Kirjailija Seppo Järvisen Pikajuna Mumbaihin on esseistä koostuva kokoelma tuokiokuvia, tunnelmia, kohtaamisia, kokemuksia ja ajatuksia useamman Intian-matkan varrelta muutamilla valokuvilla ja kirjailijan omilla runoilla höystettynä. Alueellisesti teos käsittelee Intian eteläisiä ja läntisiä osia, lähinnä Tamil Nadun, Keralan ja Gujaratin osavaltioita, joissa tapahtuvista avustusprojekteista ja sinnikkäästä köyhien hyväksi tehdystä työstä Järvinen kirjoittaa useaan otteeseen teoksen kuluessa. Junalla matkustaminen toistuu kertomuksissa ja onkin kirjan nimen mukaisesti keskeisellä sijalla, vaikka kyseessä ei olekaan varsinainen matkaopas tai perinteinen matkakertomus, jossa edettäisiin paikasta toiseen kuvaten matkan tapahtumia ja nähtävyyksiä. Tästä huolimatta teoksen sivuilta voi löytää myös käytännön neuvoja ja muita vinkkejä matkailijoille – Intiassa matkustaneena ja asuneena on helppo yhtyä muun muassa Järvisen neuvoon munalukon ja kettingin sekä taskulampun tarpeellisuudesta Intiassa matkustellessa.

Teemoista köyhien sorto ja naisten aseman parantamisen tarve nousevat keskeisesti esille Järvisen matkatessa. Hän muun muassa kuvaa pienen kyläkoulun elämää Tamil Nadun pohjoisosassa kertoen koulun naisopettajista, jotka työlleen omistautuneina hakevat oppilaita vaikka pelloilta opiskelemaan ja jotka ovat istuneet vankilassakin uhmattuaan byrokratiaa vaatimalla parempia opetusvälineitä ja parempaa palkkaa. Toisessa luvussa Järvinen kirjoittaa jesuiittojen Education Sponsorship Programmesta Gujaratin maaseudulla sekä siihen kuuluvista kouluista ja omavaraisista oppilasasuntoloista, joissa opiskelee pienviljelijöinä ja kamelinajajina elantonsa hankkivien adivasiheimojen lapsia. Tässä yhteydessä hän esittelee lähemmin lukijoille Baskimaasta kotoisin olleen, Ahmedabadissa sairaiden ja köyhien parissa työskennelleen jesuiittaisä Mike Urrutian sekä hänen seuraajansa Cedric Prakashin. Gujaratissa Järvinen tapaa myös karmeliittasisar Annakuttyn, joka tekee työtä koulussa ja pienellä terveysasemalla sekä pyrkii vaikuttamaan naisten aseman parantamiseksi, Mumbaissa häntä puolestaan odottaa hänen vanha ystävänsä Vimala, joka työskentelee kehitysvammaisten nuorten hoitajana. Joukkoon mahtuu myös lukuisia satunnaisia ja lyhyempiä kohtaamisia, muun muassa Ahmedabadin rautatieaseman kantajan, junassa tavatun saddhun, pyhän miehen, ja Mumbaissa kukkia myyvän alle yksivuotiaan lapsen äidin kanssa.

Siinä missä köyhät, vähäosaiset, sorretut ja pyyteetöntä avustustyötä tekevät ovat kirjan keskiössä ja saavat kirjoittajan sympatiat osakseen, Järvinen paikoitellen moittii keskiluokkaa ja varakasta väestöä materialistisuudesta ja länsimaalaistumisesta sekä kovista arvoista, ja myös kastilaitos, (varsinkin militantti) äärihindulaisuus ja globalisaatio saavat osansa kritiikistä. Köyhien ja naisten asiaa ajaessaan kirjailija erittelee etenkin köyhien ja kouluttamattomien naisten asemaan liittyviä vaikeuksia lapsiavioliitoista myötäjäisvaatimuksiin, ’keittiöonnettomuuksista’ satiin eli lesken polttoitsemurhaan, joka on toki ollut laissa kielletty jo likemmäs kaksi sataa vuotta, mutta joka ei ole täysin lakannut ilmiö, sekä raskaisiin fyysisiin töihin. Järvinen palaakin tekstissään yhä uudelleen ajatukseen naisten (hiljaisen) vallankumouksen tarpeesta ja painottaa tyttöjen koulutukseen panostamisen tärkeyttä. Entisenä opettajana koulutusasiat ovat muutenkin selvästi lähellä hänen sydäntään, joiden esittelemisen lisäksi Järvinen pyrkii herättämään myös lukijoissaan vastuuntuntoa ja ajatuksia esimerkiksi kehitysavun ja sen hyödyllisyyden sekä kansainvälisen adoption eettisten kysymysten suhteen.

Vaikka Järvinen on mitä ilmeisimmin matkustellut paljon Intiassa ja on selvästi syvästi kiinnostunut maasta ja sen kulttuureista kuvaillen niitä kiintymyksellä ja lämmöllä, vaivaa hänen tekstiään jonkinlainen ulkokohtaisuus, kuin hän ei olisi aivan päässyt sisälle intialaiseen elämänmenoon ja yhteiskuntaan vaan tarkastelee sitä matkailijan ja vierailijan silmin.

Hän kyllä viittailee paikoin hindu-filosofiaan ja -myytteihin ja lainaa monia intialaisia ajattelijoita, kirjailijoita ja filosofeja, mutta ainakin minulle lukijana jäi vaikutelma, että Intia jää kuitenkin melko pintapuolisesti kuvatuksi, nimenomaan Järvisen itse usein mainitseman ”satunnaisen matkailijan”, ulkopuolisen, katselemaksi ja kuvaamaksi. Tämä jo sinänsä vähentää jossain määrin lukukokemuksen nautinnollisuutta, mutta kun Järvinen vielä paikoitellen kokoaa triviatietoa kokonaiseksi kappaleiksi latoen toisiinsa kiinteästi liittymättömiä lauseita peräkkäin, jää kokonaisuus monessa kohtaa myös hyvin hajanaiseksi ja hyppiväksi. Tätä ei riitä pelastamaan se, että mukaan toki mahtuu kiinnostaviakin tiedonjyväsiä, kuten tietoa Intian rautateistä lipunvarauksen ja -oston käytänteistä itse junassa matkustamiseen ja Intian rautatieverkkoon asti.

Sekavaa vaikutelmaa lisää myös kirjoittajan palaaminen samoihin aiheisiin yhä uudelleen ja siihen liittyvä toisto, sekä usein vapaana virtana kulkeva ja harhaileva ajatus ja teksti. Kirjailijalta olisi odottanut myös sujuvampaa tekstiä ja usein myös pidempiä lauserakenteita; nyt monet kappaleet koostuvat hyvinkin lyhyistä ja töksähtelevistä lauseista ja paikoitellen runollisemmiksi heittäytyvät kohdat vain vahvistavat vaikutelmaa tekstin epätasaisuudesta.

Pikajuna Mumbaihin on parhaimmillaan kun Järvinen kuvaa omia kohtaamisiaan paikallisten kanssa ja tutustumistaan köyhien hyväksi tehtyyn avustustyöhön, erityisesti kouluihin ja koulutusprojekteihin. Yleisemmän tason kuvaukset sen sijaan jäävät kovin ylimalkaisiksi ja usein vaille sen kummempaa tietopohjaa tai perusteluja; ne ovat pikemmin matkailijan havainnoistaan tekemiä yleistyksiä, jotka toisinaan toimivat, toisinaan eivät. Esimerkkeinä mainittakoon seuraavat toteamukset ja väittämät, jotka jäävät perusteettomiksi ja kummeksuttaviksi, turhan yleistäviksi ja stereotyyppisiksikin lausunnoiksi, joita on vaikea niellä sellaisenaan: ”Yläkastien koulutetut nuoret viis veisaavat Gitan tai Gandhin opetuksista” (s. 16), ”Intialaisen ystävyys kestää elämän loppuun saakka, vaikka sydänystäviä ei Intiassa ole jonoksi asti” (s. 23), ja ”Intialaiset itse ovat immuuneja spirokeetoille ja pöpöille, mutta länsimaalaisen sietää varoa epämääräisiä pullovesikauppiaita” (s.47).

Hieman onnistuneemmin Järvinen tekee huomiota vaikkapa suhteiden tärkeydestä asioita hoidettaessa Intiassa, nepotismista, korruptiosta tai korkeakoulujen alempikastisille asetettujen kiintiöiden aiheuttamista seurauksista, joskin näitäkin huomioita vaivaa toisinaan hienoinen asenteellisuus ja stereotyyppisyys. Moninaisten ongelmien esiintuomisesta huolimatta Järvisen teoksessa jää kuitenkin päällimmäiseksi positiivinen ja lämmin vaikutelma; kirjailija on mitä ilmeisimmin Intian lumoissa, kuvaa maata ja sen asukkaita pääosin kauniisti ja kunnioituksella, ja kehottaa matkailijaa ottamaan Intian vastaan sellaisenaan. Teoksen perusteella Järvinen itse pyrkii etsimään ihmistä ja itseäänkin Intiasta, niin kuin niin moni muukin länsimainen matkailija, sekä löytämään syvempiä totuuksia tästä monenkirjavasta runsauden kehdosta. Toteamat ”Intia on oikeastaan vain käsite: on olemassa monta Intiaa, jokaiselle omansa” (s. 18-19) ja ”Intia on Intia: milloinkaan sitä ei opi täydelleen tuntemaan, eikä siitä milloinkaan saa tarpeekseen. Löydä oma Intiasi. Silloin olet perillä” (s. 73) on niiden mahdollisesta kuluneisuudesta huolimatta helppo allekirjoittaa.

Kirjan lopussa on sanasto, joka on monin paikoin hyödyllinen ainakin Intiaa tuntemattomalle ja puolustaa näin hyvin paikkaansa, joskin joukkoon mahtuu sellaisia virheitä kuin sanan raj selitys varakuninkaaksi, Britannian korkeimmaksi edustajaksi Intiassa. Sanaston perässä on valikoiva kirjallisuusluettelo, joka sisältää useamman sivun verran näennäisesti melko satunnaisesti valittuja Intiaa koskevia teoksia, valtaosa niistä suomeksi(kin) julkaistuja, sekä joitain muita kirjassa mainittuja tekstejä. Tämä luettelo palvellee aiheesta kiinnostunutta ”satunnaista matkailijaa” auttaen löytämään lisää kirjoituksia aihepiiristä, mutta tuskin juurikaan enemmän Intiaan perehtynyttä lukijaa. Kaikkiaan on todettava, että vähän kontaktipintaa Intiaan omaavalle ja siellä matkustelemattomalle Pikajuna Mumbaihin saattaa tarjota elämyksiä ja tietoa, mutta paremmin Intiaan tutustuneelle se ei tuo juuri mitään uutta – ei tietoa eikä näkökulmaa.