Merete Mazzarella on Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita ja tuottelias kirjailija. Ruotsiksi kirjoittava Mazzarella on julkaissut yli kaksikymmentä teosta; useimmat niistä on suomennettu. Kriitikkona ja kolumnistina hänet tunnetaan sekä Suomessa että Ruotsissa; itse nautiskelin vuosikaudet hänen Yliopisto-lehdessä julkaistuista oivalluksistaan ja sain samalla toisen kotimaisen kielen harjoitusta.

Suuri osa Merete Mazzarellan kirjoista on enemmän ja vähemmän omaelämäkerrallisia. Hän on suomalaisen isän ja tanskalaisen äidin tytär; sukunimi on perua ensimmäisestä avioliitosta. Suvustaan, miehistään, lapsistaan ja elämästään Mazzarella on kirjoittanut useimmissa teoksissaan; niin lapsuus ja teinivuodet kuin lasten syntymä ja äidin kuolema, omat avioerot, isovanhemmaksi tuleminen ja eläkkeelle siirtyminen ovat antaneet aihetta kirjanmittaisiin pohdintoihin. Osa noista elämän korkeakoulun kursseista kerrataan lyhyesti myös tuoreimmassa teoksessa, jonka suomenkielinen nimi Elämä sanoiksi on lyyrisempi ja monimerkityksisempi kuin alkuteoksen suorasukainen Att berätta sig själv.

Muumipapasta Marcel Proustiin

Merete Mazzarella on elämänsä varrella ohjannut monen tasoisia kirjoittajia. Useille heistä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on ollut jonkinlaista terapiaa, ja myös kirjailijalla itsellään on ollut kausia, jolloin surun ja/tai kipeiden muistojen purkaminen paperille on helpottanut niitä.

Esikoisteos Ensin myytiin piano (alkuteos Först sålde de pianot 1979, suomeksi 1985) syntyi isän kuoleman jälkeen, äidin sairaus sysäsi tyttären päiväkirjan pitoon ja innoitti myöhemmin ilmestyneeseen Juhlista kotiin -kirjaan (alkuteos Hem från festen 1992, suomeksi 1993). Omaan eläköitymiseen liittyneet kokemukset ja pohdinnat siirtyivät nekin kirjaksi (Resa med rabatt2010, suomeksi samana vuonna nimellä Matkalla puoleen hintaan), niin myös eroahdistus ja uusi rakkaus (Det enda som egentligen händer oss: Ett år i livet2012, suomeksi samana vuonna nimellä Ainoat todelliset asiat– Vuosi elämästä).

Mazzarella ei tietenkään ole tyytynyt kirjaamaan vain oman ja lähipiirinsä elämää: hän on kirjoittanut mm. Fredrika Charlotta Runebergista eli kansallisrunoilijamme vaimosta sekä Sakari Topeliuksesta. Näillä teoksilla hän on ollut Finlandia- ja Tieto-Finlandia-ehdokkaana.

Tuoreintakin teosta voisi kuvata tyylikkääksi hyppelyksi kirjallisuuden maailmassa. Ote on kepeä mutta ei missään tapauksessa pinnallinen, ja erilaisissa elämäkerrallisissa yhteyksissä siteerataan niin Marcel Proustia kuin Muumipappaa, Tito Collianderia, Leif G. W. Perssonia, Siri Hustvedia ja Stephen Kingiä sekä lukuisia muita, enimmäkseen ulkomaisia kirjoittajia. Toki mukana ovat myös Märta ja Henrik Tikkanen, joiden omaelämäkerralliset romaanit kuvaavat kiinnostavasti samaa tapahtumasarjaa eli pariskunnan avioliittoa kahdesta eri näkökulmasta.

Ei valmiita työkaluja, vaan eväitä omaan pohdintaan

Elämä sanoiksi on kirja, jota voi lukea useassa eri tarkoituksessa. Yhtäältä se on kirjoittamisen oppikurssi, joka innostaa lukijaa kertomaan elämästään ja vaiheistaan joko suvulleen tai vain itselleen. Toisaalta Mazzarella kannustaa käyttämään omaa elämäntarinaa itsetutkiskelun välineenä silloin, kun mieli myllertää elämänmuutoksen edessä tai keskellä. Hänen mukaansa on samantekevää, onko kyse myönteisestä vai kielteisestä muutoksesta: työpaikan vaihtaminen, uusi rakkaussuhde, lapsen tai lapsenlapsen syntymä voivat käynnistää samanlaisen pohdiskeluprosessin kuin läheisen kuolema, sairaus, työttömyys tai aviokriisi.

Kummallekaan käyttäjälle, sen enempää tarinansa kirjoittajalle kuin oman elämänsä pohdiskelijalle, ei ole tarjolla valmista työkalupakkia. Muutama huomionarvoinen seikka toki löytyy helposti: tuoksut, maut ja vanhat valokuvat (erityisesti tuoksut) laukaisevat niin tunteita kuin muistojakin; materiaalia ei kannata kerätä loputtomiin vaan aloittaa kirjoittaminen hyvissä ajoin. (Sen, mikä on hyvä aika, ratkaisee tietysti kukin kirjoittaja itse. Ajattelisin sen olevan silloin, kun jotain konkreettista on kasassa). Toisten teksteihin tukeutuminen tukahduttaa oman äänen eikä elämäkerrankaan ei tarvitse kulkea kronologisesti. Assosiaatiot on syytä pistää paperille (tai vaikka kännykän muistiin) heti kun ne pulpahtavat mieleen. Elämänsymbolin eli jonkin varhaislapsuudessa sattuneen, mieleen painuneen tilanteen löytäminen voi auttaa ihmistä ymmärtämään, millainen hän on tai millaiseksi elämä on muodostunut ja miksi.

Kolmatta käyttötarkoitusta kirjailija ei varsinaisesti ottanut esille, mutta minut se innosti tarttumaan tähän teokseen. Halusin miettiä, olisiko historioitsijalla teoksesta jotain opittavaa. Hänhän ei kirjoita omasta elämästään, vaan menneisyyden ihmisistä ja tapahtumasarjoista joista ei välttämättä ole olemassa aikalaiskuvauksiakaan – tekee siis työtä, jota Mazzarella kutsuu ”vainajien viemiseksi eteenpäin.”

Vastaus on kyllä. Esimerkiksi muistin ja totuuden keskinäisen suhteen tai kirjoittajan etiikan ja vastuun puntarointi tekee hyvää historioitsijallekin. Suosittelen siis teokseen tutustumista, vaikket autobiografiaa ajattelisikaan.