Täällä pohjolassa ihmisen ja hylkeen välillä on ollut muinaisista ajoista lähtien tiivis suhde. Hylkeitä pyytämällä rannikon varhaiset kulttuurit ravitsivat ja vaatettivat itsensä sekä keräsivät raaka-aineet tarve-esineisiinsä. Kalaa Itämeressä oli tarpeeksi meidän kädellisten sekä eväjalkaisten tarpeisiin. Kuitenkin 1900-luvulla tapahtui äkillinen muutos, kun hylkeistä alettiin maksaa tapporahaa. Hallien eli harmaahylkeiden sekä saimaannorppien kohtaloksi oli koitua modernit metsästysmetodit sekä yli-innokas metsästäminen. Viime vuosisadalla mereen päätyneet ympäristömyrkyt heikentävät molempien hyljelajiemme kantoja edelleen. Suurin piirtein 1970-luvulla saavutettiin aallonpohja, minkä jälkeen suojelutoimet sekä kalastuselinkeinon kannattamattomuus koituivat ainakin paremmin sopeutuvien hallien pelastukseksi. Nykyisin norppien elämä on edelleen veitsen terällä, mutta harmaahylkeitä alkaa merellä olla jo riesaksi asti. Taistelu hupenevista kalakannoista on kääntynyt häviöksi ihmisten metkuihin sopeutuneita halleja vastaan.

Varsinaisia tietokirjoja suomalaisista hylkeistä ei ole juuri julkaistu lukuun ottamatta kirjan valokuvaajan Seppo Keräsen kuvateosta Ajojäällä syntynyt (Forssan kustannus 1989), joka nimensä mukaisesti tarjoaa kuvamateriaalia Itämeren hylkeistä. Halleista ja norpista toki kirjoitetaan ja keskustellaan säännöllisesti, mutta tämä tapahtuu useimmiten päivittäislehtien sivuilla. Eritoten saimaannorpan tila ylittää valtakunnallisen uutiskynnyksen myös televisioissa tuon tuosta. Harmaahylje esiintyy nykyisissä uutisoinneissa – ainakin näin näppituntumalta – useammin kielteisessä kuin myönteisessä valossa. Luonnon arvottaminen hyödylliseksi, haitalliseksi, sympaattiseksi tai miksi tahansa on tietysti pelkästään meidän ihmisten tapa havainnollistaa ympäröivää todellisuutta. Itämeren hylkeet ovat monenlaisia tuntemuksia ja mielipiteitä nostattava aihe. Hylkeet esittelee lukijalleen harmaahylkeen sekä norpan eläinlajeina, Itämeren näiden elinympäristönä sekä näkökulmia siihen mitä kyseiset eväjalkaiset merkitsevät ihmisille. Hylkeet -teoksen kuvaaja Keränen sekä teoksen kirjallisesta sisällöstä vastaava tietokirjailija Markku Lappalainen ovat molemmat palkittuja mm. ansioistaan ympäristön ja luonnon esittäjinä.

Teksti on havainnollista ja selkeää lukea, kunhan malttaa edetä sivulta toiselle, kuten mitä tahansa kirjaa lukiessa, eikä vain seikkailla sivulla kuvien vuoksi lueskellen kuvatekstejä sieltä täältä. Kirjan rakenne koostuu seitsemästä kappaleesta, joiden painopiste sivumääräisesti on lajien ja niiden elinympäristön esittelyllä. Ihmisten ja hylkeiden välisestä kanssakäymisestä kertovat kaksi kappaletta ansaitsevat sivumääräisesti vaatimattomimman osuuden teoksesta. Ympäristöhistorialliseksi teokseksi teksti on hieman epätarkkaa, mutta sellaiseksi Hylkeet ei selvästi pyrikään. Sen on tarkoitus esittää kokonaistilanne, hieman taustahistoriaa sekä mahdollisia kehityssuuntia eri näkökulmista käsin. Hylkeiden lajiominaisuuksista ja käytöksestä tai meremme luonnosta ylipäänsä kiinnostuneelle teos on aarre-aitta. Jos haluaa tietää vaikkapa paljonko saimaannorpan ja harmaahylkeen pentujen päivittäisessä kasvussa on eroa, kannattaa ehdottomasti tutustua Hylkeisiin. Tosin teos ei vastaa pitkään allekirjoittanutta vaivanneeseen kysymykseen siitä, onko halli labradorinnoutajan pennun ja pyöriäisen ristisiitos vai ei.

Teoksen parasta antia on valokuvattu materiaali, jota on runsaasti. Lukukokemuksena kirjan kuvat ja teksti palvelevat toisiaan, eikä kumpaakaan voi erottaa toisesta. Useimmille kirjan tärkein anti lienee juuri kuvat. Jos kirjan kuvitukseen tutustuisi irrotettuna tekstikontekstistaan, voisi hyvin luulla, että kyseessä on Suomen vuoden luontokuvien parhaimmisto. Kuvat ovat suuria ja tarkkoja, jopa aukeaman kattavia, värikkäitä, selkeitä, esteettisiä ja jopa humoristisia. Hylkeet herää ainutlaatuisella tavalla eloon nimenomaan kuvamateriaalin ansiosta. Kirjan muutama ensimmäinen läpiluku kuluukin lähinnä kuvien katsomiseen uudestaan ja uudestaan. Vasta myöhemmin huomaa, että ohessa on muutakin kirjoitusta kuin kuvatekstit. Tämä on itseasiassa myös lievä moite: kuvat ovat kyllä hienoja ja niitä on sopivissa määrin, mutta tekstiä ja havainnollistavia tilastoja voisi olla enemmänkin. Hylkeistä kun ei ole liian montaa teosta markkinoilla. Toisaalta kirjan lähestyminen on todella helppoa ja siihen jaksaa palata omaksi ilokseen useamman kerran, etenkin jos luonto on lähellä sydäntä. Hylkeet luottaa siihen, että kuva kertoo enemmän kuin ne tuhat sanaa, ja samalla kertoo kuvien lukumäärän runsaalla sadalla. Saariston maisemaa ja tunnelmia tai itse eläimiä esittävät kuvat itsessään tekevät tästä teoksesta arvokkaan.

Hylkeet teos ihastuttaa ja havahduttaa tosiseikkoihin. Näin globaalien ympäristöongelmien maailmassa on muistettava, että omalta takapihalta löytyy eräs maailman saastuneimmista meristä. Huonosti hoidettu lähiympäristö kostautuu lopulta ihmisten arkipäivään meren pyyntieläinten kantojen romahtaessa tai muuttuessa ravinnoksi kelpaamattomaksi myrkkyjen vuoksi. Ihmisen toiminta vaikuttaa pitkäjänteisesti tulevaisuuteen. Nykyinen paljon parjattu hallikanta ei ole historiallisesti tarkasteltuna poikkeuksellisen suuri, mutta sen vaikutus sen sijaan on, sillä kalojen kokonaismäärä on tehokkaan kalastuksen myötä vähentynyt. Kun samasta ravinnosta kilpailee meressä elävä hylje ja maahan sidottu ihminen, on toki ymmärrettävää, että kalastajat ovat tuohtuneita. Koska Itämeren aallot huuhtovat useamman valtion rantoja, on haasteellista koordinoida suojelutyön laatua tehokkaasti.