesta huolimatta ole itseensä sulkeutunut. Kirjeiden vuorovaikutuksellinen maailma välittyy lukijalle ja hän pääsee osalliseksi myös äidin ja sisarten, suvun ja ystävien, suomalaisen kulttuurin ja aatteellisen ilmapiirin kuulumisista. Tavattoman vahvasti kirjeistä välittyy tietysti 1800-luvun lopun kuvataide-elämä.

Albert Edelfelt saa aloittaa tarinansa 2. lokakuuta 1873 Antverpenistä. Hän on saapunut sinne päästäkseen opiskelemaan kaupungin maineikkaaseen taideakatemiaan. Siinä missä Atte kertoo äidille hankalista junanvaihdoista, nähdyistä maisemista, tapaamistaan ihmisistä, oluen hinnasta ja hyväksynnästä akatemiaan, alaviiteteksti kertaa Antverpenin historiaa, kertoo Belgian kielikiistasta, Pariisin kommuunista, flaamilaisesta taiteesta ja antaa keskeiset elämäkertatiedot Albert Edelfeltin läheisistä. Kurinalaista opiskelutalvea Antverpenissä seuraa matka pyörryttävään Pariisiin keväällä 1874. Edelfelt näkee Pariisin museot ja taideteokset, tapaa sekä suomalaisia että skandinaaveja, niin taiteilijoita kuin muita ja pohtii kuulemiaan puheita taiteen aatteellisuuden katoamisesta Pariisissa. Pariisi on omanlaisensa kaikille, myös Edelfeltille: suuri ja kaunis, ihmeellinen ja monenkirjava, kallis ja laiskotteleva. Upeinta on taide, loistavat maalaukset, jotka Albert haluaisi nähdä yhdessä Äidin kanssa: ”Antaisin paljon jos saisin kiertää kokoelmat Äidin kanssa”. Kommentaareista voimme lukea pieniä lisätiedon paloja henkilöistä, tapahtumista ja taideteoksista. Kommentointia ohjaa taidehistoria: jokainen taideteos ja taiteilija, josta Edelfelt kirjoittaa, asetetaan taidehistorialliseen kehykseensä eikä Louvressa kohdattujen perhetuttujen esittelyyn jää suurilta teoksilta juuri tilaa. Vaikutuksen tehneet kirjat ja teatteriesitykset saavat kuitenkin kommentaareissa paikan taidehistoriallisen, toisinaan tarpeettomankin kauas itse kirjoitustilanteesta menevien kommenttien seassa. Tämä ratkaisu istuu luontevasti ”taiteilijaelämäkertaan”: elämä on monenkirjavaa, mutta tärkeintä on taide.

Edelfelt kirjoitti paljon opinnoistaan ja työstään, näkemästään ja oppimastaan. Hän ”väsytti Äidin usein noilla maalaustarinoillaan”, kuten hän itse anteeksipyydellen kirjoitti. Hän kirjoitti myös ”suuruuksista”, muun muassa Adolphe Thiersistä, ”tuosta suuresta nerosta, isänmaan jaloimmasta pojasta”, jota 1874 juhlittiin kansan riemukulkuein Pariisin kommuunin kukistamisesta, Victor Hugosta, Sarah Bernhardtista. 1880-luvulla hän tapasi Louis Pasteuria, seurasi la Salpetrièren sairaalassa “la grande hysterien” hoitoa hypnoosilla ja liikuttui Wagner-konserteissa. Aika riensi kun Edelfelt maalasi päivät ja seurusteli kutsuilla illat.

Taiteilijamuotokuvan ohella kirjekokoelma on eräänlainen matkakirja, sillä kirjeet on kirjoitettu Pariisista, Italiasta, Saksasta ja taas Pariisista. Käytyään ensimmäisen kotoa lähtönsä jälkeen Helsingissä matkusti Edelfelt keväällä 1876 Victor Hovingin kanssa Pietarin ja Wienin kautta Italiaan. Hän suostui Hovingin matkaseuraksi, vaikka pitikin Pariisia eurooppalaisen taiteen ehdottomana ykköskaupunkina ja olisi mieluiten palannut sinne. Edelfelt suhtautui aina melko pidättyvästi Saksaan, mutta hullaantui Venetsiaan ja piirsi muistiin sen ihmisiä. Hän kirjoitti matkustamisen tunteista, muun muassa siitä, miten kummalta tuntui matkustaa uusiin paikkoihin, jotka sekä tunsi että ei tuntenut. 1800-luvun matkalaisten tavoin vatsavaivat kiusasivat myös Edelfeltiä. Pariisissa hän selvisi vähällä, mutta Roomassa sekä Edelfelt että Hoving saivat lavantaudin, joka juuri tuolloin riehui kaupungissa. Edelfelt oli vakavasti sairas, mutta toipui, toisin kuin Hoving, joka lopulta menehtyi tautiinsa. Edelfelt matkusti Roomasta Tanskan kautta Helsinkiin vain jättämään jäähyväiset sisarelleen Ellenille, joka oli menehtymässä keuhkotautiin. Seuraavana vuonna Pariisissa hän oli itse jälleen sairaana, ja kirjeissä viljellyt tokaisut “jos saan elää”, “jos terveyttä ja elinpäiviä riittää” olivat sisällöltään paljon konkreettisempia kuin usein ajattelemmekaan. Matkustamisen kulttuurihistorian ohella teos toimiikin oivana lähteenä vaikkapa siihen, miten paljosta parjatut ”viktoriaanit”, 1800-luvun ihmiset, kohtasivat sairauden ja kuoleman. Nämä teemat eivät toki ole teoksen pääosassa – päinvastoin – ne ovat vain säikeitä teemojen moninaisuudessa. Kaiken kaikkiaan onkin vaikea keksiä elämänaluetta, jonka kulttuurihistoriaan teos ei liittyisi.

Vuosien vieriessä Edelfeltin taitelijakutsumus syveni ja nöyryys ja ahkeruuden merkitys sen tekemisessä kasvoi. Albert kirjoitti äidilleen jo Pariisista 1877: ”J.L. Runebergin toteamus, että hän on takonut runojaan kuin seppä, on paras todistus siitä, että ymmärryksen tulee kaikessa säännellä fantasiaa. Ovatko ideat sellaisia hauraita kukkavanoja, ettei niihin voi koskeakaan? – Jos niissä on hyvää terästä, ne kestävät kyllä vasarointia ja vain paranevat siitä”. Edelfelt jatkoi taiteen ja luovuuden pohtimista läpi kirjeenvaihdon. Alusta lähtien hän vierasti kuivia järjestelmiä ja teorioita ja oli varsin kriittinen myös omien töidensä suhteen. Taulustaan Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista hän kirjoitti: ”Sen sijaan, että olisin tehnyt suurenmoisen, koskettavan, elävän kohtauksen, tunnen nyt saaneeni aikaiseksi suuren määrän sekalaista teatteririhkamaa”. Bastien-Lepage oli yksi Edelfeltin opettajista ja kriitikoista ja kannusti tätä eteenpäin: ”Olet edistynyt suuresti viime vuodesta – olet nyt mies ja maalaat miehekkäästi – edellinen taulusi oli viehättävä, mutta muistutti hiukan neitien maalauksia – Kuningattaresi oli kaunis mutta hiukan sovinnainen -”. Tällaiset arvostetun mestarin tunnustukset rohkaisivat Edelfeltiä tavoittelemaan parasta ja jännittämään taulujensa puolesta erilaisten näyttelyraatien edessä. Vuosien vieriessä taiteilijanlaatu ja työskentelytapa selkiytyi: suurten ja kunnianhimoisten ponnistusten lomassa syntyi monia muotokuvia “500 frangin päiväpalkalla”. Maalaamista sinänsä Edelfelt ei elämänvalintanaan kyseenalaistanut, ainoastaan riittävän hyvin maalaaminen piinasi häntä aina. Epävarmuudet liittyivät enemmän muihin elämänalueisiin ja hän kirjoittikin vuonna 1887, että “Maalaustaiteessani, niin, siinä näen päivä päivältä selkeämmin, mitä tulen tekemään ja mitä minun täytyy tehdä, mutta kaikissa muissa asioissa minusta tulee aina vain selkeämmin idiootti ja akka”.

Edelfelt meni lopulta myös naimisiin, vaikka kauan kiemurtelikin ajatusta vastaan ja kiusaantui, kun muut pohtivat hänen naisasioitaan. Tammikuussa 1888 hänet vihittiin lapsuudenystävänsä ja perhetuttavansa Ellan de la Chapellen kanssa. Viikko häiden jälkeen hän kirjoitti, että Ellan oli järkevä, neuvokas ja reipas: “Hän on tytöistä parhain ja oikea siunaus minun kaltaiselleni hutilukselle”, “hän on itse tarmokkuus, iloinen ja hullu ja suloinen kuin enkeli”. Marraskuussa 1888 syntyi esikoinen ja seuraavan vuoden syksystä alkaen Edelfeltin pariisilaiselämään kuuluivat maalaamisen ja seurapiirien lisäksi myös perhe. Erik-poika tuotti isälleen suurta iloa, mutta perheellisyys merkitsi myös uudenlaista vastuuta ja huolia. 1890-luvun alussa, 35-vuotiaana Edelfeltillä oli kausi, jolloin hän tunsi vanhenevansa, olo tuntui sairaalta ja väsyneeltä ja työvirettä haittasivat paitsi rahahuolet myös epäilyt siitä, että hän oli putoamassa pois kehityksen kelkasta. “Maalaustaiteessani ja mietteissäni on jotain vanhentunutta ja vanhanaikaista, ei sille mitään mahda”, hän kirjoitti. Usko itseen kuitenkin palasi, ja oma maalaaminen tuntui oikeammalta kuin se “keltaisen vihreä mössö”, jota impressionistinen muoti tuotti.

Aikuistuneen Edelfeltin elämään kuului matkoja pohjoismaissa, Euroopassa ja Venäjällä, kausia omassa Kaivopuiston huvilassa, äidin luona Haikossa ja Pariisin ateljeessa. Muotokuvia syntyi niin tukholmalaisvasemmistosta, Venäjän keisarista kuin lumoavasta Aino Acktésta. Viimeisiä kirjeitä sävyttävät Edelfeltin monet velvollisuudet, sellaiset kuin komissaarin tehtävä Pariisin maailmannäyttelyn Suomen osastolla vuonna 1900 tai Vänrikki Stoolin kuvitustyö. “Pakkotahtisen” maalaamisen taustalla tapahtui koko ajan paljon, Dreyfusjuttu kuohutti ihmisten mieliä toisaalla ja Suomen venäläistämistoimet nostattivat intohimoja toisaalla. Viimeisen yhteisen kesänsä äiti ja poika viettivät Haikossa 1901 eivätkä heidän keskustelunsa siellä ole meidän luettavissamme. Alexandra Edelfelt kuoli vuoden 1901 elokuussa ja Albert Edelfelt neljä vuotta myöhemmin elokuussa 1905.

“Niin kutsuttu sydämeni” on ulkonäöltään tyylikäs ja sen helmiä ovat Edelfeltin kirjeisiinsä liittämät tai suoraan niihin tekemät piirrokset. Yli 800-sivuista opusta keventää myös kommentaariosan kuvitus: siihen on liitetty kontekstiin olennaisesti liittyviä aikakauden maalauksia, joitain valokuvia tai muita dokumentteja. Kommentaariosa ei koostu numeroiduista alaviitteistä vaan teksti on painettu toisella tekstityypillä ja erotettu kirjetekstistä tyylikkäällä näköisrivipätkällä Edelfeltin alunperin ruotsiksi kirjoittamista lauseista. Useimmiten ”viite” löytyy vaivattomasti, mutta joskus kommenttitekstiä joutuu hieman hakemaan. Se, mitä kommentoidaan, ja miten laajasti, on tietysti ollut teoksen vaikeimpia valintoja eikä olennaisen sanominen Voltairesta tai Hegelistä, Kantista tai Yrjö-Koskisesta 30 sanalla ole helppo tehtävä. Joistakin – erityisesti Edelfeltin Pariisissa tapaamista naistaiteilijoista ja -opiskelijoista – olisi ollut antoisaa tietää enemmän. Liuta amerikkalaisia naisia käveli hänen ateljeensa läpi, kutsuilla hän tapasi saksalaisia naistaiteilijoita,1870-luvun lopulla hän vieraili paljon naisten asuttaman pensionaatin illanvietoissa, mutta kovin paljon emme saa tietää siitä, keitä he olivat, miksi he olivat Pariisissa ja miten he liittyivät Edelfeltin elämään. Ongelmana on varmasti ollut erilaisten neiti Ahlbergien, Grabowien, Fribergien jäljittäminen olemassa olevan kirjallisuuden avulla. Heitä ei herrojen Larsson, Strindberg, Snellman tai Runeberg tavoin ole ”olemassa” historiateoksissamme. Tunnetuimmat ja tutkituimmat naiset ovat toki päässeet kommentaareihin ja esimerkiksi 1800-luvun lopulla vilkkaasti keskusteltu naisasiakysymys on saanut edustajakseen Adèle Ehrnroothin. Kommentaareista saamme tietää, että myös Alexandra Edelfelt pohti naiskysymystä seuraavanlaisten säkeiden kautta: “Onko totta, järjellistä, että lyhyt elo tää / kirjontaan ja keimailuun niin tyylikkäästi häviää?”. Kommenttiosa ei edes pyri erittelemään tai selittämään Edelfeltin äitisuhdetta tai naisnäkemystä, mikä on viisas ratkaisu. Voimme itse lukea kirjeistä, miten ja mitä hän äidilleen puhui ja miten hän kommentoi sekä “uusia” että “vanhoja” naisia ympärillään. Hän kirjoitti naisten “ibseniläisen totuuden ja minuuden etsinnästä” eikä hänellä ollut siitä pelkkää hyvää sanottavaa. Hänestä liian monet taiteelliset ja kirjalliset daamit olivat tämän etsinnän myötä muuttuneet epämiellyttävän röyhkeiksi ja brutaaleiksi. “heidän koko olemuksessaan on halveksuntaa, heistä huokuu ilkeys kaikkia sovinnaissääntöjä kohtaan ja niitä miljoonia ihmisiä kohtaan, jotka mukautuvat näihin sovinnaissääntöihin. Ja heille, kuten Strindbergillekin, kaikki on sovinnaista.”

Kortelaisen toiveena on, että kirja voisi toimia paitsi valikoimana, myös hakemistona koko laajaan, arkistossa säilytettävään Edelfeltin kirjekokoelmaan. Tämän toiveen esittäminen on pyyteetön ja kaunis ele historiasta ja taiteesta kiinnostunutta (tutkija)yhteisöä kohtaan. Kortelainen on ilman muuta tehnyt kiitettävän ja kunnioitettavan suururakan. Hän on lukenut ja valikoinut aineiston, joka on tavattoman monipuolinen. Hän on tuonut aineiston rinnalle ensyklopedian, selannut sen valmiiksi ja helpottanut näin tavattomasti lukijan työtä, tehnyt välttämättömän, jotta kirjeiden maailma avautuisi. Kirjejulkaisu, kun se on vielä suomennettu, on eittämättä tasoittanut ja helpottanut monen uuden ja tulevan tutkimuksen tietä ja kommentaariosineen jättänyt lukemattomia johtolankoja, joista seurata jännittäviä polkua 1800-luvun lopun kulttuuriin.

Teoksen ansiot ovat sen monipuolisuudessa, mutta epäilemättä moni lukija kaipaa tällaisen lähdejulkaisun rinnalle uutta tutkimusta ja tulkittuja kuvia. Nyt julkaistu kokoelma Edelfeltin kirjeitä avaa nimittäin miltei loputtoman rikkaan maailman. Jokainen lukija löytää sieltä paitsi oman Attensa tai Edelfeltinsä myös oman 1800-luvun lopun kulttuurihistoriansa. Tai sitten ei oikein löydä ja hämmentyy. Sen paremmin epookista kuin ihmisestäkään ei synny tarkkarajaista kuvaa. Ainoa mikä on varmaa on vuosien vieriminen, kronologia, joka on myös teoksen typografiassa selkeästi esillä. Jokainen lukija joutuu pohtimaan ja itse päättämään, mistä tässä kirjassa on kysymys. Edelfelt kirjoittaa niin luontevasti ja dialogisesti että häntä on helppo lukea. Samalla teos on kuitenkin kirja, joka nostaa pintaan paavohaavikkomaisen ajatuksen: kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Vaikein tarkoittaa tässä tapauksessa tekstejä, joihin elämä on kirjautunut poikkeuksellisen monipuolisesti. Se tarkoittaa kuitenkin myös tekstejä, joita lukiessa vaikein voi olla kaikkein antoisinta.