EU (ja sen laajentuminen) tuottaa Eurooppa-kirjallisuutta. Sitä on monenlaista, koska kysyntää lienee. Historioitsijatkin saavat aina silloin tällöin sujautetuiksi myyntihyllyihin teoksiaan, mutta toimittajat ovat ymmärrettävästi nopeampia tekstin tuottajia. Pitkän linjan journalistit Yrjö Lautela ja Jyrki Palo ovat koostaneet kirjan Itävallasta. Aiemmin he ovat ehtineet käsitellä jo Jugoslaviaa ja Lautela myös Puolaa. Oletettavasti sarja jatkuu.

Itävaltaa ei, yllättävää kyllä, Suomessa juuri tunneta, mitä tulee maan historiaan ja yhteiskuntaan; toki koko maailma tietää Itävallan paraatipuolen, uudenvuodenkonsertin, Mozartin ja hänelle omistetut kuulat, ja varsinkin suomalaiset tuntevat heidän mäkikotkansa. Mutta mitä siellä fasadin takana on? Lautela ja Palo ovat kirjassaan ottaneet teemaksi Itävallan poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen ”valtion synnystä tähän päivään”.

Kirja ei ole tutkimus, eikä sitä sellaisena voi lukea tai arvioida. Jos akateemisin kriteerein teosta käsittelisi, olisi hämmästeltävä sen puuttuvia kysymyksiä, ongelmanasetteluja (jotka Itävallan tapauksessa voisivat olla suorastaan herkullisia), puuttuvaa dokumentointia, yhteen tai kahteen lähteeseen nojautumista (monesti sivukaupalla) tai lievää hilpeyttä herättävää lähdeluetteloa (Sampo Ahto, Peter von Bagh, Juhani Suomi, …; on toki muitakin, mutta anteeksi vain, eikö tämä ole yleisesitys Itävallan historiasta?).

Jätetään akateemisuus, mutta yhteen asiaan on tartuttava tiukasti: miksi ihmeessä kuvitus on jäänyt pois? Kirjassa ei ole käytännössä kuvia lainkaan. Oliko kiire, olisiko ollut liian kallista? Itävalta on kyllä niin visuaalinen kulttuuri, että tällainen yleisesitys kaipaisi edes hieman väriä. Nykyisin, kun on vielä tottunut tässä suhteessa niin hyvään, on tämä aivan ensiluokkainen puute. Eikö olisi ollut mahdollista sijoitella esimerkiksi tekijöiden omia otoksia sinne tänne kerrontaa elävöittämään?

Kirjan alussa lupaillaan hiukan kahden kiinnostavan teeman käsittelyä, Habsburg-monarkiaa EU:n eräänlaisena edeltäjänä ja Itävallan (puuttuvaa) kansallista identiteettiä. Valitettavasti ensiksi mainittu kysymys jää vain maininnaksi ja jälkimmäistäkin sivutaan kovin ohuesti. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa on todellakin verrattu EU:hun, mutta todelliset yhtymäkohdat ovat kai aika vähäisiä. Jos EU on taloudellinen yhteenliittymä ja suurvalta, oli Habsburgien imperiumi talouden takapajula. Jos yhteistä tematiikkaa haetaan, voisi kansallisuuskysymysten alalta löytyä jotain. Kiinnostavaa voisi olla EU:n (johon Itävalta liittyi samana vuonna kuin Suomi, 1995) kohdallakin pohtia sitä Itävalta-Unkarin politiikassa esillä ollutta hankalaa ilmiötä, että kansalliset kysymykset aina pahenivat silloin, kun niitä käsiteltiin esimerkiksi Wienin parlamentissa – keskustelu ei parantanut vaan pahensi kansallisia ristiriitoja. Tästä ei kirjassa kuitenkaan puhuta, eikä myöskään pohdita mahdollisia byrokratian samankaltaisuuksia. Olisiko ”kakaaninen” byrokratia tullut tutuksi meillekin, EU-kansalaisille?

Lautelan ja Palon kirjan painopiste on toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, mikä on varmasti hyvä; voi kysyä, olisiko aihetta voinut rajata vieläkin selvemmin uusimpiin aikoihin? Toisaalta kirjassa ”toista tasavaltaa” käsitellään pitkälti Haider-ilmiöön keskittyen. Jörg Haiderissa ruumiillistuu Itävallan ”kansallisen historian” kipeä kohta ja trauma, yhteys natsi-Saksaan. Tätä kysymystä käsitellään monisanaisesti ja tuttuja argumentteja toistellen. Vähemmälle jää pohdinta, mikä merkitys Haiderin suosion nousulle on ollut Itävallan politiikan kahden suuren, sosiaalidemokraattien (SPD) ja kansanpuolueen (ÖVP) keskinäisellä sopimisella. Tämä järjestelmä, joka on osaltaan taannut yhteiskuntarauhan toisen maailmansodan jälkeen, on ollut myös ahdistava, suorastaan yhteiskunnallista keskustelua kapseloiva. Haiderin retoriikka on ollut aina taitavaa mediapolitiikkaa ja siinä on hyödynnetty mainostoimistojen parhaat konstit. On vaikeampi löytää syvempiä virtoja, joita tämä ”Itävalta ensin” -tyyppinen puhe mahdollisesti heijastelisi.

Kirjassa todetaan siis Itävallan puuttuva tilinteko lähimenneisyytensä kanssa (mihin teemaan Haiderkin osaltaan liittyy). Tähän ei ole huomauttamista sikäli, että ajatus on kovasti yleinen. Saksa on työstänyt menneisyyttään, Itävalta ei. Kuitenkin on sanottava, että jos katsoo esimerkiksi Itävallan yliopistojen historian laitosten toimintaa, on painopiste juuri natsiajoissa. Väitöskirjoja on kirjoitettu näistä hankalistakin kysymyksistä pitkään. Merkittävimmät uusimman ajan (Zeitgeschichte) historiantutkijat ovat olleet näiden kysymysten perkaajia.

Kirjassa käydään Itävallan historiaa läpi sen "nimipäivästä" (1.11.996 ensimmäinen maininta asiakirjoissa) lähtien. Tärkeimmät poliittiset tapahtumat tulevat ainakin mainituiksi, mutta niiden varsinainen historia jää kertomatta, puhumattakaan mistään laajemmista analyyseistä. Faktat ovat enimmäkseen kohdallaan, joskin näin yleisellä tasolla sitä on hiukan vaikea ylipäänsä arvioida. Kun kirja on julkaistu Kleio-nimisessä sarjassa, odottaa lukija varmasti enemmän, mihin on ylletty. Ammattihistoriaahan tämä ei voi olla, mutta ei se myöskään runoutta ole; kirja on niin perin puisevasti toteutettu. Kirjoittajat olisivat voineet hakea innoitusta esimerkiksi amerikkalaiselta Gordon Brook-Shepherdiltä, jonka persoonallinen The Austrians: A Thousand-Year Odyssey ilmestyi kymmenkunta vuotta sitten ja on myynyt bestselleriksi.

Aina ei ole varma, mikä voisi olla kohdeyleisö, kun kirjassa kerrotaan esimerkiksi: ”Wien on yhä yksi maailman tärkeimmistä klassisen musiikin pääkaupungeista, jossa ooppera- ja konserttitarjonta on rikasta. Toinen musiikin keskus maassa on Mozartin synnyinkaupunki Salzburg, jonka musiikkijuhlat on vuotuinen kansainvälinen suurtapahtuma. Musiikkikoulutus on korkeatasoista, ja musiikkielämällä ylimalkaan niin vahvat juuret, että musiikinopiskelijoita virtaa kaikista ilmansuunnista sekä Wieniin että Salzburgiin.” (s. 196) – Valistetaanko tässä peruskoululaisia?