Tunteellinen kokonaisuus hevosesta − ei historiikki

Maahengen uutuus Uskollisin kaikista − Hämmästyttävä koira haastaa hevosen merkityksen tärkeimpänä kotieläimenä, ja oman kirjansa ovat saaneet maaseudun historiassa myös Tuntematon emäntä, Meidän lehmät ja Emäntävoimaa!. Nyt vuorossa on Hevosvoimat, joka jatkaa Maahengen tuttua linjaa. Kaavan tunnistaa, mutta se ei ole välttämättä huono asia. Kustantamon arvokas työ kotieläinhistorian parissa ei tosin poista sen tieteellisen tutkimuksen tarvetta.

Hevosvoimat pohjautuu Maaseudun Sivistysliiton, Suomen maatalousmuseo Saran ja Maaseudun Tulevaisuuden järjestämään kirjoituskilpailuun. Vastauksia tuli 883, ja ne jakautuivat tasaisesti tosipohjaisten ja kaunokirjallisten kertomusten sarjoihin. Tekstimäärästä luulisi hahmottuvan, mikä on tyypillistä ja mikä ei. Toimittajalla on kuitenkin oikeus valita teokseen muitakin kuin yleisiä tapauksia. Miten toimittaja on valtaansa käyttänyt, sitä lukija ei kykene täysin arvioimaan. Kirsti Mannisen matkassa lukija tuntee kuitenkin olevansa turvassa − muutenkin kuin sananmukaisesti. Hevosvoimat-teokseen on valittu 31 ihmisen ja hevosen kohtaamista. Vanhin kertoja on 88-vuotias mies ja nuorin 18-vuotias tyttö: hevosesta on tullut parissa sukupolvessa miehen työparista tytön harrastus. Tekstien kirjo on haasteellista saada keskustelemaan keskenään, mutta Manninen onnistuu. Hän toteaa tekstien kuuluvan selkeästi kuuteen kategoriaan: Hevosten Suomi, Sotahevosia, Hevosmiehiä, Tallityttöjä, Tyhjiä karsinoita ja Yhdessä ikuisesti. Toimittaja lienee valinnut yleiset teemat rytmittämään laukkaa loogisuuden nimissä, eikä jako yllätä. Ovatko lukujen sisällöt liiaksi ennalta arvattavissa?

Tekstit eivät ole kielellisesti, kerronnallisesti tai sisällöllisesti tasavahvoja. Koska kirja koostuu omakohtaisten kokemusten lisäksi kaunokirjallisesta kuvauksesta runoineen, se ei ole muistelukeruun dokumentti. Vielä vähemmän se on hevosen historiateos, ei edes historiikki. Sen sijaan kirja kuvaa herkällä tavalla ihmisen ja hevosen suhdetta eilen ja tänään. Tekstejä yhdistää ihmisen ja hevosen välinen aito luottamussuhde kaikkine karikoineen ja poukamineen. Tämä suhde on teoksen läpi kulkeva riimunnaru, jonka toisessa päässä kulkee hevonen, toisessa ihminen.

Hevosvoimat-teos on kustantajalleen tyypilliseen tapaan ulkoasua myöten harmoninen, tyylikäs kokonaisuus. Taitto on selkeä ja kaunis, eivätkä kuvat ole postimerkinkokoisia. Kuvatoimittajalle on annettava tunnustus: sota-ajan kuvat eivät ole niitä kirjallisuudessa kuluneimpia. Mustavalkokuvissa on oma tunnelmansa, mutta myös muu kuvitus on täynnä tunnetta ja käy paikoin osuvaakin keskustelua tekstin kanssa.

Nostalgiamatka menneeseen

Teoksen ensimmäinen luku Hevosten Suomi käsittelee aikaa, jolloin hevosvoimat pyörittivät yhteiskunnan rattaita useammalla tasolla kuin usein ajatelleen. Hevonen oli se, joka kuljetti tiettömien taivalten takaa pojan kouluun ja pyöritti tukkiponttoolla hevoskiertoa. Kaipasinkin teoksesta kunnon savottaelämää metsäkämpältä. Sitä ei tullut, muita oivallisia tarinoita kyllä. Muistelu on kuitenkin taitolaji, ja sitä on vaikea kirjoittaa opettamatta historiaa. Yleensä kerronta jouhevoitui kirjoitusten loppua kohti.

Paikoin muisteluissa nousee esiin, kuinka modernisaatio ajoi hevosen ohi. Hevonen oli kuitenkin myös keskeinen osa sitä esimerkiksi maatalouden ensimmäisen koneistumisen vaiheessa. Hevosvetoinen perunannostokone oli edistys. Hevonen mahdollisti myös monia muita asioita kuten muuttokuorman ensimmäiseen omaan kotiin. Hevonen oli osa ihmiselämää syntymästä kuolemaan, ja etenkin sillä välillä.

Teoksessa tarjotaan nostalginen kuva heinäseipäiden Suomesta. Nostalgisointi ulotetaan aikaan, jolloin oltiin tyytyväisiä tähän päivään ja uskottiin huomiseen. Hevonen nostalgisoidaan osaksi muuttumatonta lapsuuden maisemaa, viljankeltaista päiväunta. Kuten Kirsti Manninen toteaa, nostalgiaan sisältyy haikeus menetetystä maailmasta. Tämä pätee iäkkäiden ihmisten ”ennen kaikki oli paremmin” -puheeseen, mutta lukiessani Hevosvoimat-teosta löysin itseni nostalgisoimasta lapsuuteni hevoskokemuksia. Tekstien nostalgiseen maailmaan on helppo samaistua, sillä kuvaus on paikoin häkellyttävän elävää. Eräässä tekstissä vaari muistuttaa viimeisissä sanoissaan, että naapuria on pyydettävä ruokkimaan hevonen. Aivan samoin omalla mummullani, entisellä hevoslotalla on jatkuva huoli hevosten hyvinvoinnista.

Kavioliitto

Hevosen vanhin tehtävä ihmisen sodankäynnin välineenä on saanut suomalaisessa hevoshistoriassa eniten huomiota. Sotahevosta on kunnioitettu muisteluteoksilla, joiden kertomusperinteeseen kuuluu Ulla-Maija Aaltosen toimittama Kiitos Suomen hevoselle. Poikkeusolot toivat hevossuhteeseen uusia merkityksiä, kun koko elämä oli hevosesta kiinni. Aikaisemmin kertojina ovat kunnostautuneet naiset, mutta nyt puhuu yllättävän moni mies. He ovat pukeneet sanansa tunteella ja murteella jopa runomuotoon. Hevosvoimat onnistuu tuomaan ihmisen ja hevosen sodanaikaiseen suhteeseen vähemmälle huomiolle jääneen näkökulman: suomalaisen miehen herkkyyden. Miesten tarinat kantavat sotamuistomerkille jätettyyn sokeripalaan asti. Tekstit noudattelevat kuitenkin vanhemman sotahistorian linjaa, jossa hevonen nähdään uhrina isänmaan puolesta suomalaisen sotilaan rinnalla.

Sota-aikana päättyi moni elämä, mutta tuolloin myös alkoi moni elämänmittainen tarina. Näin kävi eräälle sodan karuuttamalle nuorelle miehelle ja sotilaiden rintamalta pelastamalle varsalle. Mies, joka menetti sodalle nuoruutensa, löysi Löytöpojasta selviytymiskeinon. Mies kävi hevosen kautta läpi syviä tunteita, oppi eläimeltä ihmisyyttä. Näin hän oli valmis, kun hevosmiehen kohtasi onni. Tulevalle vaimolle paras puhemies oli se tapa, jolla mies kohteli hevostaan. Löytöpojan kautta 18-vuotias kirjoittaja analysoi kypsästi kuolemaa.

Kerronnassa välittyy hevosmiesten hurtti, tupakansavuinen huumori. Sitä löytyy myös tekstien hevosilta, ja eräässä tarinassa hevonen joutui käräjille asti. Toinen hevonen karkaili itään kärsiessään Karjalan kaipuusta. Henkilökohtaisesti vierastan hevosen näkökulmasta kirjoittamista, eläimen inhimillistämistä. Tällöin lukija etäännytetään vaistojensa varassa toimivasta hevosesta ja luonnon järjestyksestä, vaikka teoksen tavoite lienee päinvastainen.

Hevosvoimat käsittelee elävästi elämää hevosen kanssa, jota kuvataan kirjaimellisesti sanalla kavioliitto. Teoksen pääteoria hevosen ja ihmisen yhteydestä näkyy selvästi vanhojen hevosmiesten ja heidän hevostensa välisessä syväyhteydessä. Kirjoituksista nousee esiin hevosen paikka isäntänsä renkinä, mutta myös sokeripala isännän isossa kourassa.

Tallityttöjen kasvutarinat ovat kuin kenen tahansa hevostytön nuoruudesta. Talli näyttäytyy elämän korkeakouluna, jossa lannanhaju on meriitti ja statussymboli. Kuvaus pitää sisällään kaiken olennaisen hevostyttöydestä. Lukija ymmärtää myös, miksi autot hidastavat hevoslaitumen kohdalla. Samalla käsitellään voimakkaita tunteita: pelon voittamisen ja vastuun ottamisen lisäksi talliympäristö auttaa eri sukupolvien kohtaamisessa. Teksteissä nousevat esiin sekä sukupolvi- että sukupuolierot. Hevosen merkitys vanhalle miehelle on eri kuin nuorelle tytölle. Molemmat välittävät, omalla tavallaan.

Elä hetkessä ja muita opetuksia

Toiveiden ja ilojen lisäksi elämään hevosten kanssa kuuluu elämän arvaamattomuus. Miehen tuskaa hevosen menetyksestä siivittää ajatus, ettemme tiedä tulevasta, on vain koitettava elää. Hevonen opettaa nauttimaan hetkestä. Yhteistyö hevosen kanssa kasvattaa elämään, olemaan läsnä. Hevonen on myös vahva tunteiden jakaja, jonka kanssa oppii nauramaan erityisesti itselleen.

Kirjassa kerrotaan ratsastuskoulun hevosesta, joka ei soveltunut työelämän vaatimuksiin, mutta paistatteli Hovimäki-sarjan parrasvaloissa. Ehkä sen tarina opettaa meitä kohtaamaan myös ihmiset yksilöinä. Tuttuja ovat myös tarinat tallin hylkiöhevosen ja hoitajan yhteisymmärryksestä. Tekstit eivät ole kokonaan nostalgian sumentamia, sillä niissä käydään läpi myös epäonnistumisen kokemuksia. Haluaisinkin lukea tutkimuksen hevosen vaikutuksesta tyttöjen kasvuun. Miten hevosen läheisyys vaikuttaa myöhempään elämään? Kasvavan hevossektorin perusteella vaikutus ei ole pieni. Voittajatekstissä nuoruuden talliaikojen parhaana perintönä koetaan juuri hevostytön identiteetti.

Hevoseen liittyy aina tunne, ja Hevosvoimat vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin. Vahva menettämisen kuvaus korostuu luvussa Tyhjiä karsinoita. Se on luonnollinen osuus hevosten kanssa eläville. Annan tunteen viedä, en pysty olemaan tieteellisen objektiivinen. Eikö juuri tämä ole hyvän kirjan merkki? Kertomuksen päätös lohduttaa: sydämissämme se elää aina.

Hevonenko eduskuntaan?

Hevosvoimat-teoksessa hevosen voimasta annetaan useita esimerkkejä. Hevonen kuntouttaa aivohalvauksesta kärsivää nuorta naista. Sitä mitä toinen ihminen ei kestä, hevonen parantaa. Hevonen pelastaa syvästi masentuneen teinitytön itsetuhoisilta ajatuksilta. Äidin kirjoituksessa näkyy kiitollisuuden lisäksi hevosen valtava voima, joka on suurempi kuin ehkä ymmärrämmekään. ”Harttu pelasti Marian, Maria Hartun: kumpikin oppi vastaanottamaan ja antamaan rakkautta. Se oli Hartun kolmas opetus. Sen tärkeämpää oppia tässä maailmassa tuskin on.” Hevosvoimia tarvitaan edelleen, vaikka eri merkityksessä kuin heinäseipäiden Suomessa.

Olen tiedostanut kauan, että vaikka luulemme opettavamme hevosta, hevonen opettaa meitä. Tämä on myös Hevosvoimat-kirjan keskeinen sanoma. Hevonen on ihmiselle uskollinen ystävä, joka ymmärtää meistä enemmän kuin me siitä: ”Minä tiedän kuka sinä olet”. Kirjan päättävässä kirjoituksessa hevonen määritetään jopa yliluonnolliseksi voimaksi. Sen − ja koko kirjan − sanoma on, että ihmisen pitäisi kohdata hevonen joka viikko. Jos kirjan luettuaan on päässyt kurkistamaan pilkahduksenkin hevosen voimaan, tuntuu luonnolliselta, että hevosta tarvittaisiin jokaisessa kunnanvaltuustossa ja luokkahuoneessa. Mikseipä jopa eduskunnassa?

Hevosella on rauhoittava vaikutus, ja Hevosvoimat-kirja oli puhdistava kokemus. Teoksen alussa esitetään, kuinka ihminen pystyy ymmärtämään hevosen kautta jotakin syvempää ihmisenä olemisesta. Hevosihmisenä olen samaa mieltä, ja uskon, että jokainen Hevosvoimat luettuaan on samaa mieltä. Tämä lienee kirjan tavoite. Teoksessa on vahva psykologinen ote hevosmiesten huumoria unohtamatta. Siitä nousee esiin hevosen merkillinen voima, hevosvirta. Kirja on kiehtova portti hevosmiesten ja -tyttöjen maailmaan, kuuluit sinne itse tai et. Koskettava kokonaisuus sopii jokaiselle, joka haluaa ymmärtää jotakin hevosesta, itsestään tai elämästä yleensä.

”Ihmisen historia asuu Hevosen silmissä” -lausahduksen voi tulkita yksilön tai jopa koko suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kannalta. Hevosvoimat-teoksesta löytyvät molemmat tulkinnat sille, joka kuuntelee hevosen hörinää herkällä korvalla. Siihen sisältyy kaikki: tunne, työ, rohkeus, uskollisuus, luottamus. Yhteys.