Järnefeltien suku lienee tullut tunnetuksi tähän asti parhaiten Arvid Järnefeltin kirjoittamasta Vanhempieni romaanista (ilm. 1928-30). Keskeisin henkilö siinä oli äiti Elisabeth, koska teksti perustui pitkälti hänen muistoihinsa ja isä Alexander oli jäänyt lapsille etäisemmäksi. Perheen lapsista tuli aikanaan vanhempiaan kuuluisampia toimijoita suomalaisessa kulttuurielämässä.

Jouni Yrjänä ja Teemu Keskisarja ovat kirjoittaneet perusteellisen ja laajan elämäkerran Alexander Järnefeltistä (1833î º1896). He kertovat  kuuluisan suvun päämiehestä jotakuinkin kaiken: hänen urastaan sotilaana, virkamiehenä ja suomalaisuustaistelijana. Tutkijoiden teksti on lähes täydellistä, minulle ei tule mieleen yhtään asiaa, minkä haluaisin lisätä tai poistaa. Teos on paljon enemmänkin kuin vain yhden miehen elämäkerta. Se kytkeytyy autonomian ajan historiaan, kuvaa ajan aatevirtauksia, yläluokkaista kulttuurielämää ja eri alojen vaikuttajia.

Arkisto- ja kirjallisuuslähteet on hyödynnetty kattavasti – pelkästään henkilöluetteloakin on kirjan lopussa kahdeksan sivun verran. Vanhempieni romaanista on lainattu katkelmia värittämään Järnefeltin luonnetta ja kuvaa perheenisänä. Myös kirjeistä on otettu lainauksia. Ihmeen paljon kirjaan on löytynyt myös kuvitusta, lähinnä henkilökuvia ja piirroksia.

Teksti on tyyliltään yhtenäistä, vaikka kirjoittaja vaihtuu eri luvuissa. Tutkijat ovat tehneet hyvää yhteistyötä erinomaisesta lopputuloksesta päätellen. Järkälemäinen teos ei uuvuta lukijaa missään vaiheessa osittain siksi, että luvut on jaettu sopivan mittaisiksi kappaleiksi, joissa on onnistuneet otsikot. Luettavuutta helpottaa myös se, että lähdeviitteet on siirretty kirjan loppuun.

Alexander Järnefeltin isoisän isoisä Johan Keldunck oli lähtöisin Saksasta ja sai 30-vuotisen sodan jälkeen aatelisarvon kuningatar Kristiinalta. Aatelisnimeksi tuli Järnefelt. Alexander syntyi Tohmajärvellä Hovilan kartanossa vuonna 1833. Hänen isänsä Gustaf Adolf toimi Kuopiossa lääninkirjurina ja myöhemmin kruununvoutina. Äiti Aurora Fredrika Molander oli pappissukua, Porvoon piispan tytär. Alexander Järnefeltillä oli kaikkiaan seitsemän sisarusta.

Vuonna 1857 Alexander Järnefelt solmi avioliiton pietarilaisen Elisabeth Cloth von Jürgensburgin kanssa. Perheeseen syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta, jotka omalla tavallaan värittivät suomalaista kulttuurielämää. Kriitikko Kasper, kirjailija Arvid, taidemaalari Erik (Eero) ja säveltäjä Armas olivat taiteelle omistautunut poikanelikko. Eero solmi avioliiton näyttelijä Saimi Swanin kanssa ja kun vielä Aino Järnefelt avioitui Jean Sibeliuksen kanssa, oli kulttuurielämä kaikissa muodoissaan perheen ja suvun arkea. Perheen muut tyttäret Ellida (Liida), Ellen (Elli), Hilja ja Sigrid (Siiri) kuolivat nuorina.

Sukutaustan kartoittaminen auttaa ymmärtämään, miksi Järnefeltit olivat 1800-luvun Suomessa tavallaan maailmankansalaisia. Perheen kotimaana oli iso Venäjä ja lapsilla mahdollisuudet opiskella ja matkustella Keski-Euroopan maissa. Poikien taiteelliset taipumukset olivat osaksi Elisabethin sukuperintöä, mutta sen lisäksi kodissa myös jatkuvasti kannustettiin lapsia harrastamaan taiteita. Suomalainen teatteri ja ooppera, kirjallisuus, musiikki ja kuvataiteet kuuluivat kiinteästi perheen elämään.

Sotilasuransa Alexander Järnefelt aloitti Haminan kadettikoulussa. Sieltä hän jatkoi 1850-luvulla Pietarin sotilasakatemioihin, ensin Mihailin tykistökouluun ja lopuksi Nikolain akatemian geodeettiselle osastolle, jossa opiskeli mm. kartoitusta. Samalla hän työskenteli jo perheellisenä miehenä pariinkin otteeseen Pulkovan observatoriossa. Sotilastopografina Järnefelt sai tehtäväkseen johtaa Venäjän reuna-alueiden kartoittamista. Hän teki kenttätyötä mm. Suomessa ja Balkanilla.

Järnefeltistä tuli virkamies vuonna 1883, kun hänet valittiin Mikkelin läänin kuvernööriksi. Seuraavana vuonna toimipaikaksi tuli Kuopio. Ura jatkui vielä Vaasan läänissä samoissa tehtävissä ja huipentui 1894, kun Järnefelt nimitettiin senaattoriksi.

Kuvernöörinä Järnefelt halusi esiintyä kansanmiehenä ja vähäosaisten puolustajana. Hän mm. puolusti tilattoman väestön maanhankintaa, vaati parannuksia köyhäinhoitoon ja edisti suomenkielisten kansakoulujen perustamista. 

Kielikysymys oli tuon ajan kuuma peruna, ja siihen Järnefeltillä oli selkeä kanta. Häntä voi tosiaan nimittää suomalaisuustaistelijaksi, niin kiihkeästi hän toimi fennomaanien riveissä kiivaana kielimiehenä. Ruotsi oli syrjäytettävä valta-asemastaan, ja niinpä esimerkiksi kuvernöörin kansliasta lähtivät kaikki viralliset selvitykset suomenkielisinä Helsingin keskusvirastojen kiusaksi. Lapsilleen Järnefelt puhui johdonmukaisesti suomea, ja koska hän halusi lasten oppivan tuntemaan myös Suomen maaseutua laajasti, hän vuokrasi perheelle kesäasuntoja eri puolilta maata paikkakuntia vaihdellen.

Olisi kuvitellut aatelisen virkamiesperheen eläneen ylellisesti, mutta totuus oli toisenlainen. Perheellä ei ollut koskaan omistusasuntoa ja rahavaikeuksia oli jatkuvasti, lähinnä kai siksi, että Järnefelt piti tärkeänä kustantaa taiteilijapoikien opiskelut ulkomailla. Lisäksi hän järjesti mielellään mittavia edustustilaisuuksia

Järnefeltien perhe-elämä ei ollut aina kovin auvoista. Lasten kuolemat olivat luonnollisesti suuria järkytyksiä. Lisäksi puolisoiden välit kiristyivät viimeisinä vuosikymmeninä lähes katkeamispisteeseen ja lastenkin kanssa tuli ristiriitoja, kun esimerkiksi puolisovalinnat eivät isää miellyttäneet. Vain Aino, isänsä lempilapsi, osasi valita miehen, joka kelpasi vävyksi. Alexander Järnefeltin viimeisiä vuosia varjostivat useat halvauskohtaukset. Hän kuoli Helsingissä 63-vuotiaana vuonna 1896.

Taiteilijaelämää

Aleksander Järnefeltin pojan Eero Järnefeltin (1863-1937) ja hänen vaimonsa Saimi Swanin (1867-1944) kirjeenvaihto on kuin hyvä jatko-osa Alexander Järnefeltin elämäkerralle. Kustantajaa voi kiitellä oivalluksesta julkaista molemmat teokset samaan aikaan.

Eero ja Saimi aloittivat kirjeenvaihdon kihlauduttuaan 1880-luvun lopulla ja jatkoivat kirjoittamista ahkerasti avioliiton alkuvuosina, jolloin asuivat ajoittain erillään. Saimi kiersi Suomalaisen teatterin mukana esiintymässä vierailunäytännöissä eri kaupungeissa, ja Eero vietti pitkiä aikoja Pariisissa. Hän asui myöhemmin tilaustöiden vuoksi Suomessa eri paikkakunnilla. Hän matkusteli usein myös aiheita etsimässä Itä-Suomessa, etenkin Kolin maisemissa.

Kokoelmaan on otettu muitakin kuin vain pariskunnan toisilleen kirjoittamia kirjeitä. Yhteyttä pidettiin kirjeitse myös vanhempiin ja sisaruksiin. Etenkin Aino Järnefeltin (Sibeliuksen) kanssa kirjeenvaihto näyttää olleen vilkasta. Eeron ja Saimin sukulaisiltaan saamat kirjeet vahvistavat kuvaa kahdesta kirjallisestikin lahjakkaasta suvusta.

Kirjeet ovat lähes alkuperäisessä kieliasussa kaikkine yliviivauksineen ja korjauksineen. Luettavuuden kannalta olisi ehkä ollut järkevää jättää ainakin osa yliviivatusta tekstistä kokonaan pois, kun kirjan toimittaja on muutenkin paikoin lyhentänyt tekstiä. Hän on tehnyt myös joitakin hyödyllisiä tarkennuksia, jotka hän on merkinnyt huolellisesti tekstiin.

Sata vuotta sitten sivistyneistö kirjoitti kieltä, joka nykylukijasta tuntuu vanhahtavalta ja jossa käytettiin paljon vierasperäisiä sanoja. Onneksi kuitenkin oudoimmat ruotsin- tai ranskankieliset sanat on selitetty alaviitteissä. Tutuista henkilöistä kirjoittajat käyttivät joskus vain etunimeä tai lempinimeä, joten niitäkin on ollut tarpeen selittää. Esimerkiksi Juhani Aho oli tuttujen kesken vain Jussi.

Perheen ja suvun kuulumiset ovat tavallisesti kirjeiden pääsisältönä, mutta joskus niissä ruoditaan myös ajan kulttuuritapahtumia ja kerrotaan taiteilijatuttavista, joskus vähän juoruillenkin. Suomen kultakauden kuuluisat taiteilijat ovat tavallisia arkipäivän tuttuja, Eeron opiskelutovereita tai matkakumppaneita. Tuttavapiiriin kuului myös kirjailijoita, näyttelijöitä ja säveltäjiä, mutta heidän taiteellisista saavutuksistaan kerrotaan vain ohimennen. Sibban (Sibeliuksen) perheen kauniit pikku tyttäret saavat paljon suuremman huomion kuin säveltäjän konserttimenestys.

Eero Järnefelt oli kunnianhimoinen taiteilija, vaikka hän ei omista töistään paljon kirjoittanut. Hän mainitsee joskus lyhyesti, mitä työtä on aloittamassa ja miten kauan se mahdollisesti vie aikaa. Joskus hän kirjoittaa, onko tyytyväinen lopputulokseen vai ei.

Perheen toimeentulo parani, kun taiteilijan arvostus kasvoi ja hän sai hyvät tulot tilaustöistään, mm. muotokuvista ja alttaritauluista. Tilauksia riitti niin paljon, ettei kaikkia voinut edes aloittaa. Tuusulanjärven rantaan Järnefeltit rakennuttivat Suviranta-nimisen kotitalon vuonna 1901. Lähistöllä sijaitsivat Ainola, Halosenniemi, Ahola ja Erkkola, joiden asukkaat kuuluivat Eeron ja Saimin lähimpiin tuttaviin.

Suvirannassa elettiin hyvin vilkasta ja toimeliasta elämää, ja talo täyttyi usein sukulaislapsista ja ystävistä. Järnefelteillä oli viisi omaa lasta: Heikki, Leena, Sara, Laura ja Olavi. Perheenjäseniksi laskettiin myös palvelijat. Swanit ja Järnefeltit vierailivat paljon toistensa luona, ja sukulaisvierailut kestivät useita päiviä, jopa viikkoja.

Päiväkirjamerkinnöistä kiinnostavimmat ovat Eeron ja Saimin yhteisellä Italian-matkallaan kirjoittamat. Niistä näkee, miten erilaisiin asioihin he kiinnittivät huomionsa. Eero kirjoitti taideteoksista tai rakennuksista pikku tutkielmia, kun taas Saimin päiväkirja on tavanomaisempaa matkakertomusta. Hän kuvailee liikkumista kaupungista toiseen ja nauttii lämmöstä, luonnosta ja ihmisistä. Samoja havaintoja hän kertoo myös matkoilta lähettämissään kirjeissä ja valitsee sanansa sen mukaan, minkä ajattelee kiinnostavan vastaanottajaa. 

Saimin ja Eeron avioliitto oli selvästikin onnellinen ja tasapainoinen. Leskeksi jäätyään Saimi ei enää mielellään halunnut asua Suvirannassa ja ikäväänsä hän valitti kirjeessä Anni-sisarelleen: ”Joka puun, joka pensaan olemme yhdessä istuttaneet, kaikki suunnitelleet yhdessä, joka kivi ja kanto, joka nurkka täynnä surumielisiä muistoja.”