INTOHIMON JA SYNNIN AIRUT

Teuvo Tulio (1912-2000) on suomalaisen elokuvan harvoja todella tunnustettuja, lähes kulttiasemaan nousseita auteur-elokuvantekijöitä. Aikanaan hänen tuotantonsa on kuitenkin herättänyt varsin monenlaisia intohimoja, mikä tuntuu sopivan elokuvamelodraaman suomalaiselle mestarille. Tämä on vain osoitus siitä, että Tulio on täynnä kiinnostavia puolia, ristiriitaisuuksiakin. Jo hänen erikoinen independent-tuottajan/elokuvaohjaajan asemansa tarjoaa kiinnostavan tutkimusaiheen.

Tulion eli Teodor Tugain elokuva-ura alkoi näyttelijänä. Ystävänsä Valentin Vaalan elokuvissa hurmurirooleissa esiintynyt, eksoottisen oloinen Tulio saavutti mainetta jo 1920-1930-luvun vaihteessa, jolloin hän oli alle 20-vuotias. Tuliossa oli tähtiainesta, hänestä kirjoitettiin "haaremisilmät" omaavana eksoottisena ilmestyksenä ajan elokuvalehdissä. Jo ennen omia ohjauksiaan hän oli saavuttanut maineen, jota hän myöhemmin käytti hyväkseen rakentaessaan omaa myöhemmin kuuluisaksi muodostunut "Tulio esittää" -tavaramerkkiään.

Nyt julkaistun Tulio-antologian kirjoittajista moni on vannoutunut Tulion elokuvien ihailija, joten kirja huokuu jo kättelyssä innostusta aiheeseensa. "Tulion henkilöiden katseet kietovat heidät toisiinsa ja meidät katsojat sähköiseen magneettikenttäänsä", kirjoittaa Markku Varjola. Monen helpotukseksi Tulio-kirja ei ole kuivan akateeminen kokoelma (mitä se sitten tarkoittaneekaan; indeksin puuttuminen lopusta on tosin anteeksiantamatonta) mutta silti tutkimuksellisesti hyvin varteenotettava ja uraauurtava kokonaisuus. Erityismaininnan ansaitsee Martti-Tapio Kuuskosken deleuzelaista filosofista estetiikkaa täysin luontevasti suomalaiseen elokuvamelodraamaan soveltava tutkielma.

Selväksi käy, että kirjassa kysymys on ennen kaikkea Tulio-tutkimuksen näyttävästä avauksesta eikä niinkään erityisen kriittisten äänenpainojen esiinnostamisesta. Sakari Toiviainen on kirjoittanut kirjan alkuun hyvän yleisesittelyn Tulion tuotantoon, Varjola ja Peter von Bagh kirjoittavat innoittuneet tekstinsä pitkäaikaisina tuotannon tuntijoina sekä faneina. Jaana Nikula kirjoittaa Tulion ja Regina Linnanheimon suhteesta ja Antti Alanen puolestaan Tulion ja Linnankosken teosten suhteesta. Viime aikaisen Tulio-tutkimuksen kiinnostavia seikkoja on ollut muun muassa Regina Linnanheimon "löytyminen" paitsi pääosanesittäjänä myös monien Tulion elokuvien käsikirjoittajana. Per Olov Qvist kirjoittaa poikkeuksellisesti yhdestä elokuvasta, Rakkauden rististä (1946). Tulion elokuvien musiikista on Juha Seitajärvi kirjoittanut oman oivaltavan lukunsa "Teuvo Tulio ja hänen elokuviensa säveltäjät". Mukana on myös kokonaisuuden rikastamisen kannalta tärkeitä aikalaisten omia äänenpainoja: Teuvo Tulion oma kirjoitus "Elämäni ja elokuvani" sekä Annikki Sunin muistelmateksti "Fedja, ystävämme".

Tulio on edelleen yksi suomalaisen elokuvan persoonallisimpia kuvanrakentajia, joka pyrki valojen, varjojen, kuvakulmien ja melodramaattisten tehojen käytöllä yhä suurempaan tunnelataukseen. Tyypillistä Tulion elokuvissa on painotus melodraamaan psykologisemman "draaman" kustannuksella. Tulio on suomalaisessa elokuvassa elokuvallinen ajattelija vailla vertaa, jolle materiaalin aitoutta ja juonen johdonmukaisuutta tärkeämpää oli tunteenomainen kinemaattinen eteneminen. Intohimoinen tarina päättyi usein kuitenkin sovitukseen ja synti sai palkkansa elokuvan lopussa. Varsinkin II maailmansodan jälkeisissä elokuvissaan Tulio käytti materiaalia aikaisemmista elokuvistaan estottomasti. Juokseva hevonen ja tukkilautoilla komeasti laskevat tukkilaiset voi "bongata" useastakin Tulion elokuvasta. Samoin toistuvat muutkin kuviot ja ideat. Kuuskosken mukaan Tuliota ei voisi tuomita sen enemmän väärin kuin syyttämällä tätä itsensä mekaanisesta toistamisesta. Ei ole väärin sanoa etteikö hän olisi toistanut, mutta tietoisesti, "… ei kopioimalla samaa, vaan affektiivisen tulemisen, merkityksen synnyn, aidon luomisen tapahtuman ikuista paluuta toistaen". Tätä ei voisi kauniimmin sanoa.

Tulion elokuvatuotannon arvostus on vaihdellut ajan mittaan suuresti. Vaikka Tulion elokuvat olivat varhaisvaiheessaan sekä kritiikin että yleisön suosikkeja, saattaa hyvin olla että elokuvien juonellisissa kaarissa näyttäytynyt lähes vanhatestamentallinen käsitys perisynnistä vaikutti osaltaan kiinnostuksen hiipumiseen. Toiviaisen mukaan Tulion arvostus heittelee suunnilleen seuraavasti: 1930-ja 1940-luvun innostuneesta vastaanotosta siirryttiin 1950-luvun "persona non grata" -vaiheeseen ja 1960-ja 1970-luvuilla vieläkin syvemmälle aivan arvostuksen aallonpohjaan. 1980-luvun televisioesitykset puolestaan kuitenkin muuttivat kuvaa ja Tulion omaperäisyys kuvallisena kertojana ja melodraaman taitajana nostettiin esiin. Ne tyylittelevät piirteet, jotka vieroittivat "psykologisempaa" ilmaisua arvostavat katsojat ja kriitikot hänen elokuviensa parista, oikeuttivat vertaamaan häntä elokuvan historian tunnettuihin ja tunnustettuihin melodraaman taitajiin, esimerkiksi amerikkalaisiin Cecil B. de Milleen ja Douglas Sirkiin. Nykyisin Tulio on kuitenkin lähestulkoon suomalaisten elokuvaentusiastien lempilapsi, ja tämän arvostuksen ilmentymänä voidaan pitää myös tätä käsillä olevaa Tulio-kirjaa.