Kirjan otsikko on varsin laaja, joten on alkuun syytä määritellä mistä on kyse. Maantieteellisesti teos keskittyy Böömin, Puola-Liettuan, Unkarin ja Rusin (ns. Kiovan Venäjän) alueisiin. Balkanilta ovat mukana nykyisen Romanian alueen valtiomuodostumat. Myös Baltian samoin kuin Bulgarian, Albanian ja ex-Jugoslavian historia myytteineen saa lyhyen käsittelyn. Tavallisesta poiketen Bysantin keisarikunnan sijasta puhutaan Kreikan keisarikunnasta, nimityksen Bysantti tekijä sanoo halunneensa varata keisarikunnan ”uskonnolliselle, kuvitteelliselle ulottuvuudelle”. Historialla on tässä tapauksessa ymmärretty perinteistä poliittista historiaa hallitsijoineen, sotineen ja rauhantekoineen. Kirkkohistoria on saanut tärkeän osan, mikä oikein onkin, onhan kyseessä ollut todellinen uskontokuntien taistelukenttä; osansa lienee tosin ollut kirjoittajan taustallakin. Talouskehityksen merkitys saa maininnan siellä täällä ja kulttuurille on omistettu vain yksi luku. Ajalliset rajat ovat vuodet 800 ja 1700 – Kaarle Suuresta Pietari Suureen.

Johdantoluku on yksi kirjan ansiokkaimmista käsitellessään mm. keskiajan kirjallisten lähteiden luonnetta ja niiden luojien (kirkollisen eliitin) maailmankuvaa, jota usein pidetään yleisesti hyväksyttynä ”keskiajan maailmankuvana”, epäilemättä relevantti muistutus suurelle yleisölle. Itse teos on sen sijaan suhteellisen tavanomaista ja tuttua kronologisesti etenevää kronikointia Itä-Euroopan valtioiden synnystä 800-luvulla, sitä seuranneesta kristillistymisestä vuoteen 1000 mennessä ja tämän jälkeen seuranneista valtapoliittisista heilahteluista uuden ajan alkupuolelle asti, jolloin alueen myöhempi jako Moskovan, Berliinin ja Wienin hallitsijoiden kesken alkoi jo häämöttää. Vaikka teos ei Puolan, Böömin ja Unkarin osalta juuri uutta tarjoakaan, on sen sijaan mielenkiintoista lukea vaikkapa varhaiskeskiaikaisen Obotritian vaiheista. Aikoinaan merkittävä slaavilainen valtakunta saksalaistui ajan oloon täysin, eikä enää kelvannut 1800-luvulla minkään silloisen kansallisvaltion alkupisteeksi. Kauempaa Balkanilta Korpela korjaa käsityksen keskiajan Bosniasta bogomiilien ja manikealaisten pesäpaikkana. Pikemminkin alueen syrjäisyys vain säilytti vanhoja tapoja, jotka kansallismielinen tutkimus romantisoi kerettiläisyydeksi.

Antoisimpia ovat kuitenkin Rusia/Venäjää käsittelevät luvut, joissa kirjoittaja esittelee uusimpia tulkintoja mm. mongolivallan luonteesta ja merkityksestä sekä Moskovan noususta Rusin perilliseksi keski- ja uuden ajan taitteessa. Useissa Venäjän historian yleisesityksissä mainitaan Konstantinopolin kukistuminen (1453) ja sitä seurannut Iivana III:n avioliitto viimeisen keisarin sukulaistytön kanssa jonkinlaisina käännekohtina. Todellisuudessa Moskova oli pitänyt kreikkalaisia harhaoppisina Firenzen unionista (1439) lähtien, joten keisarikunnan tuho oli vain oikeudenmukainen rangaistus ja sellaisena osa ajan milleniaristisia uskomuksia. Suuriruhtinaan avioliitto ei myöskään aikalaisille paljon merkinnyt ja oli sitä paitsi paavin suunnittelema tarkoituksena em. unionin ulottaminen myös Venäjän ortodokseihin. Moskovan suhde Kreikan keisarikuntaan ja kreikkalaisuuteen oli sangen monimutkainen ja vaihteli torjunnasta jäljittelyyn aina kulloisenkin poliittisen tilanteen mukaan. Iivana Julma saattoi vielä sanoa ”Emme usko kreikkalaisiin vaan Kristukseen”, mutta jo patriarkka Nikonin reformeissa voi nähdä halun lähetä ortodoksian kreikkalaista muotoa Moskovan valmistuessa astumaan Balkanin ortodoksien ”suojelijaksi”. Seikkaperäisesti käsitellään myös Ukrainan kulttuurista ja kirkollista länsimaistumista Puolan vallan kautena ja sen seurauksia suhteissa Venäjään – nykyään mitä ajankohtaisin aihe.

Olennainen on kysymys siitä, miksi jotkin Euroopan valtiot (esim. Ranska ja Venäjä) kehittyivät uudenaikaisiksi keskitetyiksi kansallisvaltioiksi, toiset taas eivät (esim. Saksa ja Puola). Korpelan mukaan tärkeänä tekijänä oli kansalliskirkon luominen ja sen taloudellisten voimavarojen saaminen hallitsijan käyttöön. Venäjällä tämä tapahtui Moskovan hallitsijan noustessa kaikkien oikeauskoisten hallitsijaksi. Voimakkaan kirkollisen propagandan tuella oli myös helppo kukistaa pajarit. Puolassa katolinen kirkko pysyi kansainvälisenä ja aatelisto säilytti asemansa saaden lopulta käsiinsä kaiken vallan kohtalokkain seurauksin.

Teos on siis tarkoitettu Itä-Euroopan poliittisen historian yleisesitykseksi ajalta 800-1700 ja sellaisena se täyttää hyvin paikkansa. Käsitellyksi tulevat monet myyttisiksi (kylläkin usein vasta 1800-luvulla) muuttuneet historian tapahtumat, jotka yhä edelleen muovaavat alueen kansakuntien itseymmärrystä ja toimivat suorastaan oman kansallisen oikeutuksen perusteluina. Sopii tosin lisätä tähän loppuun Korpelan toteamus, että nimenomaan Itä-Eurooppaan ei mikään alueen kansoista venäläisiä lukuun ottamatta halua kuulua, mieluummin oltaisiin pohjois-, keski- tai välieurooppalaisia…

Kirjassa ei ole lähdeviitteitä eikä varsinaista lähdeluetteloa. Lopussa on kuitenkin maittain ryhmitelty bibliografia teoksen pohjana olleesta tutkimuskirjallisuudesta. Kuvituksena on yhdeksän karttaa.