Itkuvirret kuuluivat aikoinaan Raja-Karjalan ortodoksien elämän taitekohtiin, erityisesti häihin, sotaväkeen lähtöön ja kuolemaan. Lähes joka talosta ja ainakin joka kylästä löytyi taitavia äänellä itkijöitä. Monet kansanperinteen tallentajat eivät kuitenkaan itkuvirsiä kovin paljon arvostaneet. Kerääjät kaipasivat ensisijaisesti kalevalamittaista kansanrunoutta nousevan Suomen rakennusaineeksi. Kaikkein mieluiten haluttiin kuulla vanhojen miesten esittämiä eeppisiä runoja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja muista sankareista. Naisten suosimia runoja ei pidetty yhtä hohdokkaina, vaikka toki niitäkin uutterasti tallennettiin. Naisten esittämät itkuvirret olivat kaikkein vaikeimmin hyväksyttävissä.

Itkujen metaforien ja kiertoilmausten täyttämä kieli oli erittäin vaikeaselkoista, eikä itkun sisällöstä ollut muutenkaan kovin helppo saada tolkkua. Itkijän joskus jopa hysteerinen hillittömyys kyynelineen ja halailemisineen vaikutti tottumattomista kuulijoista hyvin oudolta, jopa pelottavalta. Esimerkiksi Elias Lönnrot muisteli kuulemaansa itkuvirsiesitystä kauhulla todeten ”oikein kammotti kuullakseni” ja huokaa, että hän olisi ollut valmis maksamaan reilusti siitä, että olisi saanut itkijän vihlovan äänen vaikenemaan. Vielä vuoden kuluttua esityksen muisteleminen tuntui epämiellyttävältä. Toki hän silti suositti myös itkuvirsiä muistiin koottavaksi kaiken varalta, voisihan niistäkin löytyä arvokkaita tietoja entisajoista.

Anna-Liisa Tenhunen käyttää väitöskirjassaan Lauri Hongon esittämää ajatusta perinteen kahdesta elämästä. Ensimmäisessä elämässään perinne on vielä elävää omassa ympäristössään. Itkuvirsien ensimmäisestä elämää kuvatessaan Tenhusen selvittää suistamolaisen Matjoi Plattosen elämänvaiheita, hänen esiintymisiään ja itkujensa sisältöä. Perinteen toiseen elämään kuului Hongon mukaan jo häviävän perinteen uudelleen elvyttäminen, mitä Tenhusen valottaa Matjoi Plattosen pojantyttären, siirtokarjalaisen Klaudia Plattosen avulla. Lauri Hongon folkloreprosessiin kuului vain kaksi elämää, mutta Anna-Liisa Tenhunen kuvaa perinteen heräämistä vielä kolmanteenkin elämään kahden ensimmäisen jälkeen. Tähän kolmanteen elämään kuuluvat tämän päivän esittäjien uudenlaiset itkuvirret sekä niiden saamat nykyaikaiset merkitykset.

”Armahat syndyzet autelgah”

A. O. Väisänen oli tutkija, jota kiinnosti erityisesti kansanmusiikki ja siten myös itkuvirret. Hän kiersi keräämässä sekä itkuvirsien saneltuja tekstejä että niiden sävelmiä. Tutkijoita varten lauluja ja runoja esitettiin erikseen sovituissa tapaamisissa, sillä tutkijat harvoin pääsivät osallistumaan alkuperäisiin esittämistilanteisiin. Lisäksi perinteentaitajille järjestettiin esiintymistilaisuuksia, joissa heidän katoaviksi määriteltyjä taitojaan pääsivät ihmiset laajemmaltikin kuulemaan. Vuonna 1916 nuori Väisänen tapasi Suistamon Loimolassa ”Mikin lesken” Matjoi Plattosen, joka oli silloin noin 74-vuotias etevä itkuvirsien taitaja, joka oli itkenyt monissa häissä ja hautajaisissa. Matjoi oli myös esiintynyt useissa julkisissa tilaisuuksissa ainakin Sortavalan vuoden 1906 laulujuhlista lähtien.

Tenhunen kuvailee Matjoi Plattosen käyttäneen itkuissaan taitavasti perinteistä itkusanastoa, pitkiä alkusointuketjuja, kertoa ja metaforia. A. O. Väisänen tallensi Matjoi Plattoselta suuren määrän itkuvirsiä sekä järjesti hänelle lukuisia esiintymistilaisuuksia. Väisäsen kutsusta Matjoi Plattonen vieraili useita kertoja Helsingissä, jossa hän itki eri yhteyksissä yleisölle ja seurapiireille. Kesällä 1928 pidettiin Budapestissa suomalais-ugrilainen kulttuurikongressi, jonne Väisänen järjesti mukaan 85-vuotiaan Matjoi Plattosen. Ennen Unkariin lähtöä Matjoi esiintyi Helsingissä vierailleelle Norjan kuningas Haakon VII:lle, Budapestissa hän esitti arvovaltaisen yleisön edessä itkuvirren Unkarin kansalle. Unkarin matkan yhteydessä Matjoi Plattonen sai epiteetikseen ”Karjalan äiti”, millä nimellä Martti Haaviokin häntä kuvailee teoksessaan ”Viimeiset runonlaulajat”. Matjoi Plattonen kuoli kotonaan Suistamolla syyskuussa 1928. Hänen kuolemansa ja juhlalliset hautajaisensa uutisoitiin näyttävästi sekä paikallisessa että valtakunnallisessa lehdistössä.

”Vierahil veräjäzil”

Matjoi Plattosen mainittiin usein kuuluvan viimeisiin itkuvirsien taitajiin. Jo hänen aikanaan uudet tuulet olivat puhaltamassa karjalaiskylissä, joissa itkuvirsien esittämistä oli alettu pitää kovin vanhanaikaisena ja varsinkin häissä haluttiin siirtyä nykyaikaisempiin menoihin. Lopullisen iskun itkuvirsiperinteelle toi sota ja evakkoon lähtö, mikä hajotti perinteisiä kyläyhteisöjä ja jätti rajan taakse vanhat kalmistot. Uusilla asuinmailla itkuvirsien esittäminen ei tuntunut luontevalta eikä aina oikein uskallettukaan esiintyä valtaväestöstä poikkeavalla tavalla.

Kaikesta huolimatta itkuvirsille alkoi sodan jälkeen löytyä uusia esittäjiä. Nämä olivat siirtokarjalaisnaisia, jotka olivat kuulleet itkuvirsiä nuoruudessaan, useimmiten julkisina esityksinä tai kotoisina hyräilyinä, joskus myös alkuperäisissä rituaalisissa yhteyksissään. Tenhunen kuvaa tätä itkuvirsien toista elämää erityisesti yhden esittäjän, Klaudia Plattosen, kautta. Klaudia Plattonen oli Matjoi Plattosen pojantytär, joka oli heikkojen silmiensä takia joutunut aina pysyttelemään kotosalla ensin vanhempien, sitten sisarusten luona. Nuorena Karjalassa hän oli kuullut itkuvirsiä äidiltään ja isoäidiltään ja toki kuullut ”buaboi Matjoin” myös kertovan esiintymismatkoistaan, mutta itse hän ei ollut koskaan itkenyt äänellä. Klaudia oli talvisodan sytyttyä evakkoon lähtiessään 32-vuotias. Välirauhan aikana perhe palasi Suistamolle, jota piti sitten lähteä lopullisesti kesällä 1944. Kesällä 1949 Klaudia Plattonen alkoi koti-ikävän vaivaamana hyräillä itkuvirttä, ja sisarustensa hämmästykseksi alkoi sepittää ja esittää itkuja julkisesti.

Klaudia Plattosen ja muiden ”toisen elämän” itkuvirsien esittäjien yhteydessä puhuttiin edelleen häviämässä olevan perinteen viimeisistä taitajista. Käytiin myös kiistoja perinteen aitoudesta. Voiko siirtokarjalainen itkuvirsien esittäjä olla aito perinteentaitaja, jos hän ei ollut oppinut äänellä itkemisen taitoa aidoissa rituaaleissa kuulemissaan itkutilanteissa eikä koskaan ollut itse sellaisissa itkenyt? Yhtenä takeena itkijän aitoudesta toimivat Tenhusen mukaan karjalaiset sukujuuret ja etenkin suvun aikaisemmat tunnetut perinteentaitajat, esimerkiksi Klaudia Plattosen tapauksessa sukulaisuus Matjoi Plattosen kanssa.

”Lämmöksi muuttui murhe, iloksi ikävä”

Itkuvirsien kolmannen elämän Tenhunen katsoo alkaneen 1990-luvun lopulla. Hän kertoo vuodesta 1998 lähtien järjestetyn lähes kolmekymmentä itkukurssia ja pidetyn kymmenisen itkutyöpajaa. Ensimmäisten kurssien katsottiin olevan vanhan perinteen elvyttämistä ja ne suunnattiin erityisesti karjaiset sukujuuret omaaville. Myöhemmissä kurssiesitteissä puhuttiin itkujen parantavasta voimasta ja esiäitien perinteestä. Osa kurssilaisista on alkanut esittää julkisesti itkuvirsiä. Itkuvirsien kolmanteen elämään kuuluu myös itkuvirsien harrastajien yhdistyksen perustaminen vuonna 2001.

Alkuperäiset itkuvirret esitettiin erityisellä itkukielellä, joka oli metaforien, hellittelysanojen ja kiertoilmausten täyttämää karjalan kieltä. Nykyitkijät itkevät tavallisesti suomeksi, osa vanhanaikaista tyyliä jäljitellen, osa nykykielellä. Perusteluna on se, että itkuvirsien tekstejä on kuulijoittenkin kyettävä ymmärtämään. Jotkut uudet itkijät korostavat perinteen elvyttämistä, monet itkemisen terapeuttisuutta. Itkuvirsien parantavasta käytöstä on esitetty toisaalta, että äänellä itkeminen helpottaa omaa murhetta, toisaalta on ajateltu, että itkuvirren esittäjän on pysyttävä ”ulkopuolisena”, jonka tehtävänä on tarjota nimenomaan kuulijoille vapauttava elämys. Osa itkijöistä ei ole kovin kiinnostunut itkuvirsien alkuperästä ja pitää historian ja alkuperäisten tekstien ja melodioiden opettelua turhana ”aitouden” korostamisena, joka estää luovuutta. Perinteisyyttä korostettaessakin todetaan usein, etteivät nykyiset itkuvirsien esittäjät toista vanhaa, vaan luovat uutta. Muutamia itkuvirsiä on ilmoitettu jopa Teostoon.

Itkuvirret on nykypäivänä myös tuotteistettu varsin tehokkaasti. Muutamalla itkuvirsien harrastajalla on oma yritys, joka järjestää itkuvirsikursseja tai josta voi tilata itkuvirren tai kouluttajan mihin tahansa tilaisuuteen. Nykyajan tunteita painottava kulttuuri onkin luonut tilausta sekä nauru- että itkukoulutukselle. Karjalaisuus ei enää ole kovinkaan merkittävä tekijä, itkeä voi kuka tahansa, jos siihen tuntee tarvetta ja halua. Yksi asia on säilynyt: itkuvirret olivat naisten perinnettä ja itkeminen on edelleenkin pääosin ”naisten juttu”, sillä suurin osa itkuvirsien harrastajista on edelleen naisia.

Elävää itkuperinnettä

Anna-Liisa Tenhusen teos on melkoinen tietopaketti itkuvirsien esittämisestä, esittäjistä ja oppimisesta. Tutkija on kaivanut esille todella suuren määrän tietoa 1800-luvulta nykypäivään. Hänen arkistotutkimuksensa ovat tuoneet päivänvaloon unohtuneita tietoja vanhoista perinteenkeräyksistä ja kokoelmista. Hän on myös nostanut kiinnostavasti esille sotien jälkeisen ajan karjalaisperinteen vaalimisen. Teos on täynnä kiintoisia yksityiskohtia, jopa siinä määrin, että kokonaisuuksien hahmottaminen on paikoin hiukan vaikeaa. Myös alaviitteiden suuri määrä hankaloittaa välillä lukemista.

Teoksen keskeisenä tarkastelukohteena on itkuvirsien käyttö ja merkitys eri vaiheissaan. Tenhunen kuvailee myös mielenkiintoisesti itkuvirsien kieltä, sisältöjä ja niiden muuttumista. Buaboi Matjoi aneli itkuissaan apua syntysiltä eli pyhimyksiltä tai esi-isiltä, pojantytär Klaudia kaipaili menetettyä kotiseutua ja nykynaiset tekevät itkuja melkein mistä vain, niin surusta kuin ilostakin. Tenhunen esittelee hiukan myös vanhojen itkuvirsien sävelkulkuja ja kuvailee varsinkin Matjoi Plattosen elämismaailmaa hyvin eloisasti. Kaiken kaikkiaan teoksen sisältö todistaa laajan aihealueen hyvää hallintaa ja tekijän vahvaa asiantuntemusta.

Vaikka kysymyksessä on väitöskirja, tutkijan ääni ja omat tulkinnat tulevat aika vähän esille. Suuri osa teoksesta on referointia ja raportointia. Varsinkin itkuvirsien uusimpien esittäjien osalta tutkimus jää paljolti yksittäisten harrastajien kuvailuksi. Tämä onkin usein hankaluus silloin, kun tutkitaan eläviä ihmisiä nykyajassa. Ammoin kuolleita perinteentaitajia, joista ei aina tiedetäkään kovin paljon, on huomattavasti helpompi kategorisoida kuin nykypäivän ihmisiä, jotka helposti tuntuvat liian moniulotteisilta luokiteltaviksi tai ryhmiteltäviksi.

Onko nykypäivän itkuvirsikurssilla sepitetyllä itkuvirrellä ja muinaisen itkijän esityksellä sitten muuta yhteistä kuin nimitys? Itkeminen muuttui estraditaiteeksi jo Matjoi Plattosen aikoina 1900-luvun alussa. Jos itkemisperinne olisi säilynyt elävänä aidossa käyttöyhteydessään, nykypäivän itkut olisivat epäilemättä hyvinkin erilaisia kuin esimerkiksi nuoren Matjoin itkut omissa häissään vuonna 1864. Perinne ei synny valmiina ja säily staattisena kunnes se häviää alkuperäisestä käyttöyhteydestään ja jää mahdollisesti tallenteena arkistoon. Elävä perinne on aina ollut joustavaa ja mukautunut ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Se on säilynyt niin kauan kuin sillä on ollut jotain annettavaa yhteisölle ja yksilölle. Perinteen herääminen uuteen elämään osoittaa, että siinä on jotakin elinvoimaista, joka vetoaa myös nykyihmiseen.