Kaikki on totta on kokoelma Matti Wuoren esseitä ja puheita 1990-luvun lopulta ihan hänen viimeisiin päiviinsä saakka. Kaikki on totta on erittäin ajankohtainen teos, ei vain aihealueidensa vuoksi vaan myös siitä ikävästä syystä, että sen kirjoittaja, kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu asianajaja, Euroopan parlamentin jäsen, entinen Greenpeacen puheenjohtaja ja yhteiskuntakriitikko, Matti Wuori, kuoli lokakuussa 2005 vain 60-vuoden iässä.

Kirjaan kootut Wuoren esseet tai puheet käsittelevät aihealueena erittäin laaja-alaisesti yhteiskuntamme perus- ja ajankohtaiskysymyksiä, joka on samalla teoksen rikkaus mutta myös sen heikkous. Lukija viedään kirjan mukana estradeille, joissa suurista maailmanpoliitisista kysymyksistä keskustellaan ja niitä ratkaistaan. Wuori kirjoittaa aikamme suurmiehistä, piispa Desmond Tutusta, Nelson Mandelasta ja Václav Havelista ’hyvinä ystävinään’ ja jo teoksen ensilehdiltä lähtien lukija tulee vakuuttuneeksi siitä että Matti Wuori oli ennen kaikkea maailmankansalainen. Tämä asetelma tekee kirjasta erittäin mielenkiintoisen.

Toisaalta kirjan runsas tematiikka on jossain määrin myös sen kompastuskivi. On hienoa että Wuoren esseitä ja puheita on saatu yksien kansien sisään, mutta Wuoren aihealueittain rönsyilevät kirjoitukset ovat hankalaa materiaalia kategorisoida lukijaystävällisesti. Kirjoituksia on ryhmitelty muutamien isompien otsikoiden alle, kuten ’muutoksen merkit’, ’kansalaiset ja valta’ tai ’Afrikka’. Lukija ei helposti huomaa kun yhden otsakkeen alta siirrytäänkin toiseen ja tästä syystä ehkä selkeä linja olisi ollut esseiden kronologinen jäsentely. Jos kirjan rakenteesta voi päätellä jotain sen kirjoittajasta, niin lukija helposti tulee siihen johtopäätökseen, että Matti Wuori todella oli intellektuelli, jolla oli painavaa sanottavaa – ja kirjoitettavaa – lähes asiasta kuin asiasta vaatien kirjoituksillaan voimakkaampaa julkista keskustelua yhteiskunnan asioista.

Kirjassa on todella paljon kosketuspintaa johon lukija voisi syventyä pidemmäksikin aikaa. Ehkä teoksen yllättävintä antia oli Wuoren neljä esseetä Afrikasta. ’Mustan maanosan’ ongelmien polttopisteeseen Wuori pääsi toimiessaan Etelä-Afrikan totuus- ja sovituskomission neuvonantajana 1990-luvun lopulla. Wuoren laajakatseisuus käy ilmi erinomaisesti kun hän kirjoittaa Afrikan ongelmista. Yllättävää kyllä, Wuori ei näe Afrikan perimmäisinä ongelmina sotia tai roturistiriitoja, vaan hänen analyysinsä löytää syvemmät ongelma-alueet. Wuoren mukaan vallankäytön perinteet, maanomistuskysymykset sekä maanosan köyhyys ovat saaneet aikaan vaikean kolmiyhteisen ongelmien suman (s. 225). Wuorella on myös tarjota ratkaisumalleja Afrikan tilanteen parantamiseksi ja hän ehdottaa yhdeksi kanavaksi globalisaation vääristymiä käsittelevän kansainvälisen foorumin perustamista (s. 230).

Teoksen esseille yhteistä on kriittisyys ja ironia ja jossain määrin jopa irvaileva piikittely. Wuoren piikit lentävät, yllättävää kyllä, kaikkein useimmin ja osuvimmin Suomeen, suomalaiseen kansanluonteeseen ja Suomen hampaattomaan EU-politiikkaan. Wuori mm. kuvaa EU-Suomea maaksi, ’jonka kansa osaa vaieta kahdella kielellä’ ja joka ’on oppinut sanomaan ˝kyllä˝ yhdellätoista kielellä (s. 38). Samaa kuuliaisuutta Wuori kuvaa toisaalla Suomen vallankäyttöperinteiden kautta kirjoittaessaan että ’Suomi-alusta ohjataan keskitetysti komentosillalta, ylhäältä alas ja ilman tarpeettomia pulinoita’ (s. 96) tai että ’suomalaiset ovat kokeneita perässä hiihtäjiä’ (s. 123). Wuoren tyyli on eittämättä kärjistelevä, mutta kansalaiskeskustelun viriämiseksi tai siihen pyrkiessään yleistykset ja kärkevät kannanotot ovat osuvin valinta. Kirjoituksiensa tyypillisiä tehokeinoja Wuorelle on lyhyet ja iskevät filosofiset lauseet, kuten ’rauhan voittaminen on vaikeampaa kuin sodan’, ’yhteiskunta on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki’, ’raha on arvoton’ tai ’kansakunnallakin on sielunsa mutta EU:lla ei’.

Hämmästyttävää kyllä, vaikka Wuori toimi elämänsä aikana monessa roolissa ja oli usean järjestön, jopa puolueen jäsen, ihan perimmäisessä ytimessä Wuoren kirjoituksista ja maailmankuvasta nousee esiin yksilö, jonka oikeuksien puolustaminen on yhteinen nimittäjä kirjan esseissä. Matti Wuori kirjoitti kritiikkiä yhteiskunnan tasapaksuun olotilaan, median valtaan, brändien seuraamiseen, poliittisten puolueiden yhteensulautumiseen sekä odotetusti Yhdysvaltojen maailmanpoliisin asemaan. Kaikista teoksen aihealueista käy ilmi individualismin ylistys ja tietynlainen valtavirtaa paheksuva asenne.

Matti Wuoren lukeneisuus ja kansainvälisyys ei jää lukijalle pimentoon. Wuori lainailee letkeään ja mutkattomaan tyyliinsä niin antiikin filosofeja kuin nykyaikamme kuuluisimpia ajattelijoita tai sosiologeja. Historiankirjoituksen historiaa harrastava Wuori mm. kirjoittaa eräässä esseessään kitkerään sävyyn miten Suomen kansa on jäänyt tai jättäytynyt pimentoon EU:n lainsäädännöstä ja EU:ssa tapahtuvista asioista, vaikka ne suoranaisesti koskettavat suomalaisia. Platonin luolavertausta referoiden Wuoren mukaan suomalaiset elävät varjojen maailmassa (s. 27).

Vaikka Kaikki on totta -teos ei ole Wuoren elämänkerta, kirjan kirjoitukset kertovat hyvin paljon Wuoresta itsestään, hänen arvoistaan ja ajattelutavastaan. Kirjan esseiden perusteella lukija saa Matti Wuoresta kuvan, jonka jälkeen kirjoittajaa on lähes mahdoton kategorisoida tai luonnehtia yksittäisillä ammattinimikkeillä tai oppiarvoilla. Ainoa mieleeni tuleva termi, jolla Wuorta voi luonnehtia, on ’public intellectuel’, joka luki sujuvasti 13 kieltä ja joka suomalaista kansanluonnetta vastaan uskalsi sanoa mielipiteensä tarvittaessa vaikka viidellä kielellä. Tämänkin vuoksi olisi kohtuullista ja oikein että Wuoren teos ilmestyisi myös muilla kielillä. Suosittelen kirjaa jokaiselle yhteiskunnan asioista ja politiikasta kiinnostuneille. Kaikki on totta -teos todella saa lukijan miettimään omia arvojaan ja maailmanmenoa.