Joka luulee taloushistorian haukotuttavan, erehtyy pahoin. Arto Luukkasen kirjaa ”Kuka omistaa Venäjän? Omistamisen ja vallan dynamiikka Venäjällä” lukiessa jopa tämän kesän idänkauppaa koskevat uutisetkin asettuvat omaan kontekstiinsa. Teoksen peruskysymyksiä ovat venäläinen käsitys omistamisesta ja se, miten se eroaa länsimaisesta omistamiskäsityksestä ja ajattelutavasta.

Kipeä kysymys on, ovatko politiikka ja omistusjärjestelmät Venäjällä toisiinsa kietoutuneita, ja jos ovat, niin miten. Kirjoittajan vastaus on ”kyllä”. Venäjällä omistaminen, energiapolitiikka ja turvallisuuspolitiikka ovat kietoutuneet tiiviisti toisiinsa. Kirjoittaja lähtee liikkeelle suurliikemies Mihail Hodorkovskin kohtalosta, ja etenee yksityisestä yleiseen johdonmukaisesti eritellen ja analysoiden omistamisen historiaa ja taloudellisia käsitteitä Venäjällä. Hodorkovskin ja Boris Berezovskin tulevaisuus jää askarruttamaan, vaikka tekijä lähestyykin näitä kysymyksiä kiihkottomasti.

Teoksessa edetään kronologisesti alkaen varjageista ja Kiovan ruhtinaskunnasta Pietari Suuren ajan merkantilismiin, ja neuvostoajan kautta nyky-Venäjän tilanteeseen aina viime vuoteen saakka. Lukijalle selvitetään niin NEP-politiikka kuin viisivuotissuunnitelmatkin. Teoksesta selviää sodan merkitys Neuvostoliiton teollisuudelle, sekä sotilas- ja siviiliteollisuuden välinen suhde. Raskas kontrollijärjestelmä, jossa erilaiset valvojat ja laaduntarkkailijat valvovat tuotteiden tasoa, on tietenkin peräisin Neuvostovallan ajoilta. Lisäksi käy ilmi, miten liiallinen keskittäminen ja suunnittelu tappoivat kaiken taloudellisen luovuuden.

Lukijalle selviää, miten maata omistavista vapaista talonpojista tuli vähitellen mongolivallan jälkeen muiden omaisuutta, ja miten teollistuminen käynnistyi Venäjällä lähinnä ulkomaisen pääoman turvin. Kirjoittaja vertaa usein Venäjän tilannetta länsimaihin: esiteollisella ajalla kaupunkien porvaristo oli täysin eri asemassa kuin Länsi-Euroopassa. Kaupungeissa kauppaa harjoittavat eivät omistaneet talojaan tai maata, vaan olivat tavallaan palvelussuhteessa hallitsijaan. Venäläisiä on helpompi ymmärtää jos tietää, että vielä vuoden 1649 lain mukaan kaupunkien asukkaiden tehtävänä oli hankkia hallitsijalle käteistä rahaa. Yksityisomistus sallittiin vasta 1762 Pietari Suuren aikana. Toisaalta hänen aikanaan palvelusvelvoitteita lisättiin siten, että koko yhteiskunta valjastettiin valtion palvelukseen. Myöskään työläinen ei ollut vapaa, vaan sekä maaorjia että käsityöläisiä pakkosiirrettiin Uralille ja Pietariin. Kirjoittaja pohtii, miten Neuvosto-Venäjästä tuli vähitellen 1956 alkaen konsumeristinen kulutusyhteiskunta, miksi Gorbatshovin uudistukset aikanaan epäonnistuivat ja miten Georgian sota 2008 leikkasi Venäjän taloutta. Entisten neuvostotasavaltojen roolia taloushistorian kuvioissa olisi voinut painottaa enemmän.

Kirjan ansiona on se, että Luukkanen hakee ja löytää yhtymäkohtia nykytilanteeseen Venäjän vanhasta historiasta. Lukijaa säästetään turhilta numeroilta ja taulukoilta, mutta toisaalta se on myös puute, johon on osittain syynä lähteinä käytettävien aineistojen rajallisuus. Neuvostovallan aikana ei ollut mallikasta tutkia vaikkapa Venäjän vanhauskoisten osuutta liike-elämässä, joten tekijä mainitsee, että tietoja ei yksinkertaisesti ole käytettävissä tarpeeksi. Loppupuolella on joitakin tilastoja Venäjän suurimmista yksityisistä omistajista omaisuuksineen.

Kirjan alkupuolella kirjoittaja esittelee muutamia peruskäsitteitä, kuten sultanismin,  sekurokratian ja patrimonialismin. Sekurokratia tarkoittaa Andrei Illarionovin mukaan eräänlaista ”deep state” -valtio valtiossa -ajattelua, jossa kietoutuvat yhteen Venäjää hallitseva suppea poliittinen valtahierarkia, vallanpitäjinä Salaisen poliisin (FSB), Federaation suojelupalvelun (FSO), ja syyttäjänviraston johtavat kaaderit ja henkilöt yhteydessä armeijan tiedustelupalveluun (GRU). Lisäksi sisä- ja puolustusministeriöllä on oma tärkeä roolinsa tässä hierarkiassa. Sekurokratialla tarkoitetaan uuden Venäjän poliittista eliittiä, joka on jakanut itselleen parhaimmat omistukset ml. valtion korporaatiot. Sekurokratia hallitsee samoin keinoin kuin mafia: pelolla ja välivallalla, käyttäen välineenään sultanismia. Sultanismi tarkoittaa puolestaan järjestelmää, jossa vallan rakenteet kuten yksilöt, ryhmät tai instituutiot ovat jatkuvasti alttiina despoottisen hallitsijan arvostelulle, ja samalla tämän oikuille.

Vallan ja rahan suhteet ovat niitä ikuisia suuria kysymyksiä, jotka ovat jokaisessa yhteiskunnassa jatkuvan mielenkiinnon kohteina. Patrimonialimi merkitsee sitä, että hallitusvalta ei tee eroa henkilökohtaisen ja julkisen välillä. Tämä koskee myös omistussuhteita. Vaikka muodollinen omistusoikeus onkin Venäjällä perustuslailla suojattu, ei sitä ole käytännössä olemassa, mikä johtuu siitä, että hallitsijat omistivat maan jonkinlaisena isänperintönä. Tämän ajattelutavan juuret ulottuvat kirjoittajan mukaan Venäjän mongolivallan aikaan (1241 – 1480). On mielekästä selvittää lukijoille taustat kuten sitä, miten Moskovan suuriruhtinaskunnan aika jatkoi patrimoniaalisuutta mongolien valtakauden jälkeenkin, ja kuinka yksityinen maanomistus oli siksi mahdotonta. Yksityistämisen seurauksena vuoteen 2001 mennessä yli puolet talouden omistuksesta on yksityisten hallussa. Onko se sitä käytännössä vieläkin, on yhä vastaamaton kysymys, johon odottaisi tekijältä selvempää kannanottoa. Hänen mukaansa valtio omistaa Venäjän, osittain juuri sekurokratian ansiosta.

”Kuka omistaa Venäjän” herättää toisaalta kysymyksen siitä, kuka omistaa venäläisten sielut. Mikä on oikeusvaltion rooli ja Venäjän ortodoksisen kirkon vastuu? Tulenarka kysymys, jota kirjoittajan olisi odottanut käsittelevän, on se, miten Venäjän kirkko suhtautuu sotkuiseen politiikan ja talouden väliseen liittoon. Varsinkin kun tekijä on kirkkohistorian ja Neuvostoliiton uskontotilanteen asiantuntija, odottaisi häneltä näkemyksiä talouden, politiikan ja uskonnon välisistä suhteista, ja jonkinlaista eettistä analyysiä. Kirjoittaja mainitsee että kirkko oli aikanaan maanomistaja, ja että vanhauskoisten työmoraali erittäin korkealla. Lukijaa jää askarruttamaan, onko ortodoksinen kirkko itänaapurissa vieläkin niin alistettu, etteivät kirkonmiehet uskalla edelleenkään kertoa vallanpitäjille sitä, mikä olisi oikeudenmukaista. Toisin sanoen, voitaisiinko sekurokratian lisäksi keskustella myös sekulaarista hallinnosta?

Tekijä käyttää lähteinään ja kommentoi niin länsimaisia, venäläisiä kuin kotimaisiakin idäntutkijoita. Lisäksi hän on haastatellut Suomen idänkaupan asiantuntijoita. Voidaan ehkä kysyä, olisiko osa teoksen internet-viitteistä voitu korvata asiakirjoilla. Toisaalta lähdepohjaa tasoittaa kirjoittajan laaja asiantuntemus ja lukeneisuus. Häiritseviä kielivirheitä lukuun ottamatta teksti on sinänsä sujuvaa, mutta valitettavasti mediasta tarttunut pejoratiivinen ilmaisu ”ortodoksikirkko” esiintyy oikeakielisen termin ”ortodoksinen kirkko” sijalla. Mikäli teoksesta otetaan joskus toinen painos, suosittelen kielivirheiden korjaamista. Lisäksi tekijän olisi ollut välttämätöntä mainita Venäjän hankalat luonnonolosuhteet: yksi teollistumisen este oli jäätymättömien satamien puute.

Kaiken kaikkiaan ”Kuka omistaa Venäjän” on puutteistaan huolimatta päivä päivältä ajankohtaisempi teos lama-Euroopassa, joka kannattaisi kaikkien idänkaupan kanssa tekemisissä olevien lukea. Sitä voi suositella myös oppikirjaksi, vaikka hieman epäuskoinen tunne saattaa seurata roomalaisen oikeuskäsityksen sisäistänyttä lukijaa aina viimeiselle sivulle asti. Teos on samalla muistutus siitä, että Brysseliä lähempänä on Moskova, ja että itänaapurin kanssa voi käydä kauppaa, jos osaa pelisäännöt. Kieltämättä kirja on inspiroiva ja kuuluu niihin, joita mielellään analysoisi lukupiirissä muiden kanssa, sillä sen verran moniulotteisista ongelmista on kysymys. Tahattomasti teoksen ilmestymisajankohta herättää kysymyksen siitä, missä määrin meilläkin on politiikan ja talouselämän välistä kulissientakaista harmoniaa, vaikka se onkin erilaista kuin naapurissa.

”Kuka omistaa Venäjän” sopii luettavaksi yhtä hyvin sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita taloudesta, vaikkeivät varsinaisesti Venäjää tuntisikaan, sekä niille, jotka ovat kiinnostuneet Venäjästä, vaikka eivät olisi ekonomisteja tai edes Kauppalehden lukijoita. Teoksen tärkein merkitys onkin Venäjän nykytalouden taustojen ja syiden selvittäminen länsimaisen ajattelun vaikutuspiirissä kasvaneille. Tämä on Suomen idänkaupan kehittämisen yksi edellytys. Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa kasvaneille länsieurooppalaisille on aina ollut ja on edelleenkin vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, samastua itänaapurin lähes mystiseltä vaikuttavaan taloudelliseen ajatteluun. Juuri tähän vaikeaan haasteeseen tekijä on tarttunut, ja siinä piilee teoksen arvo.