Vaikka kyseinen lähtökohta ei ole kansainväliseen Kant-tutkimukseen suhteutettuna kovin uusi, julkaistaan meillä Kantin filosofiaa käsittelevää tutkimusta sen verran harvoin, että Immanuel Kantin filosofiatarjonnee suomen kielellä Kantin filosofiaan perehtyvälle uudenlaisia käsityksiä sekä hänen intellektuaalisesta kehityksestään että hänen suhteestaan aikakautensa akateemiseen perinteeseen.

Tutkimuksellisessa mielessä teoksen käyttökelpoisuutta lisää se, että kirjoittajat ovat hyödyntäneet keskeisenä lähteenään pääsääntöisesti Deutschen Akademie des Wissenschaftenin julkaisemaa niin sanottua Akademie-Ausgabea Kants gesammelte Schriften (tällä hetkellä 29 nidettä, 1902–). Menettely on siinä mielessä hyvä, että viittauksia Kantin alkuperäisteksteihin on näin suhteellisen helppo vertailla keskenään. Kyseinen kriittinen laitos sisältää Kantin teosten, kirjeenvaihdon ja jäämistön lisäksi hänen oppilaidensa muistiinpanoja. Immanuel Kantin filosofiaan sisältyy asianmukainen selvitys kyseisen laitoksen osien sisällöstä, katsaus sekä erilaisiin Kantin koottuihin teoksiin että kotimaisiin käännöksiin ja lisäksi filosofin elämän pääkohtia valaiseva kronologia. Liitteet tarjoavat hyvän käsityksen Kantin kirjallisen tuotannon laajuudesta ja auttanevat lukijaa sijoittamaan alkuperäistekstit historialliseen ympäristöönsä. Pienenä puutteena sen sijaan voidaan pitää tutkimuskirjallisuuden suhteellisen suppeaa laatua ja määrää.

Ongelma tulee esiin siinä, että huomattava osa teoksen teksteistä perustuu lähes sellaisenaan Kantin alkuperäiskirjoitusten esittelyyn. Ote ei ole näin ajatellen kaikin paikoin täysin kriittinen. Kant-tutkimus on kasvanut varsinkin viimeaikoina huomattaviin mittasuhteisiin, ja tämä olisi saanut näkyä selvemmin myös tutkimuksen sisällössä. Vesa Oittisen mukaan viimeaikaista Kant-tutkimusta tarkasteltaessa voidaan huomata, että huippuvuonna 2008 ilmestyi 931 Kantin ajattelua käsittelevää tieteellistä artikkelia ja monografiaa ja 2000-luvun lopun muinakin vuosina julkaisumäärät ovat nousseet huomattavan korkeiksi.

Kant-tutkimuksen laajuudesta ja suosiosta kertoo jotain se, että filosofin 100-vuotismuistojuhlan kunniaksi vuonna 1904 perustetun Kant-Gesellschaft -nimikkoseuran lisäksi vuonna 1990 aloitti Mainzin yliopistossa toimintansa erityinen Kant-tutkimukseen erikoistunut tutkimuslaitos Kant-Forschungsstelle. Nämä tahot julkaisevat nykyisin yhteistyössä jo vuodesta 1896 lähtien ilmestynyttä Kant-Studien -aikakauskirjaa. Kun huomioidaan kaikki 1800-luvulta lähtien julkaistut tutkimukset, opinnäytetyöt, tieteelliset ja populaarit selitysteokset sekä muu Kant-kirjallisuus, tuntuu vaikealta ajatella, että jostain toisesta filosofista olisi tuotettu yhtä paljon kirjallisia julkaisuja kuin Kantista. Yhtä selvää on se, ettei Immanuel Kantin filosofia tule olemaan viimeinen sana Kant-tulkintojen pitkässä historiallisessa sarjassa.

Uusia avauksia kotimaiseen Kant-keskusteluun?

Teoksen suhteellisen kronologinen esitysjärjestys ja turhan konventionaalinen muoto saattavat vähentää Kantin filosofiaan laajemmin perehtyneen mielenkiintoa julkaisua kohtaan. Teosta ei ole jaotettu varsinaisesti osiin, mutta temaattisessa mielessä siitä voidaan löytää jokseenkin selkeä neliosainen rakenne. Neljä ensimmäistä artikkelia eli Hartwig Frankin huomiot Kantin metafysiikasta järjen tieteenä, Toni Kanniston analyyttisen ja synteettisen välistä jakoa tutkiva esitys, Tilman Borschen pohdinnat Kantin ja tämän oppilaan Johann Gottfried von Herderin (1744–1803) välisestä suhteesta sekä Markku Leppäkosken metafyysistä ja transsendentaalista deduktiota käsittelevä teksti muodostavat eräässä mielessä temaattisen johdannon Kantin kriittiseen filosofiaan. Pääpaino on Kritik der reinen Vernunftin (1781/1787) ja Kritik der praktischen Vernunftin (1788) tulkinnoissa ja ennen kaikkea siinä, kuinka synteettiset arvostelmat voisivat olla mahdollisia apriori. Frankin mukaan tämä on sekä Kantin ymmärtämisen keskeinen avain että tieteellisen metafysiikan ”kohtalonkysymys”.

Kyseiset kirjoittajat pyrkivät löytämään uudenlaisia näkökulmia vaikeaselkoisiin klassisiin Kant-teemoihin kuten analyyttisen ja synteettisen jakoon ja ”olioiden sinänsä” (die Dinge an sich Selbst) tematiikkaan, mutta tosiasiassa tulkintojen uutuusarvo on suhteellisen vähäinen. Poikkeuksena voitaneen pitää Kanniston artikkelia, joka etsii uudenlaista symmetriaa analyyttisen ja synteettisen välille ja pitää mahdottomana aikaisemman tutkimuksen käsitystä siitä, että jokainen arvostelma olisi yksiselitteisesti joko analyyttinen tai synteettinen. Jonkinlaista uutuusarvoa sisältynee myös Leppäkosken tulkintaan kantilaisesta deduktiosta hänen etsiessä Kantin päättelylle perustusta pikemmin 1700-luvun juridisesta kuin filosofisesta käsitteistöstä – tosin on syytä huomata, että monet aikaisemmat tutkijat ovat kiinnittäneet laajasti huomiota Kantin käyttämän käsitteistön oikeustieteelliseen luonteeseen.

Näiden neljän tekstin jälkeen seuraa laaja ja sisällöllisesti monivivahteinen sarja kotimaisessa tutkimuksessa aikaisemmin joko kokonaan tai osittain huomiotta jääneitä Kant-teemoja. Kokonaisuus voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäisen osion muodostavat Pentti Määttäsen tutkimus Kantin metodologiasta ja ymmärryksen skeemoista, Anssi Korhosen ja Risto Vilkon huomiot logiikasta, Ilmari Jauhiaisen Kantin fysiikkaa pohtiva teksti sekä Kari Väyrysen esitys Kantin suhteesta nykyisin ympäristötieteiksi (muun muassa geologia, biologia, ekologia) kutsuttuihin tutkimusperinteisiin. Kyseiset neljä tekstiä ovat Kantin luonnontieteellisen ajattelun kannalta kokoelman merkittävimmät ja muodostavat suhteellisen selvästi teoksen toisen teemakokonaisuuden.

Oppihistoriallisessa mielessä kyseisistä teksteistä merkittävimmät ovat Korhosen ja Vilkon sekä Väyrysen artikkelit. Ensin mainitun mukaan Kantin kritiikki aristoteelista syllogistiikkaa kohtaan ei tehnyt tyhjäksi logiikan merkitystä tieteessä, kuten toisinaan on väitetty, vaan pikemminkin päinvastoin, hänen esittämänsä ideat tietoisuuden (tiedostuskyvyn) ja kielen välisestä suhteesta tarjosivat ideoita Gottlob Fregen (1848–1925) ja muun 1900-luvun alun uuden kielifilosofian ohella muun muassa Ernst Cassirerin (1874–1945) uuskantilaiselle filosofialle. Väyrynen puolestaan tuo esiin Kantin geologisessa mielessä uraauurtavat tutkimukset sekä filosofin aikaisemmin suhteellisen vähälle huomiolle jääneet käsitykset maapallon iästä, ihmisen olemassaolon materiaalisista ehdoista sekä maantieteen ja biologian asemasta tieteiden järjestelmässä. Kantilla oli huomattava määrä sanottavaa sekä tieteiden kokonaisjärjestelmästä että tiedekuntien välisestä arvovaltataistelusta.

Kantin filosofian temaattisen monimuotoisuuden tulkintaa jatkavat Pauline Kleingeldin Kantin rotukäsityksiä käsittelevä teksti, Jussi Kotkavirran huomiot Kantin moraalifilosofiasta, Rebecka Lettevallin politiikan filosofiaa pohtiva kirjoitus, Josef Simonin esitys etiikan ja oikeuden eroista, Sami Pihlströmin artikkeli Kantin uskonnonfilosofiasta sekä Mari-Anne Virkkalan Kantin estetiikan ja vapauden teemoja pohtiva kirjoitus. Tekstit suuntaavat edellisiä selvemmin huomion filosofin yhteiskunnallisiin käsityksiin ja muodostavat samalla suhteellisen itsenäisen kolmannen teemakokonaisuuden.

Kleingeldin teksti Kantin mahdollisesta rasismista on aihe, jota on vaikea löytää 1970-luvun tai vielä 1980-luvun alun Kant-tutkimuksesta. Humanistinen tiede alkoi kiinnittää vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteesta lähtien laajemmin huomiota etnisten ja muiden vähemmistöjen asemaan ja tulkita tässä mielessä myös filosofian klassikoita uudelleen. Artikkelin ongelmana on kuitenkin se, ettei se paljasta niinkään Kantin ajattelun taustalla olevia aatehistoriallisia yhteyksiä – kuten 1780-luvulla käytyä keskustelua kansainvälisen oikeuden välttämättömyydestä – vaan väittää suhteellisen pinnallisen näytön perusteella Kantin kannattaneen poliittisessa mielessä etnisten ryhmien jaottelua ja ”rotujen hierarkiaa”. Tällainen teema löytyy Kantin (ja monen muun 1700-luvun filosofin) papereista suhteellisen helposti, mutta tulkinta jää aate- ja oppihistoriallisessa mielessä turhan ohueksi.

Huomattavasti paremmin Kantin ajattelun historiallisen kontekstuaalisuuden ottavat huomioon Kotkavirta ja Pihlström, joista ensin mainittu katsoo Kantin moraalifilosofian vaikuttaneen 1900-luvulla merkittävästi sekä mannermaiseen että anglosaksiseen ajatteluun. Asiaa ei ole tuotu riittävän näkyvästi esiin aikaisemmassa tutkimuksessa, vaan pikemminkin on korostettu brittiläisten ajattelijoiden pyrkimystä pitää omaa seurauseettistä näkökulmaansa realistisempana kuin Kantin normatiivista etiikkaa. Kantin arvostus anglosaksisessa maailmassa voimistui varsinkin vuosisadan loppupuoliskolle tultaessa. Tuolloin John Rawlsin (1921–2002) A Theory of Justice-teoksessaan (1971) esittämä Kant-luenta herätti uudenlaisen kiinnostuksen normatiivisen etiikan kysymyksiin anglosaksisessa maailmassa, minkä jälkeen muun muassa yhdysvaltalainen oikeusfilosofi Ronald Dworkin (1931–2013) alkoi puolustaa näkyvästi Kantin moraalifilosofiaa pyrkien kehittämään samalla uudenlaisia sovellusalueita normatiiviselle etiikalle.

Pihlström puolestaan toteaa, että vaikka Kantin kriittisen filosofian voidaan osin oikeutetusti katsoa romuttaneen luottamuksen ihmisjärjen kykyyn saada varmaa tietoa Jumalasta, sielusta ja ”maailman perimmäisestä olemuksesta”, oli Kant läpi elämänsä lojaali kirkon yhteiskunnallista asemaa ja teologisia normeja kohtaan. Tästä syystä hänen filosofiaansa ei voida lukea yksioikoisesti uskonnon kritiikkinä, vaan pikemminkin häntä tulisi pitää paitsi uskonnon ja metafysiikan kriitikkona, myös teistisenä metafyysikkona, jonka ajattelu nojasi sekä puhtaan järjen vapautta koskevissa transsendentaalisissa kysymyksissä että käytännöllisissä filosofisen antropologian ja radikaalin pahan teemoissa keskeisesti teologiseen etiikkaan.

Teoksen neljännen osan – mikäli noudatamme alussa mainittua kuvitteellista rakennetta – muodostaa viimeiset kolme artikkelia, joissa käydään läpi Kantin julkaisematta jääneitä papereita ja jälkivaikutusta. Näistä ensimmäisenä Ernst-Otto Onnasch käsittelee Kantin viimeisenä pidettyä teosta Opus postumum (1795–1803), minkä jälkeen Vesa Oittinen tutkii Kantin vaikutusta vähälle huomiolle filosofian historiassa jääneen Karl Leonhard Reinholdin (1753–1823) elementaarifilosofiaan ja Jauhiainen nostaa teoksen toisessa tekstissään esiin Kantin ja Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) intellektuaalisen ja temaattisen yhteyden.

Kaksi viimeistä tekstiä todistavat Kantin vaikuttaneen huomattavasti niin sanottuun saksalaiseen idealismiin varsinkin tietoteorian alueella. Onnasch puolestaan esittää yksityiskohtia vielä vähälle huomiolle jääneestä Opus postumumista. Teoksesta ei ole toimitettu toistaiseksi täysin käyttökelpoista laitosta tutkimuksen käyttöön, vaikka käsikirjoituksen 12 käsikirjoitusnippua liitettiin Akademie-Ausgabeen jo vuosina 1935 ja 1938. Onnasch lienee oikeassa siinä, että kun kyseinen tutkimus saadaan toimitettua ja julkaistua selkeämmässä muodossa, tulee Kant nousemaan jälleen sekä filosofisen että aatehistoriallisen keskustelun keskiöön. Tulevien vuosien aikana voimme siis odottaa Kant-tutkimuksen määrän nousevan huomattavasti entisestään.

Painopiste Kantin filosofian sisäisessä kehityksessä

Immanuel Kantin filosofia on hyvä ja helppolukuinen yleiskatsaus Kant-tutkimuksen tämänhetkiseen tilaan ja tutkimusperinteen piirissä esitettyihin uusimpiin tutkimuskysymyksiin, mutta teoksen suurin ongelma on sen epätasaisuudessa. Osa teksteistä jää vääjäämättä turhan yksioikoiseksi referaatiksi Kantin ajatteluun. Tässä mielessä suomalaisilla tutkijoilla tosin ei ole mitään häpeämistä vertailtaessa heidän artikkeleitaan kokoelman ulkomaisten edustajien teksteihin.

Esimerkiksi Frankin (Greifswaldin yliopisto) ja Simonin (Bonnin yliopisto) tekstit ovat jokseenkin katsauksenomaisia selostuksia verrattuna muun muassa Väyrysen, Pihlströmin sekä Korhosen ja Vilkon kriittisiin tutkimuksiin. Kuten todettua, Kleingeld (Groningenin yliopisto) ei puolestaan kontekstoi Kantin rotukäsityksiä riittävän selvästi 1700-luvun lopun intellektuaaliseen ympäristöön. Hän puhuu ennen Gregor Mendelin (1822–1884) perinnöllisyysoppia vallinneesta tilanteesta ja viittaa ohimennen 1700-luvun keskustelussa esillä olleisiin ilmastokysymyksiin osana etnisten ryhmien erilaisuutta, mutta käyttää tästä huolimatta Kantin alkuperäistekstejä suhteellisen valikoivasti todistaakseen niiden avulla filosofin kielteisen suhtautumisen etnisiä vähemmistöjä kohtaan.

Tutkimuksen toinen suuri puute liittyy artikkelien aineistona käytetyn tutkimuskirjallisuuden laatuun. Muutamien tekstien kohdalla käsittelytapa olisi rehellisesti sanottuna syventynyt huomattavasti, mikäli tekijät olisivat käyttäneet saatavilla olevaa relevanttia Kant-kirjallisuutta laajemmin hyväkseen. Suomalaistutkijoilla tuntuu olevan tässäkin suhteessa tilanne paremmin hallinnassa kuin heidän ulkomaalaisilla kollegoillaan. Lähteistön puutteet tulevat esiin konkreettisesti artikkelien yhteisestä lähdeluettelosta, joka sisältää tärkeitä Kant-tutkimuksia, mutta myös huomattavan määrän filosofian historian klassikoita, joilla on vain välillinen taustoittava merkitys kriittisen Kant-tutkimuksen kannalta. Luetteloa selatessa voidaan huomata, että esimerkiksi uuskantilaisen filosofin Hans Vaihingerin (1852–1933) perustaman, säännöllisesti vuodesta 1896 lähtien ilmestyneen ja edellä mainittujen yhteisöjen nykyisin yhdessä julkaiseman Kant-Studien -aikakauskirjan artikkeleita löytyy lähdeluettelosta vain kahdeksan kappaletta, vaikka kyseinen julkaisusarja on teoksen mukaan ”kaiken Kant-tutkimuksen korvaamaton apuneuvo”.

Immanuel Kantin filosofian kirjoittajat ovat pääasiassa ammattifilosofeja, eivät aate- ja oppihistorioitsijoita, mikä näkyy selvästi myös tutkimuksen lähestymistavassa. Teoksen merkitys on siinä, että se tarjoaa hyvän kuvan Kantin ajattelun filosofisten teemojen ”sisäisestä” kehityksestä vertaamalla filosofin varhaisia kirjoituksia (lähtien vuodesta 1747) hänen myöhäiskautensa tuotantoon (vuoteen 1803 saakka). Näin tehdessään se rikkoo myyttisen käsityksen Kantin ajattelun temaattisesta yhtenäisyydestä ja korostaa samalla aikaisempaa realistisemmin filosofin ristiriitaista asemaa vanhan ja uuden ajan välissä.

Teoksen etuna täytyy nähdä lisäksi se, että se nostaa selvästi esiin Kantin kolmen kuuluisan kritiikki-teoksen tulkinnoissa viime aikoina tapahtuneen muutoksen. Tunnettu yhdysvaltalainen Kant-tutkija Paul Guyer saattoi väittää vielä 1900-luvun lopulla, että Kritik der reinen Vernunft (1781/1787) muodostaa Kantin transsendentaalifilosofian keskeisen perustan, Kritik der praktischen Vernunft (1788) moraalifilosofian lähtökohdat ja Kritik der Urteilskraft (1790) kuroo näiden teemat yhteen rakentaen samalla synteesin yksilön autonomisen moraalin ja luonnon välille. Tällaiset tulkinnat eivät ole tällä hetkellä kovassa huudossa. Esimerkiksi Jauhiainen huomauttaa, ettei viimeksi mainittu teos muodosta todellista synteesiä juuri minkään kysymyksen suhteen, vaan pikemminkin Kantin siinä esittämät kaksi teemaa – esteettisten makuarvostelmien kritiikki ja teleologinen luontokäsitys – jäävät huomattavan kauaksi toisistaan.

Immanuel Kantin filosofia istuu hyvin aikamme arvostuksiin ja maailmankuvaan. Monia tyydyttänee se, ettei teos esitä Kantia ristiriidattomana tai älyllisesti ylivertaisena hahmona, vaan pikemminkin inhimillisenä toimijana, joka oli kiinnostunut monenlaisista tietoteoreettisista, moraalifilosofisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tutkimuksen artikkelit ovat suhteellisen helppolukuisia eivätkä vaadi juuri perustietoja syvempää tuntemusta valistusfilosofiaan. Teos soveltuu esseistisen muotonsa puolesta hyvin filosofiseksi lukemistoksi jokaiselle Kantin ajattelun ajallisesta kehityksestä ja temaattisesta monimuotoisuudesta kiinnostuneelle, mutta sitä voidaan tarkkojen lähdeviitteidensä ja selkeän yhtenäisen käsitteistönsä vuoksi käyttää hyvin myös tieteellisen tutkimuksen apuna.